Valko-Venäjän maantiede
Valko-Venäjän maantiedettä hallitsevat laajat alangot, jotka kuuluvat Itä-Euroopan tasankoon. Valko-Venäjän etelä- ja pohjoisosat ovat alankoalueita, ja vain maan keskiosissa on kukkuloita, joista korkein on Dzjaržynskin mäki. Valko-Venäjää halkovat lukuisat joet ja kanavat. Suurimmat joet ovat Dnepr, Pripet, Väinäjoki, Niemen ja Läntinen Bug. Maassa on lisäksi tuhansia pieniä järviä. Valtion pinta-ala on 207 600 neliökilometriä, ja sen rajanaapurit ovat Venäjä, Ukraina, Puola, Liettua ja Latvia.
| Valko-Venäjän maantiede | |
|---|---|
 Valko-Venäjän kartta. |
|
| Maanosa | Eurooppa |
| Naapurimaat | Venäjä, Ukraina, Puola, Liettua, Latvia |
| Tilastot | |
| Pinta-ala | 207 600 km² |
| – Maa | 202 900 km² |
| – Sisävesi | 4 700 km² (2,3 %) |
| Rantaviiva | 0 km |
| Rajan pituus | 3 306 km |
| Ennätykset | |
| Korkein kohta | Dzjaržynskin mäki, 345 m |
| Matalin kohta | Niemenjoki, 90 m |
| Pisin joki | Dnepr |
| Suurin järvi | Naratšjärvi |
| Ilmasto | |
| Ilmasto | kylmät talvet, viileät ja kosteat kesät |
| Luonnonvarat | |
| Luonnonvarat | puutavara, turve, öljy, maakaasu, graniitti, dolomiittikalkkikivi, merkeli, liitukivi, hiekka, sora, savi[1] |
| Ympäristöongelmat | |
| Ympäristöongelmat | maaperäsaasteet, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden laskeumat[1] |
Ilmastollisesti Valko-Venäjä sijaitsee meri- ja mannerilmaston vaihettumisvyöhykkeellä. Kesät ovat lämpimiä ja talvet kylmiä. Metsät peittävät peräti 38 prosenttia Valko-Venäjän pinta-alasta. Pohjoisessa on pääosin havupuita, mutta etelässä lehtipuut valtaavat alaa. Koivuja kasvaa lisäksi koko maassa. Noin 7,9 prosenttia maasta on suojeltua, ja Puolan kanssa jaetussa suojellussa Białowiezan metsässä esiintyvät Euroopan viimeiset visentit.
Fyysinen maantiede muokkaa
Valko-Venäjän sijaitsee Uralilta Karpaateille ulottuvalla Itä-Euroopan tasangolla, ja valtion maasto on hyvin tasaista. Kukkula-alueet muodostuivat yli 10 000 vuotta sitten viime jääkauden aikana, kun kasvava ja kutistuva jäämassa kasasi moreeneita.[2] Kaikkiaan 60 prosenttia Valko-Venäjästä on alankoa.[3]
Topografisesti Valko-Venäjä voidaan jakaa neljään alueeseen. Pohjoisessa on noin 120–160 metrin korkeudessa oleva järvialue, jotka täplittävät matalat kukkulat ja laaksot. Alueella on myös lähes 3 000 järveä, joista suurin on Naratšjärvi. Maan keskiosissa on maan korkeimmat kohdat; siellä sijaitsee myös valtion korkein huippu, 345 metrin korkuinen Dzjaržynskin mäki.[3] Mäki sijaitsee Belaruskaja Hrada -nimisellä kukkulajonolla, joka on maan suurin ylänköalue ja kulkee maan halki koillisesta lounaaseen.[2] Keskinen ylänköalue muodostaa myös vedenjakajan Mustanmeren ja Itämeren valuma-alueiden välille. Kukkuloiden eteläpuolella on noin 160–190 metrin korkuinen tasangoista ja laaksoista muodostunut alue, jonka eteläpuolella puolestaan on matala Polesian alanko.[3]
Valko-Venäjää halkovat lukuisat pitkät joet. Kaikkiaan virtojen ja kanavien verkosto on noin 90 600 kilometrin pituinen. Jokireitit voidaan jakaa kolmeen laajempaan valuma-alueeseen. Euroopan neljänneksi pisin joki Dnepr virtaa pohjoisesta etelään ja Ukrainan kautta Mustaanmereen. Dneprin sivujokia ovat 775 kilometrin pituinen Pripet ja Berezina. Maan pohjois- ja länsiosien vedet valuvat puolestaan Väinäjoen ja Niemenin kautta Itämereen. Maan lounaisosat puolestaan kuuluvat Läntisen Bugin alueeseen.[2]
Kulttuurimaantiede muokkaa
Valko-Venäjä on kooltaan 207 600 neliökilometriä, ja sen rajanaapurit ovat Venäjä, Ukraina, Puola, Liettua ja Latvia. Maarajaa sillä on yhteensä 3 306 kilometriä. Venäjän vastainen raja on pisin, ja se on pituudeltaan 959 kilometriä.[1]
