Vammaisuus

toimintarajoitteiden kokonaisuus ja kirjo

Vammaisuus koostuu fyysisen tai psyykkisen vaurion aiheuttamista toimintarajoitteista (engl. disability), jotka voivat vaikeuttaa henkilön osallistumista eri toimintoihin.

Eri vammaisuuksien symboleja

Vammaispalvelulaki määrittelee vammaisuuden pitkäaikaisiksi erityisvaikeuksiksi elämän tavanomaisissa toiminnoissa[1].

YK:n mukaan ”Vammaisiin henkilöihin (persons with disabilities) kuuluvat ne, joilla on on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma (impairments), joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”[2][3]

Maailman terveysjärjestö arvioi vuonna 2011, että jopa 15 % maailman väestöstä on vammaisia[4]. Nivelrikko on maailman yleisin vammaisuutta aiheuttava sairaus[5].

Vammaisuuden biopsykososiaalinen malliMuokkaa

Vammaisuutta tarkasteltiin aiemmin medikalistisen mielikuvan pohjalta, missä vammaisuuden tuottamien ongelmien syynä nähtiin lähinnä henkilö itse ja hänen elimellinen vaurionsa. YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 19831992 saivat aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen. Maailman Terveysjärjestö (WHO) otti käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät. Henkilön fyysinen tai psyykkinen vaurio (esimerkiksi raajavamma) aiheuttaa toimintarajoitteita (esimerkiksi kävelykyvyttömyyden). Yhdessä ympäristön esteiden kanssa (esimerkiksi kynnykset) toimintarajoitteet johtavat osallistumisen rajoituksiin (esimerkiksi vapaan liikkumisen rajoituksiin). Osallistumisrajoituksia voi kuitenkin vähentää muuttamalla ympäristöä (esimerkiksi pyörätuolin avulla ja poistamalla kynnyksiä). Näin voidaan kehittää ympäristön esteettömyyttä. Kaikkea ei voi tehdä, mutta tavoitteena ovat kohtuulliset mukautukset, joiden avulla vammaisten henkilöiden osallistumista voidaan kohentaa. [6]

Myös YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n näkemyksen, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ole. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1980 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 ICF-luokitukseksi.

Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliver kehitti myöhemmin vammaisuuden sosiaalisen mallin[7], jonka mukaan vammaisuus ei johdu lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä. Vammaisuus (disability) olisi siten kokonaan yhteiskunnan syytä.[8] Oliverin käsitystä on arvosteltu liioitteluna myös vammaisliikkeen omassa piirissä.[9]

Vammaisuus-käsitteen historiaaMuokkaa

Ensimmäinen lainsäädännön luoma vammaisuuden kategoria oli invaliditeetti.[10] Invalidilla oli 1700-luvulta asti Ranskassa tarkoitettu sotapalvelukseen kelpaamatonta henkilöä. Työkyvyttömän merki­tyk­sessä käsite esiintyi Saksan sosiaalilainsäädännössä 1800-luvulla. Suo­messa 1800-luvun lopulta alkaneessa työtapaturmavakuutuk­sessa sillä tarkoi­tettiin työkyvyn pysyvää rajoitusta.[10][11]

Suomessa työkyvyttömiä kutsuttiin 1800-luvulla "vaivaisiksi". Termi korvattiin 1900-luvulla toisaalta "invaliidilla", joka viittasi terveinä syntyneisiin vammaisiin ja toisaalta termillä "vajavainen", jolla viitattiin syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin.[10][11] Vajavaisilla viitattiin myös henkilöihin, joiden vamma oli luonteeltaan "sisäinen" ja "ei-fyysinen".[11]

