Wikipedia

Vammaisuus

toimintarajoitteiden kokonaisuus ja kirjo

Vammaisuus (invaliditeetti) tarkoittaa vammaislainsäädännössä vamman tai sairauden aiheuttamaa fyysistä, kognitiivista, psyykkistä, sosiaalista tai aisteihin liittyvää toimintarajoitetta (engl. disability).[1]

Eri vammaisuuksien symboleja

YK:n Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista antaa vammaisuudelle määritelmän, jossa on kolme ulottuvuutta: vamma (impairment), vammaisuus (disability) ja osallistumisen esteet (participation):

”Vammaisiin henkilöihin (persons with disabilities) kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma (impairments), joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa (participation) yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”[2][3]

Maailman terveysjärjestö arvioi vuonna 2011, että 15 % maailman väestöstä olisi vammaisia[4]. Suomessa tuki- ja liikuntaelinsairaudet aiheuttavat eniten toimintakyvyn heikkenemistä tai rajoituksia[5]. Tuki- ja liikuntaelinsairauksiin kuuluva nivelrikko on maailman yleisin vammaisuutta aiheuttava sairaus[6].

Vammaisuuden biopsykososiaalinen malli muokkaa

Vammaisuutta tarkasteltiin aiemmin medikalistisen mielikuvan pohjalta, missä vammaisuuden tuottamien ongelmien syynä nähtiin lähinnä vammaisen elimellinen vaurio. YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 1983–1992 saivat aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen. Maailman Terveysjärjestö (WHO) otti käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät. Henkilön fyysinen tai psyykkinen vaurio (esimerkiksi raajavamma) aiheuttaa toimintarajoitteita (esimerkiksi kävelykyvyttömyyden). Yhdessä ympäristön esteiden kanssa (esimerkiksi kynnykset) toimintarajoitteet johtavat osallistumisen rajoituksiin (esimerkiksi vapaan liikkumisen rajoituksiin). Osallistumisrajoituksia voi kuitenkin vähentää muuttamalla ympäristöä (esimerkiksi pyörätuolin avulla ja poistamalla kynnyksiä). Näin voidaan kehittää ympäristön esteettömyyttä. Kaikkea ei voi tehdä, mutta tavoitteena ovat kohtuulliset mukautukset, joiden avulla vammaisten henkilöiden osallistumista voidaan kohentaa. [7]

Myös YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n näkemyksen, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ole. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1980 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 ICF-luokitukseksi.

Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliver kehitti myöhemmin vammaisuuden sosiaalisen mallin[8], jonka mukaan vammaisuus ei johdu lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä. Vammaisuus (disability) olisi siten kokonaan yhteiskunnan syytä.[9] Oliverin käsitystä on arvosteltu kuitenkin liioitteluna jopa vammaisliikkeen piirissä.[10]

Yhteiskunnallinen asema muokkaa

Vammaisilla on YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja lisäksi oikeus tukeen ja apuun.[11] Suomi ratifioi vammaisten oikeuksien sopimuksen kuitenkin vasta vuonna 2016[12] ja vammaisten yhteiskunnallinen asema on edelleen heikko sopimuksesta huolimatta[13].

Suomen työikäisestä väestöstä 4,5 prosenttia tarvitsee apua arkisissa askareissaan terveydellisten toimintarajoitteiden vuoksi. Heistä 30 prosenttia ei saanut kuitenkaan minkäänlaista apua ja 17 prosenttia ei saanut sitä riittävästi. Eläkeiässä avuntarvitsijoiden väestöosuus kohoaa 8,5 prosenttiin, joista 34 % ei saa apua ja 27 prosenttia saa sitä liian vähän. Eläkeikäiset naiset jäävät miehiä huomattavasti useammin ilman apua.[14] Lähes joka kymmenes 75 vuotta täyttänyt nainen ei saa apua, vaikka tarvisisi sitä[15].

Toimintarajoitteet vaikeuttavat usein toimeentulon hankkimista. Useimmat maailman vammaisista elävätkin köyhyydessä[13]. Vammaisten työllisyysastetta ei tilastoida ja siitä on tehty vain vähän tutkimuksia. Vammaisfoorumin vuonna 2018 toteuttamassa vammaisille suunnatussa kyselyssä kävi kuitenkin ilmi, että vain 20 prosenttia Suomen työikäisistä vammaisista käy palkkatöissä ja että syrjintä koetaan suurimmaksi työllistymisen esteeksi[16].

