Viljo Nissilä
Viljo Johannes Nissilä (21. elokuuta 1903 Ruskeala – 30. heinäkuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen kielitieteilijä ja opettaja.[1] Nissilä ansioitui erityisesti nimistötutkijana, ja hänen monipuolinen ja uraauurtava työnsä vaikutti olennaisesti suomalaisen nimistöntutkimuksen ja paikannimitutkimuksen kehitykseen. Viljo Nissilä oli ensimmäinen nimistöntutkimuksen dosentti Suomessa. Hän toimi nimiarkiston pitkäaikaisena johtajana 73-vuotiaaksi ja oli yksi paikannimistön keruun ja nimistönhuollon keskeisimmistä toimijoista ja alaan liittyvän professuurin ensimmäinen haltija.[1]
Hän toimi oppikoulunopettajana vuosina 1929–1961,[2] oli Helsingin yliopistossa dosentti vuodesta 1948 ja Kasvatusopillisessa korkeakoulussa vuodesta 1962 suomen kielen apulaisprofessori[3] ja jälleen Helsingissä suomen kielen, erityisesti nimistöntutkimuksen ylimääräinen professori vuosina 1969–1971.[2] Väitöskirjansa ja myöhemmän pääteoksensa hän teki Karjalan nimistöstä.[2]
Ura muokkaa
Viljo Nissilän tutkijanuralla kenttätyöllä eli paikannimistön keräämisellä tutkimuksen tarpeisiin oli alusta lähtien keskeinen merkitys. Jo toimiessaan 1930-luvulla suomen kielen lehtorina Viipurissa hän tallensi systemaattisesti Karjalankannaksen paikannimistöä ja lisäksi Vuokseen ja sen rantamaihin liittyvän paikannimistön kokonaisuudessaan. Tältä pohjalta syntyi ensimmäinen kielentutkijan kirjoittama väitöskirja suomalaisesta paikannimistöstä: runsasaineistoinen Vuoksen paikannimistö, joka valmistui vuonna 1939. Nissilä jatkoi kenttätyötä kesäisin lähes koko elämänsä ajan, ja tällä tavoin kertynyt aineisto, yli 60 000 arkistolippua, lienee nimistöntallennuksen kärkituloksia maailmassa. Hänen tekemänsä keräämistyö toi aina esiin uusia asioita ja herätti uusia tieteellisiä kysymyksiä, mikä tuki sitä Nissilän usein toistamaa vakaumusta, että paikannimistö on monessa mielessä ainutlaatuinen mutta liian vähän huomiota saanut tutkimusaineisto kielitieteilijöille.[1]
Nissilän ura oli poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että hänen pääteoksensa väitöskirjan jälkeen ilmestyivät varsin myöhään. Alan oppaaksi ja kurssikirjaksi kirjoitettu Suomalaista nimistöntutkimusta vuodelta 1962 valmistui vähän ennen Nissilän 60-vuotissyntymäpäivää, ja Nissilän tutkijantyön keskeisimmät tulokset sisältävä Suomen Karjalan nimistö valmistui vuonna 1975. Teoksen nimihakemistossa on noin 10 000 paikannimeä. Nissilä oli tuolloin yli 70-vuotias. Tätä seurasivat vielä yhteenvedot Nissilän tärkeimmistä henkilönnimistöön kohdistuneista tutkimuksista: Suomen Karjalan ortodoksinen nimistö vuonna 1976 sekä Germaanisen nimiaineiston etymologista ryhmittelyä Suomen nimistössä vuonna 1980. Syynä tuotannon myöhäispainotteisuuteen lienee se, että Nissilä teki kaksi elämäntyötä. Hänen leipätyönään oli lähes eläkeikään asti oppikoulun suomen kielen lehtorin virka vuosina 1929–1961.[1]
Nissilän näkökulma paikannimistöön pysyi hyvin samanlaisena alusta loppuun asti. Se oli yksittäisten nimien tarkastelussa perinteiseen tapaan etymologinen mutta perustui laajempaan paikannimistön tuntemukseen. Alueellisten paikannimistöjen kuvauksessa ja käsitteistössään Nissilä noudatti ruotsalaisen Ivar Modéerin 1930-luvulla esittämää mallia, ja hänen kirjoitustavalleen oli tyypillistä hyvin runsaan nimiaineiston esille tuonti. Hän pyrki tuomaan aiempaa kriittisempiä menetelmiä erityisesti niin sanottuun asutushistorialliseen nimistöntutkimukseen, ja hänellä oli laajan kenttätyökokemuksensa perusteella oma käsityksensä myös paikannimien syntykysymyksistä. Nissilän parhaat ja kestävimmiksi osoittautuneet oivallukset liittynevät kuitenkin sellaisten vieraskielisten henkilönnimiainesten selvittelyyn, joiden taustalta löytyy vanhaa germaanista ja ortodoksista nimistöä.[1]
Nissilä vaikutti monin tavoin oman tutkimusalansa kehitykseen ja arvostukseen. Hänen osuutensa oli suuri jo tutkimuksen perusaineistojen keräämisen ja arkistoinnin järjestämisessä. Nissilän työtä voidaan pitää myös hyvin keskeisenä paikannimistön huollon ja suojelun kehittämisessä. Itämerensuomalaisen paikannimitutkimuksen dosenttina hän toi vuonna 1948 nimistöntutkimuksen myös Suomen akateemisen opetuksen virkanimikkeistöön, ja vuosikymmeniä jatkuneen uutteran työn kruunasi se, että Helsingin yliopistoon saatiin vuonna 1969 perustetuksi suomen kielen, erityisesti nimistöntutkimuksen ylimääräisen professorin virka, johon Nissilä kutsuttiin. Myöhemmin hänelle myönnettiin emerituksen asema. Hän kirjoitti eläkeaikanaan eräät laajimmista ja keskeisimmistä teoksistaan.[1]
Julkaisuja muokkaa
- Vuoksen paikannimistö I 1939
- Viipurilainen osakunta I, 1953
- Suomen Karjalan nimistö, 1975
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Kiviniemi, Eero: Nissilä, Viljo (1903–1986). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c Helsingin yliopisto.[vanhentunut linkki]
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 6, p. 419. Otava 1968.