Tuolloin oletettiin usein, että synnynnäinen vammaisuus johtuisi huonosta perimästä eikä esimerkiksi ympäristötekijöiden aikaansaamista epigeneettisistä muutoksista. Vajavaisiin liitettiin siksi pelokkaita mieliku­via degeneraatiosta, suvun rappeutu­misesta ja jopa moraalittomuu­desta. Niin sanottu rotuhygienialii­ke levitti 1900-luvun alussa pelottavaa käsitystä ihmissuvun rappeutumisesta. Se näki erityisesti vajaamielisyydessä "ihmiskun­nan tervettä ruumista uhkaa­van rotumyr­kyn". Rappiota vastaan piti taisteltava steriloinnin ja suljettujen laitosten avulla. Mie­lisairai­den ja vajaamielis­ten vammaisuuden katsottiin ilmenevän ennen kaikkea sosiaali­sesti poik­keavana käyttäyty­misenä, ja heidän katsottiin muistuttavan rikolli­sia. Suvun heik­kenemistä ilmentävien vajavuuksien ryhmään kuuluivat kaikki syn­nynnäiset vajavuudet sekä tylsämieli­syys, mie­lisairaudet ja kaatumatauti eli epilepsia. Kuuromykät olivat pitkään ehdolla mukaan, mutta onnistuivat lopulta puhdistamaan julkisen kuvansa.[12] Vajavais-termin käyttö kyseenalaisti erään näkemyksen mukaan vammaisen koko ihmisyyden, koska vallitsevana ajatuksena oli, että "viallisuus" leimasi sellaiseksi luokitellun ihmisen koko persoonallisuutta.[11]

Sosiaalivakuutuslainsäädännöstä alkunsa saanut vammaisuus-temi (engl. disability) alkoi kehittyä fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustilo­ja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi nähtävästi 1930-luvun Yhdysvalloissa. Käsite sai kan­sainvälistä levikkiä YK:n kautta. Sitä levittivät Vammais­ten oikeuk­sien julistus 1975 ja Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1980 julkaisema vammaisuuden luoki­tusopas.[13]

Uudissana "vammainen" voitti 12.7.1942 Helsingin Sanomien järjestämän kilpailun, jossa etsittiin korvaajaa sivistyssanalle "invaliidi". Sana johdettiin vanhasta suomalaisesta "vamma"-sanastaa, joka tarkoitti alun perin tilapäistä vahingoittumista. Käsite ei heti ottanut tulta, sillä vuonna 1947 säädettiin ensimmäinen vammaisuutta koskeva laki, invaliidihuoltolaki. Se koski vain niitä, joiden vamma oli ulkoinen ja fyysinen, ja jotka sen takia helpommin miellettiin "muitten ihmisten kaltaisiksi". Vammais-sana alkoi yleistyä 1950-luvulta lähtien.[14]

Suo­messa sana "vammainen" oli yleiskäsittee­nä vielä 1990-luvulla­kin vakiin­tu­maton, koska sillä ei ollut lain­säädän­nöllistä ­pohjaa ennen vuoden 1987 vammaispalvelulakia. Osa vammaisista henkilöistä ei halua kutsuttavan itseään vammaiseksi. Jotkut kuurot katsovat, ettei kuurous ole vamma, joka vaatisi lääketieteellistä hoitoa. He eivät pidä itseään vammaisina, vaan viittomakielisenä kieli- ja kulttuurivähemmistönä.[15]

Yhteiskunnallinen asemaMuokkaa

Vammaisilla on YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja lisäksi oikeus tukeen ja apuun.[16] Suomi ratifioi vammaisten oikeuksien sopimuksen kuitenkin vasta vuonna 2016[17] ja vammaisten yhteiskunnallinen asema on edelleen heikko sopimuksesta huolimatta. Yksi syy tähän on se, että toimintarajoitteet vaikeuttavat usein toimeentulon hankkimista. Useimmat maailman vammaisista elävätkin köyhyydessä[18].