Osa työkyvyttömistä vammaisista jää Suomessa ilman työkyvyttömyyseläkettä. Noin puolet Suomen 82 000 pitkäaikaistyöttömästä elää pitkäaikaisesti työttömyyskorvauksella omaten vamman tai pitkäaikaissairauden, joka vähentää mahdollisuuksia saada työpaikka tai säilyttää se. Heidän joukossaan on 27 000 täysin työkyvytöntä.[17]

Kela voi myöntää vammaisuuden perusteella sekä työkyvyttömyyseläkkeen että niin sanottua vammaistukea. Vuonna 2021 yleisimmät 16 vuotta täyttäneiden vammaistukea saaneiden ryhmät olivat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (32 %), hermoston sairaudet (12 %), korvan ja kartiolisäkkeen sairaudet (10 %), tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet (8 %), synnynnäiset epämuodostumat ja kromosomipoikkeavuudet (7 %) sekä silmän ja sen apuelinten sairaudet (6 %).[18]

Lainsäädäntö muokkaa

Vammaisten tilanteen parantamiseksi on säädetty useita lakeja, joiden tarkoituksena on turvata esimerkiksi apuvälineiden saanti sekä itsenäinen elämä ja koulutukseen sekä työelämään osallistuminen. Invalidi­huolto­lakia seurasi kansanter­veysaki (1972) ja sosiaali­huoltolaki (1982) ja vam­maispalve­lulaki (1987). Kehitys­vammai­sia varten on säädetty vajaa­mie­lislaki (1958) ja kehitys­vamma­laki (1977) ja mie­lisairaita varten mie­lisairaslaki (1952), jonka korvasi mie­len­ter­veyslaki (1990).[19] 2000-luvulla on pyritty yhdistämään vammaispalveluja saman lainsäädännön alaiseksi.

Lainsäädännön noudattaminen muokkaa

Vammaisten oikeuksia koskeva lainsäädäntö on Suomessa monen vammaisasioihin erikoistuneen juristin mielestä pääosin laadukasta, mutta sitä ei aina noudateta käytännössä.[20] Sosiaalineuvos ja entinen kansanedustaja Antero Laukkanen on väittänyt, ettei yksikään Suomen kunta noudata vammaispalvelulakia[21]. Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu on todennut, että kunnilla on usein laittomia ohjeistuksia jättää osa vammaisista esimerkiksi ilman henkilökohtaista apua, kuljetuspalveluita tai kehitykseen ja oppimiseen liittyviä tukitoimia. Hylkäävästä päätöksestä voi tehdä oikaisuvaatimuksen, mutta valistusprosessi saattaa kestää jopa niin kauan, että tukea tarvitseva ehtii kuolla ennen päätöksen oikaisua.[22]

Osasyynä kuntien toimintaan on se, ettei lain rikkomisesta koidu niille minkäänlaisia seuraamuksia. Kunnat saattavat tämän vuoksi jopa laiminlyödä hallinto-oikeuden päätösten täytäntöönpanoa.[22] Tuhannet vammaiset haastavat kotikuntansa vuosittain oikeuteen saadakseen itselleen kuuluvat palvelut. Vammaisfoorumin vuonna 2019 julkaiseman selvityksen mukaan vammaisten tarpeita vähätellään ja arvioidaan alakanttiin eivätkä viranomaiset ymmärrä kaikkien vammojen oireita tarpeeksi hyvin. Kuntien vammaispalveluhenkilöstön pitäisi lain mukaan kartoittaa jokaisen apua hakevan vammaisen palveluntarve sekä kertoa hänelle hänen oikeutensa, mutta sekään ei välttämättä toteudu. Oikeusministeriön vuonna 2016 teettämän selvityksen mukaan vammaiset saattavat myös joutua kohtaamaan vihapuhetta ja häirintää sosiaalihuollon työntekijöiden taholta.[20]

Historiaa muokkaa

Antiikin aika muokkaa

Antiikin Kreikassa surmattiin vammaisia vastasyntyneitä.[23][24] Etenkin Sparta oli tunnettu järjestelmällisestä vammaisten ja sairaiden surmaamisesta, sillä vammaisten ja sairaiden surmaaminen oli siellä lailla säädettyä[25].

