Wikipedia

Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous

Yleisvenäläinen perustuslakia säätävä kansalliskokous (ven. Всеросси́йское учреди́тельное собра́ние, Vserossijskoje utšreditelnoje sobranije) oli vuoden 1917 lopussa yleisellä vaalilla valittu edustajakokous, jonka oli tarkoitus säätää Venäjälle uusi perustuslaki keisarikunnan kumoamisen jälkeen. Se ehti kokoontua yhteen istuntoon 18. tammikuuta (J: 5. tammikuuta) 1918, mutta seuraavana päivänä bolševikkihallinto määräsi sen hajotettavaksi. Bolševikkien kilpailija sosialistivallankumouksellinen puolue (”eserrät”) oli saanut enemmistön kansalliskokoukseen eikä sillä ollut aikomusta tunnustaa lokakuun vallankumousta.

Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous koolla Pietarin Taurian palatsissa 18. tammikuuta 1918.

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalin on sanottu olleen Venäjän historian ensimmäinen ja ennen 1990-lukua myös ainoa demokraattisesti järjestetty valtakunnallinen edustajainvaali.[1]

Tausta muokkaa

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koolle kutsuminen oli ollut pitkään Venäjän demokraattisten voimien vaatimuksena.[2][3] Venäjän ensimmäinen perustuslaki säädettiin vuonna 1906, mutta sen lähtökohtana oli monarkian ja keisarin laajojen valtaoikeuksien säilyttäminen eivätkä kansan valitsemat edustajat olleet mukana sen laatimisessa.[4] Helmikuun vallankumouksen yhteydessä perustettu Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti 15. (2.) maaliskuuta 1917, että valtakunnan tulevaisuudesta päättäisi perustuslakia säätävä kansalliskokous.[2] Laki kansalliskokouksen vaaleista valmisteltiin Fjodor Kokoškinin johtamassa komiteassa[5] ja julkistettiin elokuussa. Vaaleissa äänioikeutettuja olisivat kaikki yli 20-vuotiaat kansalaiset, sekä miehet että naiset, ja kaikki yli 18-vuotiaat palveluksessa olleet sotilaat.[6] Aiemmin valtakunnanduuman vaaleissa äänioikeus oli ollut vain miehillä ja vaali oli ollut epäsuora.[3] Naisten äänioikeus oli koko maailmassa tuolloin käytössä vain muutamassa maassa.[6] Heinäkuun lopussa kansalliskokouksen vaalipäiväksi ilmoitettiin 30. (17.) syyskuuta, mutta äänioikeutettujen luettelojen laatimiseen liittyneiden vaikeuksien vuoksi 22. (9.) elokuuta ilmoitettiin kahden kuukauden lykkäyksestä.[7][3]

Perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen kohdistui Venäjällä hyvin suuria toiveita. Myös bolševikit esiintyivät etukäteen kansalliskokouksen ja edustuksellisen demokratian puolustajina.[3] Yleisesti oletettiin, että kansalliskokous säätäisi Venäjän valtiomuodoksi tasavallan. Kansalliskokouksen odotettiin päättävän myös siitä, minkä asteinen itsehallinto valtakunnan vähemmistökansallisuuksille mahdollisesti myönnettäisiin.[8] Kansalliskokouksen vaalin lykkääntyminen heikensi väliaikaisen hallituksen legitimiteettiä, mikä osaltaan vahvisti poliittista kuohuntaa ja epävakautta Venäjällä vuoden 1917 aikana. Parlamentin toistaiseksi puuttuessa työläisneuvostojen kaltaiset elimet lisäsivät painoarvoaan ja vaikutusvaltaansa.[9] Kansalliskokousta odotellessa väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Kerenski kutsui 27. (14.) syyskuuta koolle niin sanotun demokraattisen neuvottelukokouksen, jonka aloitteesta lokakuussa perustettiin Venäjän tasavallan väliaikainen neuvosto eli niin sanottu esiparlamentti toimimaan tilapäisenä parlamentin korvikkeena. Näihin molempiin kutsuttiin edustajia keskustan ja vasemmiston puolueista. Esiparlamentilla ei kuitenkaan ollut juurikaan valtaa tai uskottavuutta, sillä Kerenski sivuutti sen päätökset.[10]

