Uushegeliläisyys
Uushegeliläisyys on nimitys G. W. F. Hegelin innoittamalle filosofiselle ajattelulle, joka heräsi uudelleen henkiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Uushegeliläisyys vaikutti merkittävimmin brittiläisenä idealismina.
Hegeliläisyys Hegelin jälkeen muokkaa
Vaikka Hegel kuoli vuonna 1831, hänen filosofiansa jäi elämään hegeliläisyytenä. Poliittisen ajattelun suhteen hegeliläiset jakaantuivat jo ennen Hegelin kuolemaa vanha- ja nuorhegeliläisiin. Marxismi syntyi jälkimmäisestä ryhmästä.
Myöhempää hegeliläisyyttä eli ns. uushegeliläisyyttä kuvaavat mm. dialektisen menetelmän käyttö, hegeliläinen absoluuttinen idealismi (erityisesti kulttuurin ja historian metafyysinen tulkinta), abstraktin totalitaarisen valtion puolustaminen sekä hengentieteiden (Geisteswissenschaften) painottaminen luonnontieteiden ohella. Sitä esiintyi erityisesti Englannissa, Yhdysvalloissa, Ranskassa, Hollannissa, Italiassa, Venäjällä ja Pohjoismaissa.
Brittiläinen idealismi muokkaa
- Pääartikkeli: Brittiläinen idealismi
Englanninkielisessä maailmassa Hegelin vaikutus näkyi pian erityisesti uskonnonfilosofiassa. Osittain Hegelin inspiroimassa brittiläisessä idealismissa vaikuttivat muun muassa Thomas Hill Green, William Wallace, F. H. Bradley ja Edward Caird. Se suuntautui ennen kaikkea poliittiseen filosofiaan.
Uushegeliläisyys Yhdysvalloissa muokkaa
Brittiläisen idealismin vaikutus ulottui myös Yhdysvaltoihin. Hegeliläinen ajattelu oli voimissaan erityisesti St. Louisissa Missourissa, jossa vaikutti mm. William Torrey Harris.
1900-luvun lopussa politiikan tutkija Francis Fukuyama popularisoi Hegelin ajatuksia suurta huomiota herättäneessä teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen.
Uushegeliläisyys Saksassa muokkaa
Saksassa uushegeliläisyys (neohegelianismus) vaikutti 1900-luvun alussa, osittain saaden alkunsa uuskantilaisesta liikkestä. Richard Kroner kirjoitti saksalaisen idealismin historian hegeliläisestä näkökulmasta. Se oli yksi uushegeliläisen liikkeen johtavia teoksia.
