Venäjän yleissotilaallinen liitto
Venäjän yleissotilaallinen liitto (ven. Русский Обще-Воинский Союз, Russki Obštše-Voinski Sojuz, ROVS) on vuonna 1924 perustettu sotilaallinen järjestö, jonka alkuperäinen tarkoitus oli jatkaa Venäjän valkoisen armeijan toimintaa maanpaosta käsin sen jälkeen, kun valkoiset joukot olivat hävinneet Venäjän sisällissodan. Se oli varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla merkittävin ja arvovaltaisin valkoisten emigranttien järjestö. ROVS:n virallisena tavoitteena oli yhdistää mahdollisimman laajasti neuvostovallan kumoamista kannattaneet emigranttiryhmät, mutta käytännössä sitä pidettiin konservatiivisena ja monarkistisena.
Historia muokkaa
Venäjän yleissotilaallisen liiton perusti kenraali Pjotr Wrangel, joka oli komentanut vuonna 1920 Krimillä viimeistä merkittävää Venäjän maaperällä toiminutta valkoista armeijaa. Konstantinopolin kautta Länsi-Eurooppaan evakuoidut Wrangelin joukot hajaantuivat eri maihin, mutta Wrangel halusi säilyttää niiden sotilaallisen organisaation, jotta taistelua bolševismia vastaan voitaisiin heti tilaisuuden tullen jatkaa. ROVS perustettiin maanpaossa eläneiden valkoisten upseerien yhteiseksi järjestöksi syyskuussa 1924. Seuraavana vuonna sillä arvioitiin olevan jo 35 000 jäsentä, joskin huomattavasti suurempiakin lukuja on esitetty. Järjestön johto ja pääesikunta toimivat Pariisissa. Se jakautui kuuteen alueelliseen osastoon. Suomi oli lyhyen aikaa itsenäisenä alaosastona.[1]
ROVS pyrki yhdistämään kaikki valkoisen liikkeen sotilaat ja tukemaan salaista vastavallankumouksellista toimintaa Neuvostoliitossa. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Wrangel, mutta maanalaista toimintaa johti kenraali Aleksandr Kutepov. Wrangelin tiedettiin olevan monarkisti, mutta hänen mukaansa ROVS ei ollut etukäteen sitoutunut mihinkään tiettyyn valtiomuotoon. Järjestön toinen keulakuva sen alkuvuosina oli viimeisen keisarin Nikolai II:n pikkuserkku, maailmansodassa Venäjän armeijan ylipäällikkönä toiminut suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanov, jota monet monarkistit kannattivat myös uudeksi hallitsijaksi, vaikka hän ei ollutkaan virallinen kruununperijä. Wrangel kuoli yllättäen vuonna 1928, joidenkin epäilyjen mukaan Neuvostoliiton agenttien myrkyttämänä. Iäkkäästä Nikolai Nikolajevitšista tuli tuolloin ROVS:n virallinen johtaja, mutta hän kuoli itsekin jo seuraavana vuonna. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu OGPU (myöh. NKVD) onnistui soluttamaan ROVS:n organisaation ja eliminoimaan sen kaksi seuraava johtajaa. Aleksandr Kutepov siepattiin vuonna 1930 Pariisissa ja hän kuoli sydänkohtaukseen laivassa, joka oli viemässä häntä vankina Neuvostoliittoon. Hänen seuraajansa kenraali Jevgeni Miller siepattiin myös Pariisissa vuonna 1937, kun NKVD:n kaksoisagentiksi ryhtynyt Millerin alainen, kenraali Nikolai Skoblin houkutteli hänet ansaan. Miller vietiin vangiksi Moskovaan, jossa hänet teloitettiin vuonna 1939. Millerin jälkeen ROVS:n johtajaksi valittiin kenraali Aleksei Arhangelski, joka siirsi järjestön päämajan Brysseliin.[1]
ROVS järjesti jäsenilleen sotilaskoulutusta, pääosin etäopetuksena. Toiminnasta vastasi kenraaliluutnantti Nikolai Golovin.[2] Kenraali Kutepovin ROVS:n sisälle muodostama salainen taistelujärjestö suoritti varsinkin vuosina 1927–1928 useita huomiota herättäneitä terrori-iskuja Neuvostoliitossa. Vaikka suunniteltu Josif Stalinin salamurha ei toteutunut, onnistui agentti Viktor Larionovin johtama terroristisolu tekemään kesäkuussa 1927 pommi-iskun kommunistien Leningradin-puolueklubille, ja heinäkuussa 1928 agentit Georgi Radkovitš ja Dmitri Monomahov onnistuivat tekemään itsemurhapommi-iskun salaisen poliisin OGPU:n päämajaan, Moskovan Lubjankaan. Suomen yleisesikunnan tiedustelu avusti osassa näistä hankkeista, jopa hankkimalla iskuissa käytettyjä räjähteitä.[3]
ROVS menetti toisen maailmansodan myötä suurimman osan merkityksestään. Neuvostoliiton hajottua järjestö saattoi 1990-luvulla palata Venäjälle, mutta pääosa jäsenistöstä alkoi pitää toiminnan jatkamista tarkoituksettomana. ROVS julistettiin hajotetuksi vuonna 2000, mutta pieni osa jäsenistä on jatkanut sen toimintaa valkoisen armeijan muistoa ylläpitävänä perinnejärjestönä.