Noin puolet Suomen 82 000 pitkäaikaistyöttömästä elää pitkäaikaisesti työttömyyskorvauksella omaten vamman tai pitkäaikaissairauden, joka vähentää mahdollisuuksia saada työpaikka tai säilyttää se. Heidän joukossaan on 27 000 täysin työkyvytöntä.[19]

LainsäädäntöMuokkaa

Vammaisia henkilöitä varten on säädetty useita lakeja. Invaliidi­huolto­lain tilalle on tullut kansanter­veyslaki (1972), sosiaali­huoltolaki (1982) ja vam­maispalve­lulaki "vaikeavammaisia" henkilöitä varten (1987). Siinä vammaisella tarkoitettiin henkilöä, jolla ”vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista”.[1]

Kehitys­vammai­sia varten on säädetty vajaa­mie­lislaki (1958) ja kehitys­vamma­laki (1977) ja mie­lisairaita varten mie­lisairaslaki (1952) ja mie­len­ter­veyslaki (1990).[13] Tilanne on muuttunut vasta 2000-luvulla, jolloin on pyritty yhdistämään palveluja saman lainsäädännön alaiseksi.

VammaispolitiikkaMuokkaa

Vammaispolitiikkaan voivat kuulua esimerkiksi apuvälineiden kehittämisen, asumisen, itsenäisen elämän, koulutuksen ja työelämän tukeminen.

HistoriaaMuokkaa

Antiikin aikaMuokkaa

Antiikin Kreikassa surmattiin vammaisia vastasyntyneitä.[20][21] Sparta tuli tunnetuksi järjestelmällisestä vammaisten ja sairaiden surmaamisesta. Kyseisessä kaupunkivaltiossa vammaisten ja sairaiden surmaaminen oli lailla säädettyä.[22]

Platonin yhteiskuntafilosofiassa abortti ja lapsensurma olivat välttämätöntä toimintaa ihannevaltion saavuttamiseksi. Platon puolusti avoimesti vammaisten surmaamista.[23] Myös Aristoteles puolsi ”epämuodostuneiden” surmaamista, koska ei pitänyt heidän elossa pitämistään mielekkäänä yksilölle itselleen tai yhteisölle.[24] Roomalainen Seneca hyväksyi epämuodostuneiden surmaamisen stoalaiseen ajatteluun nojautuen. Stoalaisuuden perusteella vammainen oli kykenemätön elämään hyvää elämää, vammainen oli luonnonoikku, jonka oli parempi kuolla kuin elää.[25]

Vaikka historia tuntee muutaman korkeaan arvoasemaan kohonneen vammaisen, kuten Julius Caesar, keisari Claudius ja Spartan kuningas Agesilaos, yleisesti vammaiset olivat antiikin yhteiskunnissa hylkiöitä.[26]

KeskiaikaMuokkaa

Pääartikkeli: Keskiaika

Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina.

Uusi aikaMuokkaa

Suomessa ensimmäisiä vammaisten avuksi tarkoitettuja palveluja olivat vuonna 1846 kuuroja lapsia varten perustetut koulut. Ajatus siitä, että vammaisia lapsia voidaan opettaa, yleistyi 1800-luvun lopulla. Taustalla olivat valistuksen ihanteet ihmisten kehittämisestä sekä kristillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana. Koulut tarjosivat opettajanpaikkoja etenkin säätyläisnaisille.

1900-luvun vaihteessa Suomeen levisi rodunjalostusajattelu. Sen mukaan perinnöllisten vikojen jatkuva lisääntyminen eli väestön degenergaatio eli rappeutuminen muodosti uhkan yhteiskunnalle. Vajaamieliset alettiin nähdä hyödyttömänä taakkana, jotka piti heidät piti sulkea laitoksiin, jotta he eivät olisi synnyttäneet vammaisia jälkeläisiä. Vuonna 1929 hyväksytty avioliittolaki kielsi mielisairaiden ja ”tylsämielisten" naimisiin menon. Vuonna 1935 säädettiin pakkosterilisaation laillistava sterilisaatiolaki.[27]