Kansalliskokouksen vaalit muokkaa

Bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä Vladimir Leninin johdolla marraskuun alussa 1917, syrjäyttivät väliaikaisen hallituksen ja perustivat sen tilalle oman hallituksensa eli kansankomissaarien neuvoston. Epäröinnin jälkeen Lenin päätti, että perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit järjestettäisiin kuitenkin suunnitellun aikataulun mukaisesti, sillä bolševikit olivat vedonneet propagandassaan voimakkaasti demokraattisen hallituksen tärkeyteen ja jopa perustelleet vallankumoustaan sillä, että juuri neuvostovalta turvaisi kansalliskokouksen järjestämisen.[1][11] Kansalliskokouksen vaalit pidettiin pääosassa maata 25.–28. (12.–15.) marraskuuta, mutta joillain alueilla vasta joulu- tai tammikuussa.[12] Vaaleissa käytettiin suhteellista vaalitapaa, jonka esikuva oli Belgiassa. Ainoastaan 12 pienintä vaalipiiriä käytti enemmistövaalitapaa.[6] Vaalit olivat suhteellisen vapaat ja ne pidettiin niissä osissa maata, joissa se oli mahdollista. Vaaleja ei järjestetty Saksan miehittämässä valtakunnan länsiosassa kuten Puolassa ja eteläisessä Baltiassa, eikä myöskään keskushallinnosta käytännössä irtautuneissa Suomessa ja Turkestanissa. Lisäksi Kalugan, Bessarabian, Jakutian, Kamtšatkan ja Kiinan itäisen rautatien alueilla vaali suoritettiin, mutta tiedot äänestystuloksista hukkuivat. Rintamilla olleet sotilaat sen sijaan pääsivät osallistumaan vaaliin.[13] Tämä koski myös Suomen alueella olleita venäläisiä joukkoja.[14]

Hieman ennen vaaleja väliaikaisen hallituksen johtava puolue eli sosialistivallankumoukselliset olivat hajonneet kahtia kun vasemmistososialistivallankumoukselliset irtautuivat omaksi puolueekseen. Tätä ei huomioitu ehdokasasettelussa, vaikka puolueen eri siivet olivat käytännössä jo toistensa vihollisia. Sosialistivallankumouksellisen puolueen oikeistolainen johto maksimoi vaalimenestyksensä sijoittamalla suositut vasemmistosiiven poliitikot ääniharaviksi oikeistoehdokkaiden hallitsemille ehdokaslistoille ja jättämällä vasemmistolaiset muuten kokonaan pois ehdokaslistoilta. Esimerkiksi Pietarissa vasemmistososialistivallankumouksellisia edustanut Leninin hallituksen kansankomissaari Boris Kamkov joutui näin samalle ehdokaslistalle antibolševistista aseellista kapinaa puuhanneen Avram Gotsin kanssa.[15]

Vaalitulokset muokkaa

 
Kaavio perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalien tuloksesta. Luvut ovat kiistanalaisia.

Kansalliskokouksen vaalien tarkoista ääni- ja edustajamääristä on vaihtelevia tietoja, eivätkä alkuperäiset asiakirjat ole säilyneet. Jopa vaalipiirien lukumäärästä on toisistaan poikkeavia tietoja.[16] Ilmeisesti vaalipiirejä oli 81, joista 73 oli Venäjän alueita ja kahdeksan armeijan rintamia.[17] Erään tiedon mukaan vaalissa annettiin kaikkiaan 36 miljoonaa ääntä ja valittiin 703 edustajaa, mutta suurempiakin lukuja on esitetty.[3] Pietarissa ja Moskovassa äänestysprosentin on sanottu olleen noin 70, joillain maaseutualueilla jopa lähes 100. Vaaleihin osallistui huomattavan suuri joukko puolueita, joista monet edustivat vähemmistökansallisuuksia.[18]