Ilmasto muokkaa
Valko-Venäjä sijaitsee meri- ja mannerilmaston välisellä vaihettumisvyöhykkeellä.[4] Kesät ovat lämpimiä ja talvet kylmiä. Maassa on lumipeite joulukuusta maaliskuulle.[5] Heinäkuu on lämpimin kuukausi, ja sen lämpötilat vaihtelevat pohjoisosien 17 asteesta kaakkoisosien 19 asteeseen.[4] Tammikuu puolestaan on kylmin kuukausi, jolloin maan keskilämpötila on –6,7 astetta.[6]
Atlantin valtamereltä tulevat lämpimät ja kosteat tuulet ovat menettäneet jo suurimman osan kosteudestaan päästyään Valko-Venäjälle. Sadanta onkin maassa vain kohtuullista, joskin sateita tulee enemmän kuin muualla Itä-Euroopan tasangon alueella. Vuotuinen sademäärä on 530–710 millimetriä. Eniten sateita tulee maan pohjoisosissa, ja maa saa kokonaisuudessa runsaimmat sateensa kesäkuukausina.[5]
Luonto muokkaa
Kasvillisuus muokkaa
Metsät peittävät Valko-Venäjän pinta-alasta noin 38 prosenttia. Metsäalueita halkovat kaikkialla maassa maatilat, mutta pohjoisosissa lisäksi on järviä ja eteläosissa soita.[6] Metsän lisäksi Valko-Venäjän tärkeimmät kasvillisuusalueet ovatkin erilaisia kosteikkoja (nevoja, rämeitä, järviä) ja ruohomaita. Maan pohjoisosissa havupuut ovat valta-asemassa, mutta lehtipuiden (tammet ja valkopyökit osuus kasvaa eteläänpäin mentäessä. Koivut ovat puolestaan yleisiä koko maassa.[7] Putkilokasvilajeja Valko-Venäjällä on kaikkiaan noin 1 650.[8]
Eläimistö muokkaa
Valko-Venäjällä on arvioitu elävän noin 76 nisäkäs- ja noin 300 lintulajia. Niistä Valko-Venäjän uhanalaisten lajien punaiseen kirjaan on merkitty 17 nisäkästä ja 72 lintua.[9] Eläimistöön kuuluu jokien ympäristössä muun muassa myyriä, saukkoja, euroopanmajavia, metsäkanoja ja sorsia. Metsissä puolestaan on villisikoja, susia, minkkejä, hirvieläimiä ja näätiä.[10]
Luonnonsuojelu muokkaa
Valko-Venäjän pinta-alasta noin 7,9 prosenttia on suojeltua. Maassa on 90 kansallisesti arvokkaaksi määriteltyä suojelualuetta ja 716 paikallisesti arvokasta suojelualuetta.[8] Kansallispuistoja Valko-Venäjällä on viisi. Niistä Puolan kanssa jaettu Białowiezan metsä on Unescon maailmanperintöluettelon kohde.[9] Metsäalueesta noin 1 780 neliökilometriä on Valko-Venäjän puolella. Puisto on merkittävä luonnonsuojullinen kohde, sillä se oli visentin viimeisiä asuinalueita. Visenttejä asuu puistossa nykyään useita tuhansia.[11]
Lähteet muokkaa
- Belarus The World Factbook. 10.7.2013. Washington: CIA. Arkistoitu 15.10.2015. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
- Levy, Patricia & Spilling, Michael: Belarus. Tarrytown, NY: Marshall Cavendish Benchmark, 1998. ISBN 978-0-7614-3411-5. Google-kirjat (viitattu 14.7.2013). (englanniksi)
- Roberts, Nigel: Belarus. Chalfont St Peter: Bradt Travel Guides, 2011. ISBN 978-1-84162-340-5. Google-kirjat (viitattu 14.7.2013). (englanniksi)
- Witkowski, Henrik: Belarus (pdf) FAO. Arkistoitu 6.6.2016. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c The World Factbook.
- ↑ a b c Levy & Spilling, s. 9–10.
- ↑ a b c Witkowski, s. 7.
- ↑ a b Witkowski, s. 10.
- ↑ a b Levy & Spilling, s. 8.
- ↑ a b Roberts, s. 4–5.
- ↑ Belarus Plantlife. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Witkowski, s. 11.
- ↑ a b Belarus natural history and wildlife Belarus.by. Arkistoitu 26.12.2018. Viitattu 14.7.2013. (englanniksi)
- ↑ Levy & Spilling, s. 12.
- ↑ Levy & Spilling, s. 13.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valko-Venäjän maantiede Wikimedia Commonsissa