Vuoden 1918 sisällisota aiheutti monen siihen osallistuneen invalidisoitumisen. Valkoisten puolella taistelleille sotainvalideille säädettiin oma sotatapaturmalaki vuonna 1919, jotta heidän ei tarvinnut turvautua tavalli­seen köy­häinapuun. Talvi- ja jat­kosodassa vuosina 1939-1944 sai pysyvän vamman yli 90 000 henki­löä. Se johti uusiin lakeihin, joilla turvattiin sotain­validien vähimmäis­toi­meentulo ja kuntoutus. Kansan­talous tarvitsi kuitenkin myös sotainvalidien työ­panosta. Niinpä heille järjestettiin ammat­tikoulutusta, työvälineapua ja työhönsi­joi­tusapua. Myöhemmin myös esimerkiksi työtapaturmissa loukkaantuneet saatettiin sairausperusteisen sosiaaliturvan piiriin vuoden 1947 invaliidihuoltolain avulla. Invaliidihuoltolain ympärillä käyneessä keskustelussa käytiin uutta rajanvetoa siitä, ketkä ovat oikeutettuja yhteiskunnan antamiin etui­suuksiin. Keskeiseksi erotteluperusteeksi kohosi henkilön "yhteiskunta­kelpoisuus". Vuoden 1947 invaliidihuoltolaki erotteli Työikäiset omasta syystään työkyvyttömät henkilöt kahteen ryhmään. "Invalidit" olivat kyenneet hyödylli­seen työhön sekä olleet "yhteiskuntakelpoisia" eli yhteiskunnan "täysipainoisia jäseniä" ennen työky­vyn mene­tystään. "Vajavaiset" taas eivät olleet koskaan olleet "yhteiskuntakel­poisia". teki suuren erottelun jakamalla työikäiset "vajavaiset" invaliideihin ja ei-invaliideihin. Jako ei perustu­nut henkilön oletettuun työkykyyn, vaan mieli­kuvapohjaisiin käsityksiin ihmisen vajavuudesta.[10][11]

Vammaisten sosiaaliturva perustui aluksi toistuvaan tarveharkintaan. Suomen lainsaadäntöä uudistettiin 1900-luvulla siten, että myös työky­vyttömien työikäisten oli mahdollista hakea säännöllisen toimeentulon mahdollistavaa kansaneläkettä.[28]

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 säädettiin invaliidihuoltolaki,[29] joka koski sekä siviili-invalideja että myös yli 90 000:tta sodassa vammautunutta.[30] "Mielenvammaiset", kuten psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset, jätettiin kuitenkin invaliidihuoltolain tarjoamien palvelujen ulkopuolelle ja heille laadittiin vähemmän etuisuuksia tarjonneet lakinsa.[27] Sotainvalideja varten rakennetut palvelut ovat olleet myöhemmin esikuvana muidenkin vammaispalvelujen kehittämisessä.[20]

Uskonnollisia näkemyksiäMuokkaa

Vanhassa testamentissa vammaisuutta pidetään synnistä saatuna rangaistuksena.[31] Uudessa testamentissa synnin ja sairauden tai vammaisuuden välinen kytkentä osittain murtuu. Tällöin Raamatussa korostuu armon merkitys. Sairaus tulkittiin yleisesti osaksi kaikkien elämää. Joidenkin sairauden kaltaisen oireiden katsottiin olevan demonien aiheuttamaa. Sairauksien ja vammojen parantamisella oli keskeinen asema Jeesuksen toiminnassa.[32]

Fyysisiä vammojaMuokkaa

LiikuntavammaMuokkaa

Liikuntavammaisuutta aiheutuu muun muassa nivelrikon, CP-vamman, lihassairauksien, synnynnäisten raajojen ja tukielinten epämuodostumien, raajan tai raajanosan puutosten, kasvu- ja luutumishäiriöiden, keskushermoston sairauksien, kasvainten, selkäytimen vaurioiden tai lapsuusiän reuman seurauksena. Liikuntavamma voi syntyä myös erilaisten tapaturmien tai pahoinpitelyn seurauksena. Joskus liikuntavamma syntyy kirurgisten toimenpiteiden seurauksena, joko hoitovirheen takia tai esimerkiksi jalka tai käsi voidaan joutua amputoimaan, jos siinä olevan sairauden leviäminen muualle kehoon halutaan estää. Liikuntavamma aiheuttaa aina haittaa jokapäiväisessä elämässä rajoittaen tai estäen liikkumista ja itsenäistä toimintaa. Liikuntarajoitteiset tarvitsevat usein liikkumiseen apuvälineitä, kuten pyörätuolia tai rollaattoria ja usein myös avustajia. Tila saattaa olla pysyvä, etenevä, paraneva tai vaihteleva ja sillä on vaikutuksia elämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.

