Westfalenin rauha
Westfalenin rauha oli sarja rauhansopimuksia, jotka touko- ja lokakuun 1648 välisenä aikana allekirjoitettiin Osnabrückissä ja Münsterissä. Rauhansopimukset lopettivat pääasiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella käydyn kolmikymmenvuotisen sodan ja Espanjan ja Alankomaiden välillä käydyn kahdeksankymmenvuotisen sodan.
| Westfalenin rauha | |
|---|---|
.jpg) Rauhansopimuksen ratifiointi Münsterissä (Gerard ter Borch Münster, 1648) |
|
| Allekirjoitettu | 15. toukokuuta – 24. lokakuuta 1648 |
| Osapuolet | |
Rauhasta sopivat keskenään Habsburg-sukuun kuulunut pyhä Rooman keisari Ferdinand III, Espanja, Ruotsi, Alankomaat, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtakunnanruhtinaat ja vapaiden valtakunnankaupunkien päämiehet. Rauhanteko tapahtui kahdessa vaiheessa:
- Münsterin rauha, joka allekirjoitettiin[1] Yhtyneiden Alankomaiden tasavallan ja Espanjan kuningaskunnan välillä 30. tammikuuta 1648 ja ratifoitiin virallisesti Münsterissä 15. toukokuuta 1648.
- Kahden täydentävän rauhansopimuksen allekirjoittaminen 24. lokakuuta (J: 14. helmikuuta)[2] 1648:
Rauhansopimukset aloittivat Keski-Euroopassa uudenlaisen poliittisen järjestelmän, jota myöhemmin on sanottu westfalenilaiseksi suvereniteetiksi: kullakin valtiolla on määräysvalta omalla alueellaan. Westfalenin rauhansopimusta pidetäänkin yleisesti modernin valtiojärjestelmän peruskirjana.[5] Se perustuu valtiollisen suvereniteetin käsitteeseen, tunnusti valtioiden itsemääräämisoikeuden ja kielsi valtioita puuttumasta toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Westfalenin rauha oli esikuvana monille myöhemmille kansainvälisille sopimuksille ja se vaikutti suuresti kansainvälisen oikeuden kehitykseen yleisestikin. Rauhansopimuksen määräykset tulivat myös oleelliseksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiosääntöä.
Rauhansopimukset eivät tuoneet rauhaa kaikkialle Eurooppaan, sillä Ranska ja Espanja sotivat keskenään vielä seuraavat yksitoista vuotta. Rauhansopimus kuitenkin kielsi keisaria tai keisarikunnan jäsenvaltioita sekaantumasta näiden maiden väliseen sotaan.[6]
Neuvottelut ja sopimusten tekopaikat muokkaa
Rauhansopimukset syntyivät yleiseurooppalaisen diplomaattisen kongressin tuloksena, jossa välittäjinä toimivat varsinkin paavin nuntius sekä Venetsian ja Tanskan edustajat.[7][8][9]
Kardinaali Richelieu Ranskan edustajana vaati kaikille liittolaisilleen edustajaa neuvotteluissa, olivatpa nämä itsenäisiä tai Pyhään Rooman keisarikuntaan kuuluneita valtioita.[10] Vuonna 1638 Ruotsi ja Pyhä Rooman keisarikunta tekivät Richelieun välityksellä keskenään Hampurin rauhansopimuksen.
Keisarikunta ja Ruotsi julistivat, että Kölnin neuvottelut ja Hampurin sopimus oli tarkoitettu yleisen rauhansopimuksen valmisteluiksi. Tästä laajemmasta sopimuksesta neuvoteltiin kahdessa Westfalenissa lähellä toisiaan sijaitsevassa kaupungissa, Münsterissä ja Osnabrückissä. Molemmat kaupungit oli pidettävä puolueettomina ja demilitarisoituina vyöhykkeinä neuvottelujen ajan. Münster oli vuodesta 1635 lähtien ollut täysin katolinen kaupunki, jossa toimi Münsterin ruhtinashiippakunnan piispanistuin. Siellä vain roomalaiskatolinen uskonto oli sallittu; kalvinisteilla ja luterilaisilla ei ollut lupa pitää omia jumalanpalveluksiaan.
