Tämä artikkeli käsittelee lintua. Sanan muista merkityksistä, katso Varpunen (täsmennyssivu).

Varpunen (Passer domesticus) on yleinen lintulaji suuressa osassa Eurooppaa ja Aasiaa. Carolus Linnaeus antoi varpuselle aluksi nimen Fringilla domestica.

Varpunen
Koiras
Koiras
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Erittäin uhanalainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Varpuset Passeridae
Suku: Varpuset Passer
Laji: domesticus
Kaksiosainen nimi

Passer domesticus
(Linnaeus, 1758)

Varpusen levinneisyysalue, luontainen levinneisyysalue tummanvihreä
Varpusen levinneisyysalue, luontainen levinneisyysalue tummanvihreä
Katso myös

  Varpunen Wikispeciesissä
  Varpunen Commonsissa

Koko ja ulkonäkö muokkaa

Varpunen on 14–17 cm[3][4] pitkä ja painaa 30–33 g. Koiras on hieman kookkaampi.[5] Varpusella on tukeva ruumis, suhteellisen suuri pää ja voimakas nokka. Sillä on tuuhea höyhenys, ja sen höyhenpuku on usein takkuisen ja hoitamattoman näköinen. Varpusen selkä on ruskeansävyinen ja voimakkaasti mustaviiruinen.[3]

Koirasvarpusella on musta kurkkulappu sekä silmänseutu, harmaa päälaki ja kastanjanruskeat päälaen sivut. Poski on harmaa ja kaulansivu valkea. Siivellä on leveä valkoinen siipijuova. Vatsa on harmaa. Naaraalla ja nuorella yksilöllä on suttuisen ruskean harmaanvalkoinen alapuoli ja likaisenruskea yläpuoli. Silmän takana on yleensä selvä, vaalean likaisenbeige silmäkulmanjuova.[3]

Kesällä varpusen nokka on väritykseltään sinimusta, jalat ruskeat. Talvella taas höyhenpuku on vaaleampi ja nokka ruskeankeltainen. Naaraalla ei ole mustaa päässä tai kaulassa vaan yläruumiissa on ruskehtavia raitoja. Poikaset ovat tummemman ruskeita. Loppukesällä kaikki varpuset käyvät läpi täydellisen sulkasadon, minkä jälkeen eri ikäluokkia ei pysty enää erottamaan ulkonäön perusteella. Varpuset esiintyvät parvina.[5]

Vanhin suomalainen rengastettu varpunen on ollut 9 vuotta 7 kuukautta 6 päivää vanha.[6] Euroopan vanhin on ollut tanskalainen vähintään 19 vuoden 9 kuukauden ikäinen varpunen.[7]

Ääntely muokkaa

Varpusen äänelle on tyypillistä lyhytkestoinen ja keskeytyksetön sirkutus.

Video

Varpuskoiraan ääntelyä San Franciscossa.

 

Taksonomia muokkaa

Varpusesta tunnetaan useita alalajeja. Nimialalaji domesticus esiintyy pohjoisessa Euraasiassa Länsi-Euroopasta itään Kaukoitään Ohotanmerelle saakka. Alalaji balearoibericus (Von Jordans 1923) esiintyy osassa Ranskaa ja Espanjaa sekä Balkaniilla, Romaniassa, Kreikassa ja Anatoliassa. Alalaji tingitanus (Loche 1867) tavataan Pohjois-Afrikassa Marokosta Libyaan. Alalaji biblicus (Hartert 1904) esiintyy Kyproksella, Levantissa, Iranissa ja Transkaukasiassa.

Levinneisyys muokkaa

Varpusen luontainen levinneisyysalue kattaa Euraasian ja Pohjois-Afrikan. Lajia on siirretty eri puolille maailmaa, kuten Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Australiaan sekä Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan.[8] Euroopan unionin alueella on arvioitu pesivän 109–144 miljoonaa paria[9], ja koko maailman varpusmääräksi on arvioitu noin 500 miljoonaa yksilöä.[10]

Suomen nykyiseksi varpuskannaksi arvioidaan 183 000 – 242 000 paria[9], kun vielä joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin kanta oli lähemmäs 600 000 paria. Maan eteläpuoliskossa levinneisyys on jokseenkin yhtenäinen, mutta pohjoisessa taas varsin harva.[11] Maatalouden muutokset ovat ilmeisesti johtaneet siihen, että varpunen on voimakkaasti vähentynyt.[12] Viljelysseuduilla tapahtuneen taantumisen syyksi on liitetty karjan ja sitä kautta navettamiljöiden ja laidunalueiden väheneminen. Lisäksi maatalojen pihapiirien siisteytyminen on vähentänyt varpusen ravinnonsaantia ja rakennuskannan uudistuminen pesäkoloja. Kun pikkuvarpunen on Suomessa runsastunut, on spekuloitu myös sillä, että varpunen kärsisi lajienvälisessä kilpailussa.[11] Varpunen on Suomessa paikkalintu, mutta jotkut nuoret yksilöt vaeltavat syksyisin eteläisiin suuntiin.[4] Vuonna 2015 varpunen luokiteltiin Suomessa vaarantuneeksi (VU) lajiksi, mutta 2019 se luokiteltiin jo erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi[13].