Platonin yhteiskuntafilosofiassa abortti ja lapsensurma olivat välttämätöntä toimintaa ihannevaltion saavuttamiseksi. Platon puolusti avoimesti vammaisten surmaamista.[26] Myös Aristoteles puolsi ”epämuodostuneiden” surmaamista, koska ei pitänyt heidän elossa pitämistään mielekkäänä yksilölle itselleen tai yhteisölle.[27] Roomalainen Seneca hyväksyi epämuodostuneiden surmaamisen stoalaiseen ajatteluun nojautuen. Stoalaisuuden perusteella vammainen oli luonnonoikku, joka oli kykenemätön elämään hyvää elämää, ja jonka oli siksi parempi kuolla kuin elää.[28]

Vaikka historia tuntee muutaman korkeaan arvoasemaan kohonneen vammaisen, kuten Julius Caesar, keisari Claudius ja Spartan kuningas Agesilaos, vammaisia pidettiin yleisesti hylkiöinä antiikin yhteiskunnissa.[29]

Keskiaika muokkaa

Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina.

Uusi aika muokkaa

Suomessa ensimmäisiä vammaisten avuksi tarkoitettuja palveluja olivat vuonna 1846 kuuroja lapsia varten perustetut koulut. Ajatus siitä, että vammaisia lapsia voidaan opettaa, yleistyi 1800-luvun lopulla. Taustalla olivat valistuksen ihanteet ihmisten kehittämisestä sekä kristillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana. Koulut tarjosivat opettajanpaikkoja etenkin säätyläisnaisille.

1900-luvun vaihteessa Suomeen levisi rodunjalostusajattelu. Sen mukaan perinnöllisten vikojen jatkuva lisääntyminen eli väestön degenergaatio eli rappeutuminen muodosti uhkan yhteiskunnalle. Vajaamieliset alettiin nähdä hyödyttömänä taakkana, jotka piti heidät piti sulkea laitoksiin, jotta he eivät olisi synnyttäneet vammaisia jälkeläisiä. Vuonna 1929 hyväksytty avioliittolaki kielsi mielisairaiden ja ”tylsämielisten" naimisiin menon. Vuonna 1935 säädettiin pakkosterilisaation laillistava sterilisaatiolaki.[30]

Vuoden 1918 sisällisota aiheutti monen siihen osallistuneen invalidisoitumisen. Valkoisten puolella taistelleille sotainvalideille säädettiin oma sotatapaturmalaki vuonna 1919, jotta heidän ei tarvinnut turvautua tavalli­seen köy­häinapuun. Talvi- ja jat­kosodassa vuosina 1939-1944 sai pysyvän vamman yli 90 000 henki­löä. Se johti uusiin lakeihin, joilla turvattiin sotain­validien vähimmäis­toi­meentulo ja kuntoutus. Kansan­talous tarvitsi kuitenkin myös sotainvalidien työ­panosta. Niinpä heille järjestettiin ammat­tikoulutusta, työvälineapua ja työhönsi­joi­tusapua. Myöhemmin myös esimerkiksi työtapaturmissa loukkaantuneet saatettiin sairausperusteisen sosiaaliturvan piiriin vuoden 1947 invaliidihuoltolain avulla. Invaliidihuoltolain ympärillä käyneessä keskustelussa käytiin uutta rajanvetoa siitä, ketkä ovat oikeutettuja yhteiskunnan antamiin etui­suuksiin. Keskeiseksi erotteluperusteeksi kohosi henkilön "yhteiskunta­kelpoisuus". Vuoden 1947 invaliidihuoltolaki erotteli Työikäiset omasta syystään työkyvyttömät henkilöt kahteen ryhmään. "Invalidit" olivat kyenneet hyödylli­seen työhön sekä olleet "yhteiskuntakelpoisia" eli yhteiskunnan "täysipainoisia jäseniä" ennen työky­vyn mene­tystään. "Vajavaiset" taas eivät olleet koskaan olleet "yhteiskuntakel­poisia". teki suuren erottelun jakamalla työikäiset "vajavaiset" invaliideihin ja ei-invaliideihin. Jako ei perustu­nut henkilön oletettuun työkykyyn, vaan mieli­kuvapohjaisiin käsityksiin ihmisen vajavuudesta.[31][32]