Osnabrückissä sen sijaan sekä katolinen että luterilainen uskonto olivat sallittuja, ja kummallakin uskontokunnalla oli kaupungissa kaksi kirkkoa. Kaupungin porvaristo oli enimmäkseen luterilaisia ja kaupunginhallitus puhtaasti luterilainen, mutta kaupungista käsin hallittiin myös katolista Osnabrückin ruhtinashiippakuntaa, ja osa kaupungin asukkaista oli katolilaisia. Vuosina 1628–1633 kaupunkia oli miehittänyt Katolinen liiga. Silloin katolinen ruhtinaspiispa Franz Wilhelm von Wartenberg oli määrännyt kaupungissa toimeenpantavaksi vastauskonpuhdistuksen, ja monet luterilaiset perheet joutuivat pakenemaan. Myöhemmin kaupungin oli miehittänyt Ruotsi. Silloin katolisia ei karkotettu, mutta kaupunki kärsi pahoin Ruotsin sotatoimista. Sen vuoksi Osnabrück toivoi osakseen suurta parannusta oloihinsa, kun kaupunki päätettiin tehdä puolueettomaksi ja demilitarisoida.
Molemmat kaupungit toivoivat itselleen laajempaa autonomiaa ja vapaan valtakunnankaupungin asemaa. Sen vuoksi ne toivottivat tervetulleeksi asemansa puolueettomina alueina rauhanneuvottelujen ajan sekä sen, että kaikilta sotivilta osapuolilta, ruhtinaspiispat mukaan luettuina, kiellettiin kaikki poliittinen vaikutusvalta näissä kaupungeissa. Sen sijaan keisarikunnan ja Ranskan sekä näiden kaikkien liittolaisten, samoin kuin Alankomaiden ja Espanjan välillä liittolaisineen käydyt neuvottelut pidettiin Münsterissä.[11]
Edustajat muokkaa
Rauhanneuvottelut eivät alkaneet eivätkä päättyneet tarkoin määriteltävissä olevina ajankohtina, koska kaikki 109 eri osapuolten edustajaa eivät koskaan kokoontuneet kaikki yhdessä, mutta he kaikki olivat ainakin kerran läsnä neuvotteluissa ensimmäisen kerran vuosina 1643–1646 sekä viimeisen kerran vuosien 1647–1649. Eniten diplomaatteja oli läsnä todennäköisesti tammikuun 1646 ja heinäkuun 1647 välisenä aikana. Kuusitoista Euroopan valtiota sekä 66 saksalaista ruhtinaskuntaa lähetti neuvotteluihin omia edustajiaan, jotka edustivat kaikkiaan 140 saksalaista ruhtinaskuntaa ja 27 intressiryhmää sekä yhteensä kaikkiaan 38 eri ryhmän intressejä.[12]
- Ranskan edustustoa johti Longueville herttua Henrik Orléansilainen, jonka lisäksi siihen kuuluivat diplomaatit Claude d'Avaux ja Abel Servien.
- Ruotsin täysivaltaisina edustajina neuvotteluihin osallistui Johan Oxenstierna, kansleri Axel Oxenstiernan poika, ja Johan Adler Salvius.
- Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan edustajina molemmissa kaupungeissa oli kreivi Maximilian von Trautmansdorff; Münsterissä hänen avustajinaan olivat Johann Ludwig von Nassau-Hadamar ja Isaak Volmar, Osnabrückissä Johann Maximilian von Lanberg ja hovimarsalkka Johann Krane.
- Espanjan edustajistoa johti Gaspar de Bracamonte y Guzmán, ja sen muita jäseniä olivat diplomaatit ja kirjailijat Diego de Saavedra Fajardo ja Bernardino de Rebolledo.
- Paavin nuntius Fabio Chigi (myöhemmin paavi Aleksanteri VII) ja Venetsian lähettiläs Alvise Contarini toimivat välittäjinä.
- Myös monet keisarikunnan valtakunnanruhtinaat lähettivät edustajiaan.
- Brandenburgilla oli useita edustjia, muun muassa Vollmar.
- Alankomaiden seitsemän yhdistynyttä provinssia lähetti kuuden hengen edustajiston, jossa Hollannin maakunnalla oli kaksi edustajaa, kahdella provinssilla ei yhtään, muilla provinsseilla yksi kullakin. Edustajiston jäsenistä huomattavimmat olivat Hollannin edustaja Adriaan Pauw sekä Willem Ripperda.[13]
- Baselin pormestari Johann Rudolf Wettstein edusti Sveitsin valaliittoa.