Sosialistivallankumoukselliset saivat noin 40 prosenttia äänistä ja enemmistön edustajapaikoista.[19] Maatalousvaltaisessa Siperiassa sosialistivallankumouksellisten äänisaalis oli jopa 80 prosenttia. Bolševikit saivat valtakunnallisesti noin 25 prosenttia äänistä.[19] Lähinnä suurissa teollisuuskaupungeissa bolševikit saivat ylivoimaisen kannatuksen, Pietarissa 45 prosenttia äänistä ja Moskovassa jopa 56 prosenttia.[6] Bolševikit saivat myös noin 40 prosenttia kaikista sotilaiden äänistä ja murskaavan enemmistön Venäjän Itämeren-laivaston sekä Pietarin ja Moskovan varuskuntien piirissä. Kilpaileva työväenpuolue menševikit menestyi lähinnä Georgiassa. Yhteensä sosialistiset puolueet saivat noin 80 prosenttia kaikista äänistä oikeiston kannatuksen jäädessä hyvin heikoksi.[13] Liberaali kadettipuolue tosin sai toiseksi eniten ääniä suurimmissa kaupungeissa, sillä oikeistolaiset ilmeisesti keskittivät ääniään sille.[20]

Erään tiedon mukaan sosialistivallankumoukselliset olisivat saaneet yhteensä 370 edustajaa, bolševikit 175, vasemmistososialistivallankumoukselliset 40, kadettipuolue 17, menševikit 16, kansansosialistit 2 ja erinäiset kansallisten vähemmistöjen puolueet yhteensä 88. Toisen laskelman mukaan sosialistivallankumouksellisilla olisi ollut 299 edustajaa, bolševikeilla 168, menševikeillä 18 ja kadeteilla 17.[12][16]

Puolueiden kannatus erään laskelman mukaan muokkaa

Seuraavat luvut perustuvat yhdysvaltalaisen historiantutkijan Oliver Henry Radkeyn vuonna 1950 esittämiin arvioihin. Luvut ovat kiistanalaisia.

Puolueiden valtakunnallinen kannatus muokkaa

Puolue Ääniä[21] % Paikkoja
Sosialistivallankumouksellinen puolue (”eserrät”) 17 943 000 40,4 % 380
Bolševikit 10 661 000 24,0 % 168
Ukrainan sosialistivallankumoukselliset 3 433 000 7,7 %
Perustuslaillisdemokraattinen puolue (Kadettipuolue) 2 088 000 4,7 % 17
Menševikit (pois lukien Georgia) 1 144 000 2,6 % 120
Venäjän muut liberaalipuolueet 1 261 000 2,8 %
Georgian menševikit 662 000 1,5 %
Mussavat (Azerbaidžan) 616 000 1,4 %
Dašnakit (Armenia) 560 000 1,3 %
Vasemmistososialistivallankumoukselliset 451 000 1,0 %
Muut sosialistit 401 000 0,9 %
Alash Orda (Kazakstan) 407 000 0,9 %
Muut vähemmistöpuolueet 407 000 0,9 %
Yhteensä (lasketut äänet) 40 034 000 90,10 %
Laskemattomat äänet 4 543 000 10,2 %
Yhteensä 44 577 000 100 % 703

Bolševikkien kannatus alueittain muokkaa

Alue Bolševikkien ääniosuus %
Koko Venäjä 23,4
Itämeren laivasto 62,6
Mustanmeren laivasto 20,5
Pohjoinen rintama 56,1
Läntinen rintama 66,9
Lounaisrintama 29,8
Romanian rintama 14,8
Pietari 45
Moskova 47,9
Transkaukasia 4,6
Viro 40,4
Liivinmaa 71,9
Vitebsk 51,2
Minsk 63,1
Smolensk 54,9
Valko-Venäjä 57,5
Siperia 9,9

Kokoontumista edeltäneet tapahtumat muokkaa

 
Taurian palatsi ulkoa.