KuulovammaMuokkaa

Ihmisellä on kuulovika tai kuulovamma silloin, kun hänen kuuloelimensä rakenteessa on vaurio tai kun sen toiminnot ovat häiriintyneet. Kuulovamman aste voi vaihdella lievästä erittäin vaikeaan. Kuurous määritellään kuulovammaksi, joka estää puheen ymmärtämisen kuulon kautta. Kuulovamman voi aiheuttaa onnettomuus, sairaus, voimakkaalle äänelle altistuminen tai perimä.

NäkövammaMuokkaa

Pääartikkeli: Näkövamma

Henkilöä, jolla näkötoiminta tai joku näkemisen osa-alue on heikentynyt niin paljon, että siitä on hänelle merkittävää haittaa jokapäiväisessä elämässä esimerkiksi kotona, harrastusten parissa tai työpaikalla sanotaan näkövammaiseksi. Näkemisen osa-alueista puhuttaessa tarkoitetaan muun muassa näöntarkkuutta ja näkökenttiä, kontrastien erotuskykyä ja värinäköä, silmien adaptaatiota ja akkommodaatiota sekä silmälihasten toimintaa. Lievemmät näkövammat luokitellaan heikkonäköisyydeksi ja vakavammat sokeudeksi. Näkövamma voi olla synnynnäinen taikka sairauden tai tapaturman aiheuttama.

Fyysinen kipuMuokkaa

Kroonista kipua aiheutuu muun muassa nivelrikon, nivelreuman, fibromyalgian, monimuotoisen paikallisen kipuoireyhtymän tai hermovaurion seurauksena.

Krooninen kipu saattaa heikentää kaikilla elämänalueilla sekä fyysistä, psyykkistä että sosiaalista toimintakykyä. Kroonisen kivun toimintakykyä heikentävä vaikutus voi johtua itse säryn lisäksi kivun väsyttävästä, masentavasta ja hermostuttavasta vaikutuksesta sekä siitä, että kipu vaikeuttaa liikkumista ja häiritsee nukkumista. Kipuun liittyvä epävarmuus ja pelko sekä toimintakyvyn ja itsemääräämisoikeuden menettäminen heikentävät myös kipukroonikon psyykkistä toimintakykyä.[33]

Krooninen kipu saattaa johtaa käytännössä harrastusmahdollisuuksien ja sosiaalisten suhteiden vähenemiseen, työkyvyttömyyteen ja toimeentulon alenemiseen.[34] Krooninen kipu saattaa olla niin voimakasta, että se estää esimerkiksi kotitöiden tekemisen, lasten hoidon ja työelämään osallistumisen[35]. Krooninen kipu saattaa myös estää ihmisen seksuaalisuuden toteutumista ja voimakas kipulääkitys saattaa vaikeuttaa esimerkiksi puheen tuottamista[36].

Aivotoimintaan liittyviä vammojaMuokkaa

Kognitiiviset häiriötMuokkaa

Kognitiiviset häiriöt aiheuttavat vaikeuksia esimerkiksi tarkkaavaisuudessa, muistamisessa ja mieleen painamisessa, toiminnanohjauksessa, aistitoiminnoissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä tai puheen ymmärtämisessä ja prosessoinnissa.

Kognitiiviset häiriöt voivat johtua aivojen vaurioitumisesta onnettomuuden yhteydessä taikka sairauksien, päihteiden, lääkkeiden tai muun kemiallisen altistuksen aikaansaamasta aivovauriosta tai aivotoiminnan häiriöstä. Esimerkiksi CP-vammaan saattaa liittyä kognitiivisia häiriöitä. Kognitiivisia häiriöitä aiheuttavat usein myös sairaudet, joihin liittyy aivojen verenkiertohäiriöitä tai aivokatoa kuten MS-tauti, narkolepsia, krooninen väsymysoireyhtymä[37], sikiön alkoholioireyhtymä, ADHD, autismi, Aspergerin oireyhtymä, Touretten oireyhtymä, dysfasia[38] ja skitsofrenia.