Rauhansopimuksen vaikutukset muokkaa
.jpg)
Keisari Ferdinand III menetti sen vallan, jonka hän Pyhän Rooman keisarikunnan perustuslakien vastaisesti oli anastanut itselleen, ja joutui palauttamaan sen ruhtinaskunnille. Tämä palautti ruhtinaille myös oikeuden päättää hallitsemiensa alueiden valtionuskonnosta. Protestantit ja katoliset julistettiin lain edessä tasa-arvoisiksi, ja kalvinismi tunnustettiin lailliseksi uskonnoksi.[14][15] Alankomaiden itsenäistyminen soi myös Euroopan juutalaisille turvapaikan.[16]
Saksassa oli myös joukko ruhtinaspiispoja, joille kuului hiippakunnassaan maallinenkin valta. Näiden osalta maiden omistus oli järjestettävä vuonna 1624 vallinneen tilanteen mukaisesti, mikä koitui protestanteille eduksi vuoden 1635 Prahan rauhansopimukseen verrattuna.
Pyhä istuin oli sopimukseen hyvin tyytymätön, ja paavi Innocentius X nimitti sitä Zelo Domus Dei -nimisessä bullassaan "mitättömäksi, pätemättömäksi, epäoikeudenmukaiseksi, epäoikeutetuksi, tuomittavaksi, kirotuksi, kadotukseen tuomittavaksi, joutavaksi, kaikkina aikoina merkityksettömäksi ja vaikutuksettomaksi".[17]
Sopimuksen määräykset muokkaa
Westfalenin rauhansopimuksen pääkohdat olivat seuraavat:
- Kaikki osapuolet tunnistivat päteväksi vuonna 1555 tehdyn Augsburgin sopimuksen, jonka mukaan kullakin ruhtinaalla oli oikeus määrätä, mikä uskonto hänen hallitsemillaan alueilla oli valtionuskontona; vaihtoehdot olivat katolisuus, luterilaisuus ja nyt myös kalvinismi (periaatteena oli siis cuius regio, eius religio, "Kenen maa, sen uskonto")[14][15]
- Kristityillä, jotka asuivat ruhtinaskunnissa, joissa heidän oma uskontonsa ei ollut valtionuskontona, oli oikeus harjoittaa uskontoaan julkisesti määrättyinä aikoina ja yksityisesti milloin tahansa.[14]
- Jokaiselle osapuolelle tunnustettiin muut poissulkeva suvereenisuus kaikkien maidensa, väestönsä ja ulkomailla toimivien lähettiläidensä suhteen, sekä myös vastuu sotatoimista, joita sen kansalaiset tai lähettiläät suorittivat. Rajoittamattomien kaapparikirjojen myöntäminen yksityishenkilöille kiellettiin.
- Saksan ruhtinaat saivat oikeuden ulkopolitiikkaan, mutta eivät saaneet julistaa sotaa keisariaan vastaan.[18][7]
- Keisarin valinta ennen edellisen kuolemaa kiellettiin.lähde?
Rauhansopimuksessa oli myös alueellisia määräyksiä:
- Sveitsin itsenäistyminen keisarikunnasta tunnustettiin virallisesti[19][7] maan oltua jo vuosikymmeniä de facto itsenäinen.