Vammaisten sosiaaliturva perustui aluksi toistuvaan tarveharkintaan. Suomen lainsaadäntöä uudistettiin 1900-luvulla siten, että myös työky­vyttömien työikäisten oli mahdollista hakea säännöllisen toimeentulon mahdollistavaa kansaneläkettä.[33]

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 säädettiin invaliidihuoltolaki,[34] joka koski sekä siviili-invalideja että myös yli 90 000:tta sodassa vammautunutta.[35] "Mielenvammaiset", kuten psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset, jätettiin kuitenkin invaliidihuoltolain tarjoamien palvelujen ulkopuolelle, ja heille laadittiin vähemmän etuisuuksia tarjonneet lakinsa.[30] Sotainvalideja varten rakennetut palvelut ovat olleet myöhemmin esikuvana muidenkin vammaispalvelujen kehittämisessä.[23]

Vammaisille voitiin ennen myöntää verotuksessa niin sanottu invalidivähennys, joka lakkautettiin vuonna 2023[36].

Vammaisuus-käsitteen historiaa muokkaa

Ensimmäinen lainsäädännön luoma vammaisuuden kategoria oli invaliditeetti.[31] Invalidilla oli 1700-luvulta asti Ranskassa tarkoitettu sotapalvelukseen kelpaamatonta henkilöä. Työkyvyttömän merki­tyk­sessä käsite esiintyi Saksan sosiaalilainsäädännössä 1800-luvulla. Suo­messa 1800-luvun lopulta alkaneessa työtapaturmavakuutuk­sessa sillä tarkoi­tettiin työkyvyn pysyvää rajoitusta.[31][32]

Suomessa työkyvyttömiä kutsuttiin 1800-luvulla "vaivaisiksi". Termi korvattiin 1900-luvulla toisaalta "invaliidilla" (sic!), joka viittasi terveinä syntyneisiin vammaisiin ja toisaalta termillä "vajavainen", jolla viitattiin syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin.[31][32] Vajavaisilla viitattiin myös henkilöihin, joiden vamma oli luonteeltaan "sisäinen" ja "ei-fyysinen".[32]

Tuolloin oletettiin usein, että synnynnäinen vammaisuus johtuisi huonosta perimästä eikä esimerkiksi ympäristötekijöiden aikaansaamista epigeneettisistä muutoksista. Vajavaisiin liitettiin siksi pelokkaita mieliku­via degeneraatiosta, suvun rappeutu­misesta ja jopa moraalittomuu­desta. Niin sanottu rotuhygienialii­ke levitti 1900-luvun alussa pelottavaa käsitystä ihmissuvun rappeutumisesta. Se näki erityisesti vajaamielisyydessä "ihmiskun­nan tervettä ruumista uhkaa­van rotumyr­kyn". Rappiota vastaan piti taisteltava steriloinnin ja suljettujen laitosten avulla. Mie­lisairai­den ja vajaamielis­ten vammaisuuden katsottiin ilmenevän ennen kaikkea sosiaali­sesti poik­keavana käyttäyty­misenä, ja heidän katsottiin muistuttavan rikolli­sia. Suvun heik­kenemistä ilmentävien vajavuuksien ryhmään kuuluivat kaikki syn­nynnäiset vajavuudet sekä tylsämieli­syys, mie­lisairaudet ja kaatumatauti eli epilepsia. Kuuromykät olivat pitkään ehdolla mukaan, mutta onnistuivat lopulta puhdistamaan julkisen kuvansa.[37] Vajavais-termin käyttö kyseenalaisti erään näkemyksen mukaan vammaisen koko ihmisyyden, koska vallitsevana ajatuksena oli, että "viallisuus" leimasi sellaiseksi luokitellun ihmisen koko persoonallisuutta.[32]

Sosiaalivakuutuslainsäädännöstä alkunsa saanut vammaisuus-temi (engl. disability) alkoi kehittyä fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustilo­ja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi nähtävästi 1930-luvun Yhdysvalloissa. Käsite sai kan­sainvälistä levikkiä YK:n kautta. Sitä levittivät Vammais­ten oikeuk­sien julistus 1975 ja Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1980 julkaisema vammaisuuden luoki­tusopas.[19]