KehitysvammaisuusMuokkaa

Kognitiiviset häiriöt luokitellaan kehitysvammaisuudeksi silloin, kun on kyse lapsuudesta asti ilmenneistä laaja-alaisista kognitiivisista häiriöistä ja potilaan älykkyysosamäärä on alempi kuin kaksi keskihajonnan mittaa väestön älykkyysjakautuman keskiarvosta. Lisäksi vaaditaan, että henkilöllä on jo kehitysiässä ilmenneitä puutteita adaptiivisissa taidoissa.[39] Ymmärtäminen, oppiminen ja käsitteellinen ajattelu on kehitysvammaisille vaikeampaa kuin muille[40], minkä vuoksi he eivät aina pysty tulemaan toimeen itsenäisesti. Kehitysvammaisuuteen liittyy myös ongelmia suunnitelmallisuudessa, ennakoinnissa, vuorovaikutuksessa ja motoriikassa. Kehitysvammaisuuden liittännäissairauksiin kuuluu usein motorisia häiriöitä.[41] Kehitysvamma voi olla lievä, keskivaikea, vaikea tai syvä, mikä tarkoittaa suurta vaihtelua toimintakyvyssä lähes itsenäisestä henkilöstä vuodepotilaaseen. Kehitysvammaisuus voi johtua lukuisista syistä. Joka kolmannessa tapauksessa syytä ei tunneta.[42]

DementiaMuokkaa

Dementialla viitataan kehitysiän jälkeen ilmaantuviin kognitiivisiin häiriöihin, jotka ovat niin vakavia, että ne paitsi haittaavat sosiaalista ja ammatillista selviytymistä, alentavat myös kykyä selviytyä normaaleista arjen toiminnoista. Dementiaoireyhtymällä tarkoitetaan älyllisten toimintojen laaja-alaista heikentymistä[43].