Kansankomissaarien neuvosto ilmoitti perustuslakia säätävän kansalliskokouksen olevan päätösvaltainen, kun vähintään puolet sen suunnitelluista 800 edustajasta olisi saapunut Pietariin. Oppositio pelkäsi bolševikkihallinnon estävän kansalliskokouksen kokoontumisen, joten sen puolesta järjestettiin suuria mielenosoituksia ja 6. joulukuuta (23. marraskuuta) perustettiin puoluerajat ylittänyt ”Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen suojelun liitto”. Ensimmäiseksi istuntopäiväksi oli alkujaan ilmoitettu 11. joulukuuta (28. marraskuuta), mutta kansankomissaarien neuvosto oli ilmoittanut lykkäyksestä. Tuona päivänä noin 60 edustajaa tunkeutui omin päin istuntopaikaksi aiottuun Pietarin Taurian palatsiin ja aloitti epäviralliset istunnot, mutta sotilaat keskeyttivät ne kahden päivän jälkeen.[5][22] Samana päivänä (11. joulukuuta) kadettipuolueen toiminta kiellettiin bolševikkihallituksen määräyksellä ”vastavallankumouksellisena” ja puolueen kansalliskokousedustajat vangittiin. Useimmat vapautettiin pian, mutta heiltä estettiin osallistuminen kansalliskokoukseen. Myös joitain muiden oppositiopuolueiden listoilta valittuja edustajia vangittiin ennen kansalliskokouksen kokoontumista.[3][23][22] Bolševikit ottivat 12. joulukuuta (29. marraskuuta) haltuunsa elokuussa perustetun vaalikomission ja nimittivät sen puheenjohtajaksi Moisei Uritskin.[12][22]

Bolševikit ja vasemmistososialistivallankumoukselliset sopivat 23. (10.) joulukuuta jälkimmäisten liittymisestä kansankomissaarien neuvostoon. Yksi vasemmistososialistivallankumouksellisten hallitusyhteistyölle asettamista ehdoista oli ilmeisesti perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontuminen, mihin bolševikit suostuivat.[24] Lev Kamenevin johtama bolševikkipuolueen maltillisempi siipi suhtautui ennakkoluulottomasti kansalliskokoukseen, mutta vaalitulokseen pettyneellä Leninillä ei ollut aikomusta luovuttaa valtaansa sille. Kamenevin suuntauksen tukijoita jopa vedettiin pois bolševikkien edustajakokousryhmästä taannehtivasti määrätyllä takaisinkutsumisoikeudella.[25] Kokouspäivää edeltävänä päivänä Nikolai Podvoiski julisti Pietarin piiritystilaan, minkä varjolla muut julkiset kokoontumiset kaupungissa kiellettiin ja Itämeren laivaston merisotilaita lähetettiin suojelemaan Taurian palatsia.[26][5] Eräät sosialistivallankumouksellisten sotilasjärjestön jäsenet olivatkin suunnitelleet kutsuvansa Pietarin varuskunnista sotilaita suojelemaan kansalliskokousta mahdolliselta hajotukselta, mutta puolueen johto oli viime tipassa kieltänyt aseellisten ryhmien käytön.[27][28]

Kokoontuminen ja hajotus muokkaa

 
Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puhemieheksi valittu Viktor Tšernov.

Perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontui ainoaksi jääneeseen viralliseen istuntoonsa Taurian palatsiin 18. (5.) tammikuuta 1918. Istunnossa oli paikalla eri tietojen mukaan 410 tai 463 edustajaa, joista bolševikkeja ja vasemmistososialistivallankumouksellisia oli yhteensä 155 tai 176.[5][29] Istunnon avasi yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja, bolševikki Jakov Sverdlov.[30] Puhemieheksi valittiin sosialistivallankumouksellisten keulahahmo Viktor Tšernov, joka avajaispuheessaan tuomitsi bolševismin ja ilmoitti puolueensa sitoutuvan demokratiaan, pikaiseen rauhaan ja maareformiin.[3][1] Bolševikit tukivat puhemiehenvaalissa vasemmistososialistivallankumouksellisten Marija Spiridonovaa, joka hävisi Tšernoville äänin 244–153.[31]

