Väinö Uurtamo
Väinö Ludvig Uurtamo (synt. Sundell, 11. marraskuuta 1884 Turku – 7. elokuuta 1933 Tammisaari) oli suomalainen ammattiyhdistystoimitsija. Sisällissodan aikana Uurtamo oli Työväen pääneuvoston jäsen ja myöhemmin hän vaikutti kommunistisessa liikkeessä. Uurtamo kuoli Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kesällä 1933 tapahtuneen nälkälakon seurauksena. Hän oli yksi neljästä nälkälakon vaatimasta uhrista.
Elämä muokkaa
Uurtamo oli ammatiltaan peltiseppä. Hän työskenteli muun muassa G. W. Sohlbergin verstaalla sekä ensimmäisen maailmansodan aikana myös Ruotsissa ja Venäjällä. 1910-luvun alussa Uurtamo liittyi Helsingin peltiseppien ammattiosastoon.[1] Sisällissodan käynnistyttyä Uurtamo liittyi Helsingin punakaartiin ja oli hetken Vilppulan rintamalla, kunnes palasi Helsinkiin, jossa hänet valittiin Työväen pääneuvoston jäseneksi. Helsingin taistelun aikana Uurtamo pakeni kansanvaltuuskunnan mukana Viipuriin, josta hän edelleen 28. huhtikuuta jatkoi pakolaislaivalla Pietariin. Uurtamo vietti kuukauden Buin pakolaisleirillä, mutta päätti palata Suomeen perheensä luokse. Hänet vangittiin rajalla heinäkuun alussa ja siirrettiin kuulustelujen jälkeen Viipurin vankileirille. Heinäkuun lopussa Uurtamo sai valtiopetoksesta elinkautisen kuritushuonetuomion.[1] Hän pääsi armahduslakien nojalla ehdonalaiseen tammikuussa 1922.[2]
Vuonna 1925 Uurtamo valittiin Suomen Metallityöntekijäin Liiton liittoneuvoston puheenjohtajaksi ja hän toimi pitkään myös Suomen Ammattijärjestön alaisen Helsingin teollisuusneuvoston johtopaikoilla.[3] Uurtamo vangittiin poliittisen toimintansa vuoksi syksyllä 1930 ja hän sai 5 vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta.[4] Uurtamo kuoli elokuussa 1933 Tammisaaren pakkotyölaitoksessa nälkälakon yhteydessä tapahtuneen pakkoruokinnan seurauksena. Uurtamon sieraimesta työnnetty letku meni ruokatorven sijaan henkitorveen ja siihen kaadettu maito päätyi hänen keuhkoihinsa.[5] Uurtamo kuoli parin viikon kuluttua keuhkotulehdukseen.[6] Uurtamo oli jo nälkälakon alkaessa kärsinyt usean päivän ajan vesi-leipä-rangaistusta, minkä johdosta vankineuvosto antoi hänelle luvan jäädä lakon ulkopuolelle, mutta Uurtamo halusi liittyä siihen. Sellitoverin kertoman mukaan hän oli jo muutaman päivän kuluttua niin huonossa kunnossa, ettei pysynyt edes pystyssä.[7]
Uurtamo haudattiin Malmin hautausmaalle. Lehtitietojen mukaan hänen hautajaisiinsa kokoontui 1 500 saattajaa, mutta poliisi ei päästänyt haudalle kuin kukkaseppeleiden kanssa liikkeellä olleet. Haudalla poliisi keskeytti Mary Pekkalan puheen ja pidätti muutamia henkilöitä.[8] Syyskuussa Uurtamon leski Liisa Uurtamo jätti oikeuskanslerille kirjelmän, jossa hän vaati tutkimusta miehensä kuolemasta, mutta se ei johtanut toimenpiteisiin.[9]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Uurtamo, Väinö Ludvig – Valtiorikosylioikeuden akti (4649) 1918 Valtiorikosylioikeuden aktit. 3.9.1918. Kansallisarkisto. Arkistoitu 7.10.2021. Viitattu 7.10.2021.
- ↑ Kapinavankien armahtaminen. Länsi-Suomi, 24.1.1922, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 7.10.2021.
- ↑ Liittoneuvoston puheenjohtajan vaali. Metallityöläinen, 1925, nro 3, s. 53–54. Kansalliskirjasto. Viitattu 7.10.2021.
- ↑ Rötkö ja Pekkala saaneet tuomionsa. Aamulehti, 14.11.1930, s. 1, 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 7.10.2021.
- ↑ Parkkari, Nestori: Väkivallan vuodet, s. 161. Helsinki: Kansankulttuuri, 1960. Teoksen verkkoversio (Marxists.org).
- ↑ Tammisaaren vankilassa taas kuolema. Suomen Sosialidemokraatti, 8.8.1933, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 7.10.2021.
- ↑ Kähkönen, Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit : kohtalona 1930-luvun Suomi, s. 203–205. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-12427-5-8.
- ↑ Välikohtauksia Väinö Uurtamon hautaustilaisuudessa. Uusi Aika, 15.8.1933, s. 1, 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 7.10.2021.
- ↑ Väinö Uurtamon kohtelusta vankilassa vaaditaan toimitettavaksi tutkimus. Suomen Sosialidemokraatti, 29.9.1933, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 8.10.2021.