Muita vammaisuuden lajejaMuokkaa

VammaisjärjestöjäMuokkaa

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista, 2 §.
  2. Convention on the Rights of Persons with Disabilities 13.12.2006. Sixty-first session of the General Assembly by resolution A/RES/61/106. United Nations. Viitattu 10.9.2022.
  3. Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista 27/2016 2016. Finlex. Viitattu 10.9.2022.
  4. World report on disability WHO, 2011
  5. Tuhina Neogi: The Epidemiology and Impact of Pain in Osteoarthritis. Osteoarthritis and cartilage / OARS, Osteoarthritis Research Society, 2013-9, nro 21, s. 1145–1153. PubMed:23973124. doi:10.1016/j.joca.2013.03.018. ISSN 1063-4584. Artikkelin verkkoversio.
  6. Towards a Common Language for Functioning, Disability and Health ICF World Health Organization. 2002.
  7. Vehmas, 2005; Järvikoski, 1994
  8. Oliver 1996; Oliver 2013
  9. Shakespeare, 1997
  10. a b c d Saloviita ym. 1997, s. 16-17
  11. a b c d e Harjula 1996
  12. Saloviita ym. 1997, s.18
  13. a b Saloviita ym. 1997, s. 19
  14. Saloviita ym. 1997, s. 18
  15. Maria: Kuurous – ei pelkkä kuuloaistin vamma 3.11.2016. Kuulonhuoltoliitto. Viitattu 10.9.2022.
  16. YK:n vammaissopimus.
  17. Suomi ratifioi YK:n vammaissopimuksen Yle Uutiset. 12.5.2016. Viitattu 23.9.2022.
  18. Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista. YK. Vammaisten henkilöiden oikeuksien komitea. Yleiskommentti nro 5 (2017) https://storage.googleapis.com/tukiliitto-production/2020/01/yk_yleiskommentti_nro5_elaminen_itsenaisesti_ja_osallisuus_yhteisossa.pdf
  19. Osatyökykyisten reitit työllisyyteen - etuudet, palvelut, tukitoimet. SOSIAALI- JA TERVEYSMINISTERIÖN RAPORTTEJA JA MUISTIOITA 43/2018. https://tinyurl.com/ydybddy7
  20. a b Ilkka Vuorikuru: Suhtautuminen muuttunut. Uutispäivä Demari, 2010, nro 13.1., s. 15.
  21. Arno Forsius: Kuoleman jouduttaminen. Arnoldus
  22. Vehmas 2005: s. 34
  23. Vehmas 2005: s. 36
  24. Vehmas 2005: s. 38
  25. Vehmas 2005: s. 39
  26. Vehmas 2005: s. 39–40
  27. a b Harjula M.: Vaillinaisuudella vaivatut : vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Helsinki : Suomen historiallinen seura, 1996.
  28. Saloviita ym. 1997, s. 13-16
  29. Invaliidihuoltolaki 907/1946 Finlex. Viitattu 13.8.2022.
  30. Veljesliiton historiaa Sotainvalidien Veljesliitto. Viitattu 13.8.2022.
  31. Vehmas 2005: s. 24.
  32. Vehmas 2005: s. 28-29.
  33. Kroonisen kivun vaikutus toimintakykyyn sekä toimintakykyä tukevat tekijät. Kellokoski, Tiina-Kaisa & Laurila, Heljä. Laurea-ammattikorkeakoulu 2012. Tiivistelmä.
  34. Kellokoski, Tiina-Kaisa & Laurila, Heljä. Kroonisen kivun vaikutus toimintakykyyn sekä toimintakykyä tukevat tekijät. Laurea-ammattikorkeakoulu 2012. Tiivistelmä.
  35. Kellokoski, Tiina-Kaisa & Laurila, Heljä. Kroonisen kivun vaikutus toimintakykyyn sekä toimintakykyä tukevat tekijät. Laurea-ammattikorkeakoulu 2012. Sivu 16.
  36. Kellokoski, Tiina-Kaisa & Laurila, Heljä. Kroonisen kivun vaikutus toimintakykyyn sekä toimintakykyä tukevat tekijät. Laurea-ammattikorkeakoulu 2012. Sivu 18.
  37. Valkama, Meri: Suomen Kuvalehti – “CFS-hoito usein verrattavissa kidutukseen” 30.11.2014. CFS-yhdistys. Arkistoitu 6.3.2016. Viitattu 25.4.2021.
  38. Hus, neuropsykiatrian poliklinikka
  39. WHO: 6A00 Disorders of intellectual development ICD-11. International Classification of Diseases 11th Revision. The global standard for diagnostic health information. 2018. World Health Organization. Viitattu 29.6.2021.
  40. Tietoa kehitysvammasta. Kehitysvammaisten tukiliitto
  41. Hiltunen, P. 1983: Oikeessa työssä. Työkokeilun ja sen ristiriitojen kuvaus. Valtakunnallisen tutkimus- ja kokeiluyksikön julkaisuja 19. Kehitysvammaliitto. Helsinki.
  42. Robert Paul: Kehitysvammaa tulisi käsitellä sairautena. Helsingin Sanomat, Vieraskynä 26.5.2012. (Arkistoitu – Internet Archive)
  43. Tuula Pirttilä, Riitta Aejmelaeus, Kari Alhainen, Timo Erkinjuntti, Hannu Koponen, Marja Puurunen, Minna Raivio, Ari Rosenvall, Jaana Suhonen, Risto Vataja: Alzheimerin taudin diagnostiikka ja lääkehoito. (Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Societas Gerontologica Fennican, Suomen Neurologisen Yhdistyksen, Suomen Psykogeriatrisen Yhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen Yhdistyksen asettaman työryhmän hoitosuositus) Käypä hoito, 29.3.2006. Duodecim. http://www.kaypahoito.fi/xmedia/hoi/hoi50044.pdf (pdf) Viitattu 19.3.2010.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Pelkonen, Marja ym. (toim.): Vaillinaisesta kokonaiseksi. Helsinki: Kääntöpiiri, 1994. ISBN 951-8989-36-2.

Aiheesta muuallaMuokkaa