Bolševikkien edustaja Fjodor Raskolnikov esitti kansalliskokouksen hyväksyttäväksi Leninin laatiman ”Työtätekevän ja riistetyn kansan oikeuksien julistuksen”, joka olisi merkinnyt kansankomissaarien neuvoston ylivallan tunnustamista. Esitys hävisi äänin 237–136 vasemmistososialistivallankumouksellisten ilmeisesti pidättäytyessä äänestämästä. Bolševikkien edustajat marssivat protestina ulos kokouksesta heti äänestyksen jälkeen. Vasemmistososialistivallankumoukselliset lähtivät myöhemmin illalla, sillä heidänkään aloitteitaan ei hyväksytty tai otettu käsittelyyn. Kansalliskokouksen istunto jatkui noin 13 tunnin ajan, kunnes kello 4.40 tammikuun 19. päivän vastaisena yönä Taurian palatsin vahtimestarina toiminut anarkistimatruusi Anatoli Železnjakov kehotti kokousedustajia poistumaan rakennuksesta sillä verukkeella, että turvallisuudesta vastanneet punakaartilaiset kaipasivat lepoa (”Kaarti on väsynyt”). Ennen seuraavan päivän istuntoa punakaartit sulkivat Taurian palatsin ja Lenin ilmoitti kansalliskokouksen hajotetuksi.[29][30][1][5][19] Kansalliskokous sai ainoassa istunnossaan hyväksyttyä muun muassa aloitteet maanjaosta ja Venäjän julistamisesta demokraattiseksi liittotasavallaksi.[5]

Bolševikkien enemmistöllään hallitsema yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea hyväksyi kansalliskokouksen hajottamisen vuorokautta myöhemmin, tammikuun 20. päivän vastaisena yönä.[32][6] Se hyväksyi samalla myös lausuman, jonka mukaan kaikki valta Venäjällä kuului 16. (3.) tammikuuta hyväksytyn ”Työtätekevän ja riistetyn kansan oikeuksien julistuksen” mukaan neuvostoille ja mikä tahansa neuvostojen vallan haastava valtioelin tultaisiin kieltämään vastavallankumouksellisena.[33]

 
Perustuslakia säätävää kansalliskokousta tukeva mielenosoitus 18. tammikuuta 1918.

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottaminen oli tärkeä käännekohta Venäjän vallankumoushistoriassa, sillä se vei ratkaisevalla tavalla bolševikeilta uskottavuuden demokratian puolustajina ja paljasti monille heidän todelliset aikeensa.[34][35] Uskottavuuskriisiä pahensi se, että 18. tammikuuta punakaartit myös tukahduttivat aseellisesti ”Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen suojelun liiton” Pietarissa järjestämän rauhanomaisen suurmielenosoituksen, joka oli matkalla Taurian palatsille. Tällöin sai surmansa eri tietojen mukaan 8–21 ihmistä. Uhrit haudattiin 22. (9.) tammikuuta, vuoden 1905 verisunnuntain muistopäivänä, samalle Preobraženskojen hautausmaalle verisunnuntain uhrien kanssa.[36] Kaksi vangittua kadettipuolueen kansalliskokousedustajaa, Fjodor Kokoškin ja Andrei Šingarjov, murhattiin pari päivää myöhemmin vankilan sairaalassa.[22]

Myöhemmät tapahtumat muokkaa

Bolševikkihallinnon vastainen demokraattinen oppositio Venäjällä teki perustuslakia säätävän kansalliskokouksen uudelleenkokoamisesta yhden näkyvimmistä tunnuksistaan. Tämä tavoite oli erityisen tärkeä sosialistivallankumouksellisille, jotka vaalivoittonsa vuoksi katsoivat olevansa oikeutettuja päättämään Venäjän tulevaisuudesta. Puolueen johtajat perustivat 8. kesäkuuta 1918 Samaraan ”Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jäsenten komitean” eli Komutšin, joka julistautui Venäjän lailliseksi hallitukseksi.[37][38] Tšernov esiintyi Samarassa kansalliskokouksen johtajana, mutta todellisuudessa päätösvalta oli siirtynyt sotilaallisen kapinan johtajille. Venäjän sisällissodan myöhemmässä vaiheessa toiveet kansalliskokouksen paluusta saivat väistyä, kun amiraali Aleksandr Koltšak syrjäytti Komutš-hallituksen vallankaappauksella marraskuussa 1918.[39]

Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous ja Suomi muokkaa

Suomen eduskunta esitti Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle 22. joulukuuta 1917 pyynnön tunnustaa Suomen vastikään julistettu itsenäisyys.[40] Kansalliskokous ei koskaan ehtinyt käsitellä aihetta.