- Alankomaiden Yhdistyneet provinssit tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi, joka ei kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.[7] Alankomaat olivat kapinoineet Espanjaa vastaan jo 80 vuoden ajan, mutta virallisesti alue kuului Westfalenin rauhansopimukseen saakka Habsburgien omistukseen. (Sitä vastoin Espanjan Alankomaat eli suunnilleen nykyinen Belgia jäi edelleen Espanjan hallintaan, mutta oli samalla yksi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaa kuuluneista alueista.[20])
- Rauhansopimuksen tekstin laati suurelta osin kardinaali Mazarin, joka oli Ranskan de facto johtaja kuningas Ludvig XIV:n ollessa alaikäinen. Näin ollen ei ole yllättävää, että Ranskan asema sodan jälkeen oli vahvempi kuin minkään muun osapuolen. Ranska sai hallitakseen Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat Lothringenissa[21] sekä Décapolen kaupungit Elsassissa (Alsace), ei kuitenkaan Strasbourgia, Strasbourgin hiippakuntaa eikä Mulhousea.[22]
- Keisarikunta ja Ranska liittolaisineen sopivat, ettei kumpikaan osapuoli vaatinut toiselta sotakorvauksia.[23] Osnabrückin rauhan mukaan Ruotsi kuitenkin sai viiden miljoonan taalarin korvaukset, jotka käytettiin pääasiassa sen sotajoukkojen rahoittamiseen.[24]
- Ruotsi sai Etu-Pommerin, jota siitä lähtien nimitettiin Ruotsin Pommeriksi, Wismarin ja Bremenin arkkihiippakunnan ja Verdenin hiippakunnan perinnöllisiksi läänityksikseen ja niiden myötä edustajan ja äänen keisarikunnan valtiopäiville sekä myös Ylä-Saksin, Ala-Saksin ja Westfalenin maapäiville.[24] Rauhansopimuksen sanamuoto ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan vielä sen allekirjoittamisen jälkeen käytiin kiistaa seuraavista asioista:
- Oli kiistanalaista, kuuluiko myös Bremenin kaupunki Ruotsin Bremenin-Verdenin alueseen. Ruotsin uhatessa valloittaa kaupungin Bremen oli vaatinyt itselleen asemaa välittömästi keisarikunnan alaisena kaupunkina, minkä keisari sille myönsikin, ja täten se oli erotettu ympäröivästä samannimisestä arkkihiippakunnasta. Ruotsi käsitti asian niin, että Bremen kuitenkin oli luovutettu sille, ja aloitti vuosina 1653–1654 Ruotsin Bremenin-sodat.[24]
- Rauhansopimus myös jätti Ruotsin ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan välisen rajan Pommerissa myöhemmin määriteltäväksi. Osnabrückissä sekä Ruotsi että Brandenburg vaativat itselleen koko Pommeria, joka vuodesta 1630 lähtien ollut Stettinin rauhansopimuksen mukaisesti Ruotsin alaisuudessa, mutta Brandenburg vaati sitä Grimnitzin rauhansopimuksen perusteella. Vaikka rajasta Stettinissä vuonna 1653 uusi sopimus, kiista jatkui. [25]
- Rauhansopimuksen mukaan Mecklenburgin herttuat, jotka nyt olivat Ruotsin vasalleja, luovuttivat Wismarin sekä satamatullit. Ruotsi tulkitsi tämän koskevan tulleja kaikissa Mecklenburgin satamissa, kun taas Mecklenburgin herttuat samoin kuin keisari tulkitsivat sen koskevan vain Wismarin satamaa.[25]
- Münsterin hiippakunta vaati myös Wildeshausenia, joka oli pienenä enklaavina keskellä Bremenin-Verdenin aluetta ja joka oli hatarana perusteena sille, että Ruotsilla oli edustajansa Westfalenin maapäivillä.
- Pfalz jaettiin Fredrik V:n pojan Kaarle I Ludvigin ja Baijerin vaaliruhtinaan Maksimilian I:n kesken. Se jakautui siten katoliseen ja protestanttiseen osaan, joista Kaarle Ludvig sai Reinin Pfalzin ja Maximilian piti Ylä-Pfalzin.
- Baijerilla pysyi Pfalzin ääni vaaliruhtinaiden kokouksessa, jossa Pyhä Rooman keisarivalittiin. Tämän oikeuden se oli saanut, kun Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V vuonna 1623 oli julistettu pannaan. Kaarle I Ludvig, Fredrikin poika, otettiin mukaan kahdeksanneksi äänioikeutetuksi jäseneksi.[7][26]
- Brandenburg-Preussi (myöhempi Preussi) sai Taka-Pommerin, Magdeburgin arkkihiippakunnan, sekä Halberstadtin, Kamminin ja Mindenin hiippakunnat.
- Koska Jülich-Kleve-Bergin yhdistyneiden herttuakuntien hallitsijasuku oli sammunut vuonna 1609, päätettiin, että Jülich, Berg ja Ravenstein kuuluivat Pfalz-Neuburgille, kun taas Kleven herttuakunta, sekä Markin ja Ravensbergin kreivikunta kuuluivat Brandenburgille.
- Sovittiin, että Osnabrückin ruhtinaspiispaksi oli valittava vuorotellen protestantti ja katolilainen ja että protestanttisten piispojen valinta kuului Brunswick-Lüneburgin suvun nuoremmille jäsenille.
