Valkopääviuhtoja
Valkopääviuhtoja (Tachyeres leucocephalus) on harvinainen eteläamerikkalainen lentokyvytön sorsa.
| Valkopääviuhtoja | |
|---|---|
.PNG) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Eukaryootit Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Sorsalinnut Anseriformes |
| Heimo: | Sorsat Anatidae |
| Suku: | Viuhtojat Tachyeres |
| Laji: | leucocephalus |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
|
|
|
Ulkonäkö muokkaa
Aikuisilla urospuolisilla valkopääviuhtojilla on valkoinen pää ja kirkkaan keltainen/oranssi nokka, jossa on musta koukkumainen kärki. Niiden räpylät ja jalat ovat keltaiset/oranssit, joissa on mustat kynnet. Muuhun höyhenpeitteeseen kuuluu enimmäkseen harmaa vartalo ja valkoinen vatsa. Uroksen sulkasadon aikana sen nokka muuttuu himmeämmäksi keltaiseksi/oranssiksi.[2]
Täysikasvuisilla naaraspuolisilla valkopääviuhtojilla on ruskea pää ja kaula, jossa on pieni valkoinen, silmän takaosasta etukaulaan kulkeva viiva. Niiden nokka on vihertävän/keltainen.[2]
Aikuinen valkopääviuhtojanaaras näyttää hyvin samankaltaiselta kuin nuori yksilö.[2]
Elinympäristö muokkaa
Valkopääviuhtojat elävät suppealla alueella Argentiinan eteläosassa Valdésin niemimaalta Tulimaan Beaglen kanaaliin. Populaation koko on yli 5 000 yksilöä.
Alun perin valkopääviuhtojan uskottiin esiintyvän ainoastaan Argentiinan Chubutin maakunnan etelärannikolla. Nyt tiedetään kuitenkin, että sillä on laajempi levinneisyysalue San Matíasin lahden eteläosasta Islote Chatoon asti.[3] Lajin kannalta ratkaisevat populaatiot sijaitsevat Bahía San Gregoriossa, Bahía Melossa ja Caleta Malaspinassa. Nämä kolme ratkaisevaa populaatiota sijaitsevat kaikki San Jorgen lahdella.[3]
Ravinto muokkaa
Valkopääviuhtojan ruokavalio koostuu nilviäisistä ja äyriäisistä, joita se saa sukeltamalla kuten useimmat muutkin sorsat. Niiden tiedetään myös etsivän ruokaa maalta, mutta ne pysyttelevät lähellä rannikkoa.[2]
Pesintä muokkaa
Pesimäkausi kestää lokakuusta helmikuuhun, ja pesät on tehty ruohosta, tikuista ja vuoroveden roskista. Pesät, joissa on tyypillisesti 5-6 munaa, löytyvät joko ryhminä tai yksinään.[2]
Laji pesii 500 kilometrin pituisella rannikkoalueella Chubut-joen suulta Chubutin ja Santa Cruzin maakuntien rajalle. Sorsalajin pesiviä pareja arvioidaan olevan 3 700. Tutkimuksessa, joka tehtiin 292 kilometrin pituisella mannerrannikolla ja 59 kilometrin pituisella saaristorannikolla vuosina 2004–2006 (kolme pesimäkautta), löydettiin 170 pesää, ja näistä pesistä 169 sijaitsi saarilla ja vain yksi mantereella. Kaikki pesät löytyivät lahdista tai lahdelmista, joissa on matalaa vettä ja jotka ovat suojassa voimakkailta tuulilta tai suurilta aallokkoilta. Rauhallisemmissa vesissä on paremmat olosuhteet ravinnon etsinnälle ja poikaset pääsevät helpommin liikkumaan. Valkopääviuhtojat ovat maalla pesiviä lintuja, ja ne suosivat pesimäalueita, joilla on vähintään 1 metrin neliömetrin kokoinen pensaskerros. Saarten maalla pesiminen helpottaa poikasten suojelua ilmapetoja vastaan ja maaeläinten saalistajia vastaan, jotka eivät pysty uimaan saarelle. Saarten maalla pesiminen helpottaa poikasten suojelua ilmapetoja vastaan.[4]
Pakokeinot muokkaa
Koska valkopääviuhtojat ovat lentokyvyttömiä, niillä on oltava muita keinoja paeta saalistajia. Tätä varten ne voivat uida, sukeltaa tai soutaa. Soutaminen on näille lentokyvyttömille linnuille nopeampi ainutlaatuinen tapa uida. Soutaessaan ne käyttävät siipiään airoina ja jalkojaan potkurina Soutaessaan ne voivat saavuttaa jopa 24 kilometrin tuntinopeuden.[5]
Populaatio muokkaa
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Uhanalaisuusterminologia korjattava |
Kun laji löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1988, vaikka populaatioita oli vain yksi, se luokiteltiin pienemmän riskin / vähiten huolestuttavaksi, koska uskottiin, että populaatio ei ollut vähenemässä. Vuosien mittaan populaatio muuttui pienemmän riskin / lähes uhanalaiseksi vuonna 1994, lähes uhanalaiseksi vuonna 2004 ja lopulta haavoittuvaksi vuonna 2012 nykyisen populaatiokehityksen laskiessa. Kokonaispopulaatiossa on arvioitu olevan 5300–5600 yksilöä, joista sukukypsiä 3400–3700 yksilöä.[3]
Noin puolet niiden populaatiosta (46 %) on suojeltu San Jorgen lahden lainkäyttöalueiden välisellä meripuistolla. Myös Unescon biosfäärialue on sisällyttänyt ohjelmaansa valkopääviuhtojan pesimäalueen.[3]
On ehdotettu ohjelmia, joilla öljytankkerit ja muut suuret alukset pidetään poissa lintujen pesimäalueelta, sekä ohjelmia, joilla minimoidaan ihmisen aiheuttamat häiriöt ja rannikon kehittäminen pesimäalueilla.[3]
Uhat muokkaa
Valkopääviuhtojia uhkaavat monet tekijät, kuten öljynporaus, elinympäristön tuhoutuminen, petoeläimet ja vieraslajit. Muita uhkia ovat guano, levät ja munien kerääminen. Viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut kolme suurta öljyvuotoa, jotka ovat vaikuttaneet lintujen pesimäalueisiin, koska ne ovat suoraan peittyneet öljyllä tai saastuttaneet alustan, jolle linnut tekevät pesänsä. Kolme tärkeintä vieraslajia, jotka vaikuttavat valkopääviuhtojiin, ovat rantataskurapu, wakame ja Balanus glandula (äyriäisiin kuuluva siimajalkaislaji). Nämä vieraslajit vaikuttavat epäsuorasti lintuihin muuttamalla ympäristöä, jossa ne elävät.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ BirdLife International: Tachyeres leucocephalus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 5.6.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e White-headed Steamer-Duck - BirdForum Opus BirdForum. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Tachyeres leucocephalus iucnredlist.org. Viitattu 30.8.2023.
- ↑ a b María Laura, Agüero, et al. Nesting habitat of Chubut Steamer Ducks in Patagonia, Argentina. CSIRO Publishing, 2010.
- ↑ Livezey, B.; Philips, H.: Escape behaviour of Steamer Ducks. Wildfowl, 1982, s. 12-16. Artikkelin verkkoversio.