Toiminta Suomessa muokkaa
Suomessa ROVS:n paikallisosastoa ei koskaan virallisesti rekisteröity yhdistykseksi, ja se toimi salaseurana. Sen tärkeimpiä vaikuttajia olivat kenraaliluutnantti Carl Alfthan, kenraalimajuri Julian Javid sekä kapteenit Vladimir Kiselev ja Feodor Schulgin, joista Schulgin tuli Suomen osaston johtajaksi vuonna 1938.[2] ROVS:n ensimmäisenä tiedustelujohtajana Suomessa toimi vuosina 1924–1926 kenraalimajuri Eugèn Högström, jonka äkillistä kuolemaa pidettiin epäilyttävänä.[4]
Talvisodan aikana vuonna 1940 ROVS tuki salaista hanketta, jossa suomalaisten sotavangeiksi jääneistä puna-armeijan sotilaista pyrittiin värväämään ”Venäjän kansanarmeija” (RNA), joka taistelisi Suomen puolella Neuvostoliittoa vastaan. ROVS:n johtaja kenraali Arhangelski kävi asiasta kirjeenvaihtoa marsalkka C. G. E. Mannerheimin kanssa ja esitteli tälle hankkeen puuhamiehen, neuvostoloikkari Boris Bažanovin, joka oli myös ROVS:n jäsen. Bažanovin ja ROVS:n Suomen-osaston edustajien suomalaisilta sotavankileireiltä rekrytoimista miehistä perustettiin muutaman sadan miehen vahvuinen ”kansanarmeija”, jonka komentajana toimi Kiselev ja pääasiallisena kouluttajana Schulgin, mutta se ei ehtinyt osallistumaan taisteluihin ennen talvisodan päättymistä.[5][2] Lisäksi ROVS:n johto toimitti talvisodan aikana kenraali Alfthanin kautta Mannerheimille ”Pikarynnäkkö Pietariin” -nimisen sotasuunnitelman, jonka mukaan suomalaiset ja venäläisemigrantit valloittaisivat yhdessä Leningradin ja kaataisivat neuvostovallan.[2] Eräät Suomesta keväällä 1945 Neuvostoliittoon luovutetuista niin sanotuista Leinon vangeista olivat toimineet ROVS:ssa.[5]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Aleksi Mainio: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Siltala, Helsinki 2015.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Mainio 2015, s. 91–94, 96–97, 165, 215, 239–240, 337.
- ↑ a b c d Carl-Fredrik Geust: ”Valkoiset emigrantit ja Stalinin sotilaat Suomen armeijassa”, s. 107–131 teoksessa Sotahistoriallinen aikakauskirja 31. Suomen Sotahistoriallinen Seura & Sotamuseo, Helsinki 2011. Teoksen verkkoversio
- ↑ Mainio 2015, s. 133–146, 151–152, 155–159.
- ↑ Mainio 2015, s. 98–103.
- ↑ a b Heli Jormanainen: Venäläisemigranttien talvisota – Mannerheim hyväksyi huippusalaisen suunnitelman bolševikkien vastaisen sotavankiarmeijan perustamisesta Yle 15.3.2020. Viitattu 6.3.2021.
Aiheesta muualla muokkaa
- Järjestön kotisivu (venäjäksi)