Vapaamittainen runo

Vapaamittainen runo on runo, joka ei noudata metristä säännönmukaisuutta, kuten säkeiden runojalkojen säännöllisesti samankaltaisena toistuvaa lukumäärää.[1]

Yleensä vapaamittainen runo on myös loppusoinnuton. Rytmiikkaa luodaan esimerkiksi muuntelemalla sanajärjestystä ja vuorottelemalla erimittaisia säkeitä. Useimmiten pyritään noudattamaan puheen luonnollista rytmiä, ja kieli lähenee normaaliproosaa, vaikka esimerkiksi säkeenylityksillä voidaan saada aikaan runolle ominaista rytmistä vaihtelua. Sekä mitallisuudella että vapaamittaisuudella on ollut ystävänsä ja vihollisensa. Mitallista – usein silosäkeistä – runoa itse kirjoittanut yhdysvaltalainen runoilija Robert Frost (1874–1963) on pilkannut: "Vapaamittaisten runojen kirjoittaminen on kuin pelaisi tennistä ilman verkkoa."[1] Toinen yhdysvaltalainen runoilija, Yvor Winters, arvostelee vapaamittaista, kokeellista runoa tutkimuksessaan Primitivism and Decadence (1937)[2]. Vapaamittaisuuden kannattaja, saksalainen filosofi ja runoilija Friedrich Nietzsche (1844–1900) on puolestaan todennut, että säännöllistä runomittaa noudattava runous muistuttaa kahleissa tanssimista.[1]

Vapaamittaisuuden merkkejä ilmenee jo Raamatun Sananlaskuissa sekä keskiajan alkusoinnullisessa runoudessa. Myöhemmin John Milton kokeili vapaata mittaa elegisessä runossaan "Lycidas" (1637) ja runodraamassaan Samson Agonistes (1671, 'Kuoleva Samson'). Saksalaisessa runoudessa Friedrich Klopstock mursi 1700-luvulla Martin Opitzin edellisellä vuosisadalla laatimat tiukat mitallisuuden säännöt. Sittemmin vapaata mittaa ovat hyödyntäneet esimerkiksi J. W. von Goethe, Heinrich Heine, Friedrich Hölderlin ja Rainer Maria Rilke. Ranskan runoudessa vapaan mitan varhaisia käyttäjiä ovat olleet Jean de La Fontaine ja Molière 1600-luvulla, myöhempiä Victor Hugo, Charles Baudelaire ja symbolistit (etenkin Arthur Rimbaud ja Paul Verlaine).[1]

Yhdysvaltalainen Walt Whitman vei kokoelmallaan Leaves of Grass (1855, Ruohoa) vapaamittaisuutta eteenpäin ehkä voimallisemmin kuin kukaan toinen. Kokoelman runo "Song of Myself" ("Laulu itsestäni 1") alkaa seuraavasti:[1]

I celebrate myself;
And what l assume you shall assume;
For every atom belonging to me, as good belongs to
you

Ylistän itseäni, laulan itsestäni,
ja minkä minä hyväksyn, sinäkin olet hyväksyvä
koska jokainen atomi minussa yhtä hyvin kuuluu
myös sinulle
(suom. Arvo Turtiainen, esimerkiksi kokoelmassa Walt Whitman, Ruohoa, Helsinki: Tammi 1965[3])

1900-luvulla Ezra Pound, T. S. Eliot ja William Carlos Williams edistivät osaltaan vapaamittaisuuden yleistymistä. Suomalaisessa runoudessa vapaan mitan varhaisia käyttäjiä olivat Joel Lehtonen, Huugo Jalkanen, Viljo Kojo, Uuno Kailas ja Katri Vala. Modernismin myötä vapaamittaisuus on vallinnut suomalaisessa lyriikassa 1950-luvulta lähtien.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Vapaamittainen runo, Tieteen termipankki, viitattu 10.11.2021
  2. Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Winters, Yvor”, Otavan kirjallisuustieto, s. 852. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
  3. Laulu itsestäni, Luettelo suomennetuista runoista. Lahden kaupunginkirjaston runotietokanta. Päivitetty 28.10.2021, viitattu 10.11.2021