Uudissana "vammainen" voitti 12.7.1942 Helsingin Sanomien järjestämän kilpailun, jossa etsittiin korvaajaa sivistyssanalle "invaliidi". Sana johdettiin vanhasta suomalaisesta "vamma"-sanastaa, joka tarkoitti alun perin tilapäistä vahingoittumista. Käsite ei heti ottanut tulta, sillä vuonna 1947 säädettiin ensimmäinen vammaisuutta koskeva laki, invaliidihuoltolaki. Se koski vain niitä, joiden vamma oli ulkoinen ja fyysinen, ja jotka sen takia helpommin miellettiin "muitten ihmisten kaltaisiksi". Vammais-sana alkoi yleistyä 1950-luvulta lähtien.[38]

Suo­messa sana "vammainen" oli yleiskäsittee­nä vielä 1990-luvulla­kin vakiin­tu­maton, koska sillä ei ollut lain­säädän­nöllistä ­pohjaa ennen vuoden 1987 vammaispalvelulakia. Osa vammaisista henkilöistä ei halua kutsuttavan itseään vammaiseksi. Jotkut kuurot katsovat, ettei kuurous ole vamma, joka vaatisi lääketieteellistä hoitoa. He eivät pidä itseään vammaisina, vaan viittomakielisenä kieli- ja kulttuurivähemmistönä.[39]

Uskonnollisia näkemyksiä muokkaa

Vanhassa testamentissa vammaisuutta pidetään synnistä saatuna rangaistuksena.[40] Uudessa testamentissa synnin ja sairauden tai vammaisuuden välinen kytkentä osittain murtuu. Tällöin Raamatussa korostuu armon merkitys. Sairaus tulkittiin yleisesti osaksi kaikkien elämää. Joidenkin sairauden kaltaisen oireiden katsottiin olevan demonien aiheuttamaa. Sairauksien ja vammojen parantamisella oli keskeinen asema Jeesuksen toiminnassa.[41]

Vammaisuuden tyyppejä muokkaa

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Luettelo vammaisuuden muodoista on sattumanvarainen ja tasapainoton.

Kognitiiviset häiriöt muokkaa

Yhdysvalloissa on arvioitu, että noin 66 prosenttia väestöstä kärsii kognitiivisista häiriöistä jossain elämänsä vaiheessa ja 37 prosenttia naisista sekä 24 prosenttia miehistä sairastuu ennen pitkää dementiaan[42]. Yhdysvalloissa noin 4,4 prosenttia aikuisväestöstä on saanut ADHD-diagnoosin[43], mutta Suomessa vain kolme prosenttia[44]. Autismikirjon häiriöiden yleisyydeksi on saatu eri tutkimuksissa 0,9–2,6 prosenttia väestöstä[45][46]. Lisäksi 0,75 prosentilla suomalaisista arvioidaan olevan älyllinen kehitysvamma[47]. Myös krooninen kipu aiheuttaa aivojen kognitiivisia häiriöitä[48][49] ja yli kuusi prosenttia suomalaisista kärsii toimintakykyä vaikeasti rajoittavasta kroonisesta kivusta[50].

Kognitiivisilla häiriöillä tarkoitetaan vaikeuksia esimerkiksi tarkkaavaisuudessa, muistamisessa ja mieleen painamisessa, toiminnanohjauksessa, aistitoiminnoissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä tai puheen ymmärtämisessä ja prosessoinnissa. Dementiaoireyhtymällä tarkoitetaan älyllisten toimintojen laaja-alaista heikentymistä.[51]

Kuulovamma muokkaa

Pääartikkeli: Kuulovamma

Suomessa on Kuuloliiton mukaan arviolta noin 800 000 kuulovammaista[52] eli ihmistä, jonka kuuloelimen rakenteessa on vaurio tai toimintahäiriö. Kuulovammaisten joukossa on lisäksi noin 4 000–5 000 viittomakielen avulla kommunikoivaa kuuroa[53], jotka eivät saa puheesta selvää edes kuulokojeen avulla[54].