Elinympäristö muokkaa

 
Varpusnaaras puussa

Varpunen pesii kulttuuriympäristöissä maaseudulla ja kaupungeissa.[3] Levinneisyydestään huolimatta varpunen on harvinainen esim. ylänköalueilla. Asutuskeskuksissa ja maatiloilla se saattaa olla yleisin lintulaji. Pohjois-Amerikassa esiintyy ihmisten tekemien rakennelmien ympäristössä eikä koskaan koskemattomissa luontoympäristöissä.[14]

Lisääntyminen muokkaa

Varpunen rakentaa pesän räystäisiin, muurin rakoihin, vuorilautojen koloihin tms., joskus linnunpönttöön. Varpusella on 2–3 poikuetta pesimiskautena. Harmaanvalkoisia, tihein harmaanruskein ja harmain täplin varustettuja munia on 4–7. Molemmat puolisot hautovat 13–14 vrk. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia.[14] Poikaset lähtevät pesästä noin 2-viikkoisina.[5]

Ravinto muokkaa

Poikasia syötetään hyönteisten toukilla, mm. karjasuojien lantapatterien kärpästoukilla. Lentokykyiset poikaset ja aikuiset syövät pelloilla viljaa ja rikkakasvien siemeniä. Pihatatar näyttää olevan erityisen suosittu elokuussa. Ruokalistalla ovat myös perhoset. Talvella käy mielellään lintulaudalla syöden monenlaisia ruokia[15]. Taajamissa monet varpuset oppivat syömään ulkokahviloiden pullanmuruja.[5] Varpunen käyttää ravinnokseen myös marjoja.

Lähteet muokkaa

  1. BirdLife International: Passer domesticus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2022-2. 2019. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 30.1.2023. (englanniksi)
  2. Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 568. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.7.2021).
  3. a b c d Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 372. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  4. a b Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 286. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  5. a b c d von Haartman, L.; Hildén, O.; Linkola, P.; Suomalainen, P. & Tenovuo, R. 1967: Pohjolan linnut värikuvin. - Otava. Helsinki.
  6. Rengastajatoimikunta 2005: Rengastajan vuosikirja 2005. – Rengastustoimisto. Helsinki.
  7. EURING
  8. Perrins, Christopher M. (toim.) 1994: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. – Oxford University Press. Hong Kong. ISBN 0-19-854679-3
  9. a b Population status and trends at the EU and Member State levels, Passer domesticus s. str. Article 12 of the Birds Directive web tool. Period 2013–18. European Environment Agency. Viitattu 28.1.2024. (englanniksi)
  10. Birdguides (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. a b Valkama, Jari; Vepsäläinen, Ville & Lehikoinen, Aleksi: Varpunen - levinneisyys Suomessa Suomen III Lintuatlas. 2011. Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. Viitattu 30.11.2013. ISBN 978-952-10-6918-5
  12. Väisänen, Risto A.; Lammi, Esa & Koskimies, Pertti (1998): Muuttuva pesimälinnusto. - Otava. Keuruu. ISBN 951-1-12663-6
  13. Hyvärinen, E., Juslén, A. Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, s. 568. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4974-0.
  14. a b House Sparrow Audubon. 13.11.2014. Viitattu 20.3.2021. (englanniksi)
  15. Talvilintujen ruokinta | Tringa ry www.tringa.fi. Arkistoitu 8.2.2021. Viitattu 12.8.2021.

Katso myös muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

  • Alatalo, Rauno 1975: Varpusen Passer domesticus pesimäbiologiasta Oulun Sanginsuussa. – Lintumies 1.1975 s. 1–7. SLY.
  • Anderson, Ted R. 2006: Biology of the ubiquitous house sparrow. From genes to populations. – Oxford University Press. Oxford. ISBN 978-0-19-530411-4.
  • Hakasalo, Osmo 1987: Varpunen ratsasti tervapääskyn selässä. – Lintumies 4.1987 s. 179. LYL.
  • Summers-Smith, J. Denis 1967: House Sparrow. – Collins.
  • Kekkonen, Jaana: Evolutionary and conservation biology of the Finnish house sparrow. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta, biotieteiden laitos, 2011. ISBN 978-952-10-6761-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 30.1.2011).