Varastettuja suudelmia

Varastettuja suudelmia
Baisers volés
Ohjaaja	François Truffaut
Käsikirjoittaja	François Truffaut; Claude de Givray; Bernard Revon;
Tuottaja	François Truffaut; Marcel Berbert;
Säveltäjä	Antoine Duhamel
Kuvaaja	Denys Clerval
Leikkaaja	Agnès Guillemot
Pääosat	Jean-Pierre Léaud; Claude Jade; Delphine Seyrig;
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Ranska
Tuotantoyhtiö	Les Films du Carrosse
Levittäjä	United Artists; Netflix
Ensi-ilta	1968
Kesto	90 min
Alkuperäiskieli	ranska
Aiheesta muualla
	IMDb
	Elonet
	AllMovie
	[ Muokkaa Wikidatassa ]
	Infobox OKNimi-testi OK

Varastettuja suudelmia (Baisers volés) on François Truffaut'n ohjaama ranskalainen elokuva vuodelta 1968. Elokuvan pääosissa näyttelevät Jean-Pierre Léaud (Antoine Doinel), Claude Jade (Christine Darbon) ja Delphine Seyrig (Fabienne Tabard). Claude Jade nousi tähdeksi elokuvan myötä.

Elokuva on kolmas osa viiden elokuvan sarjasta, jossa Truffaut kehitti omakuvaansa Antoine Doinel -hahmon kautta. Sarjan aloitti elokuva 400 kepposta. Varastetuissa suudelmissa Doinelin lapsuuden hankaluudet on ohitettu, mutta aikuisuuden ja avioliiton yhteydessä tulevat vaikeudet eivät ole vielä ajankohtaisia. Elokuvan nimi Baisers volés esiintyy elokuvan lopussa kuultavan Charles Trenet’n laulun ”Que reste-t-il de nos amours” sanoituksessa.

Juoni muokkaa

Antoine Doinel tapaa tyttöystävänsä Christinen, jonka kanssa on ollut kirjeenvaihdossa. Elokuvan lopussa Christineä seurannut mies tulee neidon luokse ja tunnustaa rakkautensa. Sitä ennen ovat Antoine ja Christine aloittaneet yhteisen elämän.

Loppu viittaa siihen, että Truffaut ei usko rakkauden kestävyyteen tai yhteen rakkauteen. Muusta maailmasta ja arjesta eristettynä ihminen voi tuntea hetken ajan rakkauden läsnäolon. Suhde Christineen on päähenkilön kompromissi omien ihanteidensa kanssa, tyytyminen turvalliseen parisuhteeseen.

Vastaanotto muokkaa

Helena Yläsen mukaan Varastettuja suudelmia on notkea pariisilaiskomedia kaikista ongelmistaan ”saippuapalan liukkaudella” selviytyvästä nuoresta miehestä, jolle työntekokin on pelkkää leikkiä.^[1] Elliot Wilhelm kuvaa elokuvaa suloiseksi, mutta myös melankoliseksi ja muistuttaa tämän johtuvan osin valmistumisvuodesta 1968, joka oli Pariisin opiskelijamellakoiden aikaa. Truffaut omisti elokuvansa Ranskan elokuva-arkistolle, jonka pidetty johtaja Henri Langlois oli tuolloin asetettu syrjään.^[2]

The New York Timesin kriitikot valitsivat elokuvan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta maailmassa. Listalle pääsivät kaikki muutkin Truffaut’n Doinel-elokuvat, lukuun ottamatta usean ohjaajan episodielokuvaan Rakkautta 20-vuotiaana tehtyä tarinaa ”Antoine ja Colette”.^[3]

Lähteet muokkaa

↑ Helena Ylänen: James Deanista Kati Outiseen eli viisi elokuvaa nuoruudesta. Lasipalatsi-lehti, 2009, nro 3, s. 16.
↑ Elliot Wilhelm: VideoHound’s World Cinema, The Adventurer’s Guide to Movie Watching, s. 351. Detroit, London: Visible Ink, 1999. ISBN 1-57859-059-0.
↑ The Best 1,000 Movies Ever Made. (Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004.) The New York Times. Arkistoitu 11.7.2016. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)

Tämä elokuviin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

[1] Helena Ylänen: James Deanista Kati Outiseen eli viisi elokuvaa nuoruudesta. Lasipalatsi-lehti, 2009, nro 3, s. 16.

[2] Elliot Wilhelm: VideoHound’s World Cinema, The Adventurer’s Guide to Movie Watching, s. 351. Detroit, London: Visible Ink, 1999. ISBN 1-57859-059-0.

[3] The Best 1,000 Movies Ever Made. (Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004.) The New York Times. Arkistoitu 11.7.2016. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)

[1]

[2]

[3]