Liikuntavamma muokkaa

Suomessa on arvioilta yli 250 000 liikuntarajoitteista henkilöä. Pyörätuolin käyttäjiä ei tilastoida, mutta heidän määränsä on arvioitu olevan noin 15 000-20 000.[55]

Näkövamma muokkaa

Pääartikkeli: Näkövamma

Suomessa on 55 000 näkövammaista, joista 73 prosenttia on heikkonäköisiä ja 22 prosenttia sokeita[56]. Näkövamma tarkoittaa sitä, että vähintään yksi näkemisen osa-alue on heikentynyt niin paljon, että siitä aiheutuu merkittävää haittaa jokapäiväisessä elämässä.

Muita vammaisuuden lajeja muokkaa

Vammaisjärjestöjä muokkaa

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Finlex: Säädökset alkuperäisinä: Vammaispalvelulaki 675/2023 www.finlex.fi. Viitattu 25.5.2023.
  2. ↑ Convention on the Rights of Persons with Disabilities 13.12.2006. Sixty-first session of the General Assembly by resolution A/RES/61/106. United Nations. Viitattu 10.9.2022.
  3. ↑ Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista 27/2016 2016. Finlex. Viitattu 10.9.2022.
  4. ↑ World report on disability WHO, 2011
  5. ↑ Simo Ojalaa ja Leena Heiskasta piinaavat lähes jatkuvat kivut, jotka tulivat maataloustöistä: "Olisi lottovoitto, jos saisi työkyvyttömyyseläkkeen" Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 25.3.2023.
  6. ↑ Tuhina Neogi: The Epidemiology and Impact of Pain in Osteoarthritis. Osteoarthritis and cartilage / OARS, Osteoarthritis Research Society, 2013-9, nro 21, s. 1145–1153. PubMed:23973124. doi:10.1016/j.joca.2013.03.018. ISSN 1063-4584. Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ Towards a Common Language for Functioning, Disability and Health ICF World Health Organization. 2002.
  8. ↑ Vehmas, 2005; Järvikoski, 1994
  9. ↑ Oliver 1996; Oliver 2013
  10. ↑ Shakespeare, 1997
  11. ↑ YK:n vammaissopimus.
  12. ↑ Suomi ratifioi YK:n vammaissopimuksen Yle Uutiset. 12.5.2016. Viitattu 23.9.2022.
  13. ↑ a b Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista. YK. Vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea. Yleiskommentti nro 5 (2017)
  14. ↑ Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa. FinTerveys 2017 -tutkimus
  15. ↑ Terveys, toimintakyky ja hyvinvointi Suomessa 2011
  16. ↑ Vammaisten ihmisten työllisyystilanteesta tarvitaan lisää tietoa www.invalidiliitto.fi. Viitattu 3.8.2023.
  17. ↑ Osatyökykyisten reitit työllisyyteen - etuudet, palvelut, tukitoimet. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja Ja muistioita 43/2018.
  18. ↑ Kela: Kelan vammaisetuustilasto 2021, s. 51. Suomen virallinen tilasto, 2022. Teoksen verkkoversio.
  19. ↑ a b Saloviita ym. 1997, s. 19
  20. ↑ a b "Viranomaisilla on selvää vammaisvihaa", toteaa asiantuntija – vuosittain tuhannet vammaiset vievät kotikuntansa oikeuteen saadakseen itselleen kuuluvat palvelut Yle Uutiset. 6.3.2020. Viitattu 28.5.2023.
  21. ↑ Antero Laukkanen kuuli kesken työpäivän eduskunnassa tappavasta sairaudestaan – ”Sanoin Jumalalle luulleeni, että meillä oli sopimus, ja sinä petit sen” Helsingin Sanomat. 27.5.2023. Viitattu 28.5.2023.
  22. ↑ a b Vammaisjärjestöt: Miksi viranomaiset saavat olla noudattamatta lakia? Moni vammainen saa palvelunsa vasta vuosien oikeusprosessien kautta: "Piittaamattomuutta!" mtvuutiset.fi. 20.1.2023. Viitattu 28.5.2023.
  23. ↑ a b Ilkka Vuorikuru: Suhtautuminen muuttunut. Uutispäivä Demari, 2010, nro 13.1., s. 15.
