Victorio
Victorio (Bidu-ya, Beduiat; noin 1825 – 14. lokakuuta 1880) oli chiricahua-apassien johtaja, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla joutui puolustamaan Uudessa-Meksikossa kansansa historiallisia vuoristoalueita Yhdysvaltojen halutessa maat itselleen.
| Victorio | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | noin 1825 New Mexico  |
| Kuollut | 14. lokakuuta 1880 Tres Castillos, Meksiko  |
| Sotilashenkilö | |
| Taistelut ja sodat | Lounaisten alueiden intiaanisodissa 1860-luvulta vuoteen 1880 Meksikoa ja Yhdysvaltoja vastaan |
| Sotilasarvo | sotajohtaja |
Kuuluisien edeltäjiensä Mangas Coloradasin ja Cochisen viitoittamaa tietä seuraten Victorio nousi vastustamaan yhtä lailla Meksikon kuin Yhdysvaltojenkin ylivaltaa.
Victorion apassinimen tiedetään olleen Beduiat, mutta hänen alkuperänsä on kiistanalainen. Meksikolaisen legendan mukaan apassit sieppasivat Victorion lapsena Chihucahuan maakunnassa asuneelta meksikolaisperheeltä. Poikaa ei palautettu, vaan hänestä kasvatettiin apassi.[1] Apassien suullinen perimätieto ei kuitenkaan tunne tapausta, vaan pitää Victoriota syntyperäisenä Ojo Calienten apassina.[2]
Lyhytaikainen rauha muokkaa
| ” | Olemme väsyneet sotaan. Olemme köyhiä, eikä meillä tai perheillämme ole ruokaa eikä päällepantavaa. Haluan tehdä rauhan, joka kestää. Olen pessyt suuni ja käteni raikkaalla vedellä, joten kaikki mitä sanon on totta. | ” |
– Victorio Yhdysvaltain edustajille 1865.[3] | ||
Amerikkalaisten sotilaiden surmattua maineikkaan chiricahua-johtajan Mangas Coloradasin vuonna 1863 Victorio keräsi soturinsa ja liittyi Cochisen johtamiin sisseihin. Apassien järjestämät tuhoisat iskut autioittivat Yhdysvaltain lounaisosien siirtolaisasutusta. Seuraavana vuonna Victorio oli halukas noudattamaan Coloradasin linjaa rakentaa pysyvä rauha apassien ja Yhdysvaltain välillä. Vastineeksi hän halusi kansalleen inhimillisen kohtelun.[3]
Vuonna 1865 intiaaniasiain valtuutettu everstiluutnantti N. H. Davis piti Pino Altossa konferenssin, johon osallistui useita apassien johtajia, heidän joukossaan Victorio ja Cochise.[1] Davisin tarkoituksena oli saada apassit vakuuttuneiksi pysyvän reservaattielämän erinomaisuudesta. Niin Victorio kuin Cochisekin suhtautuivat epäluuloisesti tähän tulevaisuudennäkymään. Osa apasseista siirtyi kuitenkin rauhanomaisin keinoin Bosque Redondon (Pyöreän metsän) reservaattiin New Mexicoon, varsinkin sen jälkeen, kun Davis lupasi intiaaneille riittävästi ruokaa ja vaatteita. Vaihtoehtona oli jatkuva sota Yhdysvaltoja vastaan ja sitä apassien johtajat eivät halunneet.[4]
Reservaatista toiseen muokkaa
Pyöreän metsän reservaatti osoittautui hedelmättömäksi paikaksi, josta tuli ja kuivuus olivat polttaneet ja tuhonneet puuston.[5] Kaiken lisäksi alueella asui monta tuhatta navajoa pakotettuina reservaattielämään. Vesi oli monin paikoin pilaantunutta eikä vilja kasvanut. Tilannetta pahensi entisestään Yhdysvaltain alueelle rakentama linnake, josta vartioitiin intiaanien tekemisiä. Victorio sen enempää kuin muutkaan apassit eivät viihtyneet pitkään reservaatissa, vaan poistuivat karusta ympäristöstä ilman lupaa. He pakenivat joko Meksikoon tai liittyivät Cochiseen, joka tunsi sissitaktiikan ja jatkoi sotureineen ryöstöretkiään Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla.[3]