- Sodan aikana asetetut kaupan esteet poistettiin, ja purjehdus Reinillä vapautettiin tietyin edellytyksin.[27]
Lähteet muokkaa
- ↑ Rauhansopimuksen teksti Alankomaiden kansallisarkistossa beeldbank.nationaalarchief.nl. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Suuren sodan vuodet, s. 487. (Gregoriaaninen kalenteri oli jo tuolloin käytössä katolisissa maissa, mutta protestantit noudattivat vielä vanhaa juliaanista kalenteria; ero oli tuolloin 10 päivää.). WSOY, 1996. ISBN 951-0-20275-4.
- ↑ Münsterin rauhansopimuksen teksti saksaksi lwl.org. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Osnabrückin rauhansopimuksen teksti saksaksi lwl.org. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Olli Bäckström: Polttolunnaat, Eurooppa sodassa 1618–1630, s. 495. Saarijärvi: Saarijärven Offset Oy, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-394-4.
- ↑ Münsterin rauhansopimus, IV artikla avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ a b c d e Veit Valentin: ”Rauha”, Maailman historia, I osa (Esihistoriasta Aurinkokuninkaaseen), s. 438-440. Suomentanut Kai Kaila. WSOY, 1953.
- ↑ Principles of the State System Faculty.unlv.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Information from city of Münster Muenster.de. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Derek Croxton: Westphalia: The Last Christian Peace. Palgrave, 2013. [url=http://books.google.com/books?id=kFlVmAEACAAJ&dq=%22last+christian+peace%22&hl=en&sa=X&ei=4isiUrDlJejKsASpsIDQCg&ved=0CC4Q6AEwAA Teoksen verkkoversio].
- ↑ Konrad Repgen, 'Negotiating the Peace of Westphalia: A Survey with an Examination of the Major Problems', In: 1648: War and Peace in Europe: 3 vols. (Catalogue of the 26th exhibition of the Council of Europe, on the Peace of Westphalia), Klaus Bußmann and Heinz Schilling (eds.) on behalf of the Veranstaltungsgesellschaft 350 Jahre Westfälischer Friede, Münster and Osnabrück: no publ., 1998, 'Essay Volume 1: Politics, Religion, Law and Society', pp. 355–372, here pp. 355 seq.
- ↑ Konrad Repgen: ”Negotiating the Peace of Westphalia: A Survey with an Examination of the Major Problems”, 1648: War and Peace in Europe, osa 1: Politics, Religion, Law and Society, s. 356. Klaus Bußmann, Heinz Schilling, 1998.
- ↑ Paul Sonnino: Mazarin's Quest: The Congress of Westphalia and the Coming of the Fronde. Harvard University Press, 2009. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Münsterin rauhansopimus, XXVIII artikla avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ a b Which Counties have State Religions? University of Chicago. Arkistoitu 30.8.2006. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ This day, Mary 15, in Jewish history Cleveland Jewish News. Arkistoitu 19.5.2014. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Larry Jay Diamond, Marc F. Plattner, Philip J. Costpoulo: World religions and democraty. {{{Julkaisija}}}, 2005.
- ↑ Münsterin rauhansopimus, LXV artikla avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Osnabrücker Friedensvertrag, Artikel VI "Westfölische Geschichte". Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Jarl Gustafsson: ”Kartta: Eurooppa 1648”, Historian kartasto, s. 25. WSOY, 1967.
- ↑ Münsterin rauhansopimus, LXXI artikla avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Münsterin rauhansopimus, artiklat LXXIV-LXXV, XCII avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ Münsterin rauhansopimus, II artikla avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ a b c Hans Joachim: ”Die sicherheitspolitische Lage Schwedens nach dem Westfälischen Frieden”, Der Westfälische Frieden von 1648: Wende in der Geschichte des Ostseeraums, s. 35–37. Kovač, 2001. ISBN 3-8300-0500-8. saks. {{{1}}}
- ↑ a b Klaus Böhme: ”Die sicherheitspolitische Lage Schwedens nach dem Westfälischen Frieden”, Der Westfälische Frieden von 1648: Wende in der Geschichte des Ostseeraums, s. 38. Kovac, 2001. ISBN 3-8300-0500-8. saks. {{{1}}}
- ↑ Münsterin rauhansopimus, XIV artikla avalon.law.yale.edu. Viitattu 4.10.2014.
- ↑ The Peace of Westphalia, 1648–1948. American Journal of International Law, 1948, nro 42.