  24. ↑ Arno Forsius: Kuoleman jouduttaminen. (Arkistoitu – Internet Archive) Arnoldus
  25. ↑ Vehmas 2005: s. 34
  26. ↑ Vehmas 2005: s. 36
  27. ↑ Vehmas 2005: s. 38
  28. ↑ Vehmas 2005: s. 39
  29. ↑ Vehmas 2005: s. 39–40
  30. ↑ a b Harjula M.: Vaillinaisuudella vaivatut: vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Suomen historiallinen seura, 1996.
  31. ↑ a b c d Saloviita ym. 1997, s. 16–17
  32. ↑ a b c d e Harjula 1996
  33. ↑ Saloviita ym. 1997, s. 13–16
  34. ↑ Invaliidihuoltolaki 907/1946 Finlex. Viitattu 13.8.2022.
  35. ↑ Veljesliiton historiaa Sotainvalidien Veljesliitto. Viitattu 13.8.2022.
  36. ↑ Invalidivähennys poistuu tuloverotuksesta 1.1.2023 alkaen Neuroliitto. 15.12.2022. Viitattu 25.5.2023.
  37. ↑ Saloviita ym. 1997, s.18
  38. ↑ Saloviita ym. 1997, s. 18
  39. ↑ Maria: Kuurous – ei pelkkä kuuloaistin vamma 3.11.2016. Kuulonhuoltoliitto. Arkistoitu 10.9.2022. Viitattu 10.9.2022.
  40. ↑ Vehmas 2005: s. 24.
  41. ↑ Vehmas 2005: s. 28-29.
  42. ↑ impairment in the U.S.: Lifetime risk, age at onset, and years impaired.
  43. ↑ Attention-Deficit / Hyperactivity Disorder (ADHD) National Institute of Mental Health (NIMH). Viitattu 15.4.2023. (englanniksi)
  44. ↑ Katarina Pimiä: Suomessa on jopa 170 000 ADHD-aikuista – oireyhtymä tunnetaan yhä huonosti, mutta nämä uskomukset siitä eivät pidä paikkaansa Ilta-Sanomat. 14.1.2021. Viitattu 15.4.2023.
  45. ↑ Posserud M., ym.: The prevalence of autism spectrum disorders: impact of diagnostic instrument and non-response bias. Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol. 2010 Mar;45(3):319-27.
  46. ↑ Kim, Leventhal, Koh ym. 2011. Taulukko 3.
  47. ↑ Päivi Repo: Neljän euron päiväpalkka. Helsingin Sanomat 21.3.2014. A8.
  48. ↑ Keijo Koivisto, Aivot ja alkoholi Seinäjoen keskussairaala, neurologian ty.
  49. ↑ Tanvi Khera, Valluvan Rangasamy: Cognition and Pain: A Review. Frontiers in Psychology, 2021, 12. vsk. doi:10.3389/fpsyg.2021.673962/full. ISSN 1664-1078. Artikkelin verkkoversio.
  50. ↑ Mariela Unijoki: Tassuterveisiä ja rakkautta: Kipukoirat kuntoutumisen ja hyvinvoinnin tukena theseus.fi. 2020. Viitattu 10.10.2020.
  51. ↑ Tuula Pirttilä ym.: Alzheimerin taudin diagnostiikka ja lääkehoito. (Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Societas Gerontologica Fennican, Suomen Neurologisen Yhdistyksen, Suomen Psykogeriatrisen Yhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen Yhdistyksen asettaman työryhmän hoitosuositus) Käypä hoito, 29.3.2006. Duodecim. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 19.3.2010.
  52. ↑ Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi liikenteen palveluista annetun lain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Kuuloliiton lausunto 9.1.2019.
  53. ↑ Viittomakielet Oikeusministeriö. Viitattu 15.4.2023.
  54. ↑ Kuulovammat Kuuloliitto. Viitattu 15.4.2023.
  55. ↑ Esteetön sauna – suunnittelu, erikoisratkaisut ja esteettömyyden toteutuminen Saunologia.fi. 15.2.2018. Viitattu 22.1.2023.
  56. ↑ Näkövammaisuus Suomessa www.nkl.fi. Viitattu 9.2.2023.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Pelkonen, Marja ym. (toim.): Vaillinaisesta kokonaiseksi. Helsinki: Kääntöpiiri, 1994. ISBN 951-8989-36-2.

Aiheesta muualla muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vammaisuus&oldid=22024675”