Vuonna 1870 Victorio, monien pyyntöjen jälkeen, sai presidentti Ulysses S. Grantin lupaamaan chiricahuoille maata Ojo Calientesta, kuumilta lähteiltä, jotka olivat kymmenien vuosien ajan olleet monien chiricahuoiden kotiseutua. Samalla apasseille luvattiin riittävästi ruokaa ja tuhat huopaa.[6] Luovutettu alue oli odotettua pienempi, mutta Victorio ei halunnut riidellä maapalan koosta. Ojo Caliente julistettiin chiricahuain alueeksi. Sopimuksen pääasiallinen sisältö oli Ojo Calienten kuuluminen apasseille "niin kauan kuin vuoret ovat pystyssä ja joet virtaavat". Sopimus oli turvattu presidentin allekirjoittamalla paperiarkilla, jota kutsuttiin "Hallituksen erityispäätökseksi".[6]
Sopimus kumottiin jo seuraavan vuoden aikana. Intiaanikomission vastavaihtunut asiamies osoitti Victoriolle ja hänen ryhmälleen uudet asuinalueet Tularosa-joen laaksoista. Ojo Caliente lämpimine lähteineen oli "uuden hallituksen erityispäätöksen" mukaan julkistettu yleiseen käyttöön kaikille Yhdysvaltain asukkaille.[6]
Korkealla vuoristossa sijaitseva Tularosan reservaatti osoittautui paikaksi, joka oli asuinkelpoinen vain kesäisin. Victorio ja hänen kansansa viettivät alueella ankaran talven. Luvatut ruoka-annokset tulivat perille vasta seuraavan kevään aikana, jolloin osa chiricahuoista oli ehtinyt menehtyä ravinnon niukkuuteen ja osa jäätynyt kuoliaaksi.[6] Neuvottelujen jälkeen Victoriolle suotiin mahdollisuus palata Ojo Calienteen. Tämäkään järjestely ei jäänyt kovin pitkäikäiseksi, sillä jo kaksi vuotta myöhemmin chiricahuoita oltiin taas siirtämässä toisaalle. San Carlosin reservaatissa Arizonassa Victoriolle ja hänen kansalleen osoitettiin alue, jossa asuminen kävi hyönteisten ja kuumuuden takia nopeasti sietämättömäksi. Alueelta ei löytynyt riistaa eikä heinää. Siellä ei ollut vettä juotavaksi eikä ruokaa syötäväksi, ja lisäksi malaria koetteli chiricahuoita. Reservaatin asiamies John Clum oli korvattu uudella agentilla, joka ei välittänyt jakaa muona-annoksia eri leireihin vaan pakotti ihmiset hakemaan ruokansa päärakennuksesta itse. Kauimpana asuvien apassien oli käveltävä 30 kilometriä saadakseen ruokansa.[3] Samanaikaisesti Yhdysvaltain hallitus lähetti alueelle tuhansia läntisiä apacheja jakamaan maat chiricahuain kanssa.[1]
Victorion kärsivällisyyden raja ylittyi. Hän keräsi väkensä ja pakeni San Carlosista syyskuussa 1877. Käytyään matkalla useita kahakoita sotilaiden ja tilanomistajien kanssa Victorio seuraajineen saapui Ojo Calienteen. Vuotta myöhemmin Yhdysvaltain armeija sai käskyn viedä pakolaiset takaisin San Carlosiin.[3]
Vapaan elämän puolesta muokkaa
Victorio toivoi kansansa saavan saada jäädä maille, jossa he olivat syntyneet, mutta siihen ei suostuttu. Naisten ja lasten ahtauduttua San Carlosiin vieviin vankkureihin Victorio itse pakeni 80 miehensä kanssa Mimbrenos-vuorille, jonne he jäivät tulevaksi talveksi. Helmikuussa 1879 hän palasi Ojo Calienten tukikohtaan valmiina antautumaan, jos armeija toisi hänen perheensä takaisin San Carlosista. Lopulta vaatimukseen suostuttiin, mutta vastineeksi Victorion seuraajineen oli asetuttava Tularosan reservaattiin New Mexicossa.[7] Victorio myöntyi kompromissiin ja koetti aloittaa perheineen uutta elämää. Häntä vastaan nostettiin kuitenkin uudelleen vanha syyte hevosvarkaudesta ja murhasta. Poliisivoimien saapuessa suorittamaan pidätystä Victorio pakeni ja päätti, ettei palaisi koskaan apassien suojelualueille. Hän uskoi, että hänen kansaansa odotti amerikkalaisten taholta varma tuho.[8]