Lähteet muokkaa

  • Vladimir N. Brovkin: The Mensheviks after October – Socialist Opposition and the Rise of the Bolshevik Dictatorship. Cornell University Press, Ithaca 1987. Google Books (englanniksi)
  • Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928. Penguin Books 2014. Google Books (englanniksi)
  • Richard Pipes: The Russian Revolution 1899–1919. The Harvill Press, Lontoo 1990.
  • Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books, Lontoo 2003 (ensimmäinen laitos 1997).
  • Nikolai Smirnov: ”The Constituent Assembly”, s. 323–333 teoksessa Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921 (toim. Edward Acton, Vladimir Tšerniajev & William G. Rosenberg). Indiana University Press 1997.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Service 2003, s. 74–75.
  2. ↑ a b Smirnov 1997, s. 323.
  3. ↑ a b c d e f g Constituent Assembly (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 30.10.2016.
  4. ↑ The October Manifesto and the Fundamental Laws (englanniksi) BBC. Viitattu 30.10.2016.
  5. ↑ a b c d e f A. M. Kulegin: Constituent Assembly, All-Russian (venäjäksi) Saint Petersburg Ecyclopaedia. Viitattu 30.10.2016.
  6. ↑ a b c d e Elections to the Constituent Assembly began (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentillinen kirjasto. Viitattu 1.11.2016.
  7. ↑ Smirnov 1997, s. 326.
  8. ↑ Service 2003, s. 45.
  9. ↑ Service 2003, s. 34–38.
  10. ↑ Service 2003, s. 57–58.
  11. ↑ Pipes 1990, s. 538–539.
  12. ↑ a b c Smirnov 1997, s. 327.
  13. ↑ a b Kotkin 2014, s. 243–245, 775.
  14. ↑ Lars Westerlund: ”Venäläissurmat Pohjanmaan ruotsinkielisissä rannikkokunnissa marras–joulukuussa 1917”, s. 243–244 teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 1. Sotatapahtumat 1914–17 (toim. Lars Westerlund). Valtioneuvoston kanslia 2004.
  15. ↑ Brovkin 1987, s. 9–10.
  16. ↑ a b УЧРЕДИТЕЛЬНОЕ СОБРАНИЕ И РОССИЙСКАЯ ДЕЙСТВИТЕЛЬНОСТЬ (venäjäksi) Viitattu 30.10.2016.
  17. ↑ Smirnov 1997, s. 325.
  18. ↑ Pipes 1990, s. 540–541.
  19. ↑ a b c Constituent Assembly (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.10.2016.
  20. ↑ Pipes 1990, s. 542–543.
  21. ↑ Caplan, Bryan: Lenin and the First Communist Revolutions, IV George Mason University.
  22. ↑ a b c d Pipes 1990, s. 543–545.
  23. ↑ Brovkin 1987, s. 44.
  24. ↑ Pipes 1990, s. 536–537, 545–546.
  25. ↑ Smirnov 1997, s. 328–330.
  26. ↑ Pipes 1990, s. 549–550.
  27. ↑ Pipes 1990, s. 547–549.
  28. ↑ Smirnov 1997, s. 330.
  29. ↑ a b Pipes 1990, s. 552–554.
  30. ↑ a b Smirno 1997, s. 331–332.
  31. ↑ Kotkin 2014, s. 246.
  32. ↑ Brovkin 1987, s. 62.
  33. ↑ Decree on Constituent Assembly dissolution adopted (englanniksi) Boris Jeltsinin presidentillinen kirjasto. Viitattu 1.11.2016.
  34. ↑ Brovkin 1987, s. 59.
  35. ↑ Pipes 1990, s. 555–556.
  36. ↑ Pipes 1990, s. 551–552.
  37. ↑ Service 2003, s. 101–102.
  38. ↑ Brovkin 1987, s. 153.
  39. ↑ Brovkin 1987, s. 213, 219.
  40. ↑ Itsenäisyyden tunnustaminen Suomi 80. Viitattu 30.10.2016.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän_perustuslakia_säätävä_kansalliskokous&oldid=22157911”