Victorio perusti Meksikon vuoristoon turvapaikan, jossa halusi viettää vapaata elämää. Samalla hän alkoi värvätä ympärilleen sissiarmeijaa, joka oli valmis käymään ikuista sotaa Yhdysvaltoja vastaan. Hevoset ja muut tarpeet Victorion ryhmä ryösti meksikolaisten maatiloilta. Saatuaan kokoon chiricahuoista ja mescaleroista kerätyn 200 sissin joukon he aloittivat uskaliaat hyökkäykset New Mexicoon ja Texasiin surmaten kaikki uudisasukkaat, jotka osuivat heidän tiellensä. Alituisen sotimisen jatkuessa Victorion viha syveni ja hänestä tuli säälimätön tappaja. Jotkut Victorion ystävistä alkoivat pitää häntä mielenvikaisena ja erkanivat hänen ryhmästään. Yhdysvaltain ja Meksikon armeijat sopivat yhteistyöstä saadakseen Victorion kiinni ja hänen päästään luvattiin 3 000 dollarin palkkio.[9]
Tres Castillosin taistelu muokkaa
Keväällä 1880 Victorio sotureineen jatkoi hyökkäyksiään vuoristosta käsin. Suurilukuinen mescalerojoukko liittyi häneen, mutta lisävoimista huolimatta Victorio koki melkoisia menetyksiä. Monet soturit kaatuivat luoteihin. Kesän tullen Victorion sissijoukot ylittivät Meksikon rajan tarkoituksenaan päästä pakoon noin 2 000 ratsumiehen ja usean sadan intiaanitiedustelijan muodostamilta sotajoukoilta. He pääsivät Chihuahuaan, jonka vuoristojen ja erämaiden hän uskoi tarjoavan paremman turvan noin sadalle jäljellä olevalle soturilleen ja 400 naiselle ja lapselle.[10]
Lokakuussa 1880 meksikolainen eversti Joaquin Terrazas ja hänen ratsuväen eskadroonansa jäljittivät Victorion Tres Castillosin vuoristossa. Saman päivän iltana Terrazas suoritti hyökkäyksen. Läpi yön kestäneessä taistelussa 62 apassisoturia, 16 naista ja yksi lapsi surmattiin ja heidän päänahkansa otettiin talteen.[11] Jälkeenpäin Chihuahuan valtion kerrottiin maksaneen 50 000 dollarin suuruisen palkkion näistä julmista voitonmerkeistä, joita esiteltiin juhlayleisölle suuressa voitonmarssissa.[7] 68 vangiksi otettua naista ja lasta myytiin orjiksi rikkaille tilanomistajille.[12]
Apassien kertoman mukaan Victorio ei kuollut meksikolaisten luodeista, vaan iski puukon syvälle rintaansa ammuttuaan panosvyönsä tyhjäksi ja nähtyään Tres Castillosin taistelun toivottomuuden.[13]
Terrazasin hyökkäyksestä selvisi noin 30 soturia, heidän joukossaan 70-vuotias Nana. Koko ikänsä valkoisia vastaan taistellut Nana värväsi uuden sissiarmeijan suojelualueilla asuneista nuorista apasseista ja aloitti Tres Castillosin verilöylyn kostoiskut.[9][14]
Lähteet muokkaa
- Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: "Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia)" Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
- Ball, Eve: In the Days of Victorio Recollections of Warm Springs Apache, Univ of Arizona Press, 1970. ISBN 978-0-8165-0401-5
- Blyth, Lance: Chiricahua and Janos, Univ of Nebraska Press, 2002. ISBN 978-0803237667
- Brown, Dee: Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books 1991. ISBN 9780099526407
- Chamberlain, Kathleen: Victorio: Apache Warrior and Chief Univ of Oklahoma Press, 2007. ISBN 978-0806138435
- Debo, Angio: Geronimo: The Man, His Time, His Place, Univ of Oklahoma Press, 1982. ISBN 978-0806118284 (englanniksi)
- Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Borderlands epcc.edu/nwlibrary. Arkistoitu 11.2.2009. Viitattu 22.8.2012. (englanniksi)
- ↑ Chamberlain 2007 s. 28.
- ↑ a b c d e Brown 1991 s. 398.
- ↑ Chamberlain 2007 s. XIV.
- ↑ Henriksson 1985 s. 97.
- ↑ a b c d Ball 1970 s. 49.
- ↑ a b Victorio and the Reservation System southernnewmexico.com. Arkistoitu 30.6.2011. Viitattu 22.8.2012. (englanniksi)
- ↑ Brown 1991 s. 399.
- ↑ a b Brown 1991 s. 401.
- ↑ Apache Indian History accessgenealogy.com. Viitattu 3.9.2012. (englanniksi)
- ↑ Blyth 2012 s. 195.
- ↑ Debo 1982 s. 124.
- ↑ Ball 1970 s. 102.
- ↑ Blyth 2012 s. 196.