Wikipedia

Vastaväri

värit, jotka kumoavat toisensa yhdistettynä

Vastavärit eli komplementtivärit ovat värejä, jotka yhdistettyinä kumoavat toisensa ja tuottavat valkoisen, harmaan tai mustan värin. Vaihtoehtoisesti vastaväreillä voidaan tarkoittaa värejä, jotka sijaitsevat tietyssä värijärjestelmässä kauimmaisina toisistaan. Sijoitettuina vierekkäin ne muodostavat kumpikin toiselleen suurimman mahdollisen vastakohdan.

Eri värijärjestelmät mallintavat eri ominaisuuksia, ja se, mitkä värit käsitetään toistensa vastaväreiksi, riippuu käytetystä värijärjestelmästä.

  • Värejä voidaan yhdistää joko additiivisesti tai subtraktiivisesti. Additiivista yhdistämistä tapahtuu erivärisiä valoja yhdistettäessä, jolloin pääväreinä pidetään yleensä sinistä, vihreää ja punaista. Subtraktiivista yhdistämistä puolestaan tapahtuu väriaineita sekoitettaessa, jolloin laajin mahdollinen kolmella värillä tuotettava värikirjo saadaan aikaan käyttämällä perusväreinä keltaista, magentaa ja syaania. Värejä yhdistettäessä vastaväripareina pidetään yleensä punaista ja syaania, vihreää ja magentaa sekä sinistä ja keltaista[1].
  • RYB-mallissa perusvärejä ovat punainen, keltainen ja sininen, ja vastaväreiksi on katsottu punainen ja vihreä, keltainen ja violetti sekä sininen ja oranssi.
  • Opponenttiprosessiteorian mukaan toistensa vasta- eli opponenttivärejä ovat punainen ja vihreä, sekä sininen ja keltainen. Nämä ovat teorian mukaan ihmisen värinäön psykologiset perusvärit.

Vastavärit eri värimalleissa muokkaa

Väriympyrä 1700-luvulla muokkaa

 
Komplementtivärit RYB-mallin mukaan

1700-luvulla kehitetyssä väriympyrässä, jota ovat käyttäneet muun muassa Claude Monet ja Vincent van Gogh, perusväreiksi katsottiin punainen, keltainen ja sininen. Näistä kunkin vasta- eli komplementtiväriksi katsottiin se, joka saadaan kahta muuta yhdistämällä, toisin sanoen punaisen vastaväriksi oli vihreä, keltaisen vastaväri violetti (tai Boutet'n väriympyrässä purppura) ja sinisen vastaväri oranssi.[2] Tätä värimallia sanotaan RYB-malliksi (red-yellow-blue). Mallissa on pelkästään subtraktiivinen värien yhdistäminen.

  •  
    Charles Blancin tähtimäinen värikuvio vuodelta 1867. Van Goghin, Monet'n ja Renoirin käyttämät vastavärit ovat suoraan toisiaan vastapäätä.

Valon väreihin perustuva (additiivinen) malli muokkaa

RGB-mallissa (red-green-blue), joka keksittiin 1800-luvulla ja jota täydennettiin 1900-luvulla, käytetään punaisen, vihreän ja sinisen valon yhdistelmiä mustaa taustaa vasten. Näin saadaan additiivinen värien yhdistyminen. Täten muodostetaan muun muassa kaikki tietokonenäytöllä ja väritelevisiossa näkyvät värit. RGB-mallissa päävärit ovat punainen, sininen ja vihreä. Niistä kunkin vastaväri on kahden muun päävärin yhdistelmä, toisin sanoen punaisen vastaväri on syaani, vihreän magenta ja sinisen keltainen. Kahden RGB-mallin mukaan toisilleen vastakkaisen värin, esimerkiksi punaisen ja syaaninvärisen valon yhdistäminen, mikäli valo on tarpeeksi kirkasta, antaa tuloksena valkoisen valon, sillä vastavärit yhdistettyinä sisältävät kaikkia spektrin värejä. Jos valo ei ole tarpeeksi kirkasta, tuloksena saadaan harmaata.

  •  
    RGB-mallin mukaiset värit. Mallissa käytetään punaisen, vihreän ja sinisen valon yhdistelmiä mustaa pintaa vasten ja täten saadaan kaikki esimerkiksi tietokoneen näytöllä tai televisiossa näkyvät värit. Vastavärit (käänteisvärit) ovat toisiaan vastapäätä.
  •  
    HSV-väripyörässä ovat samat vastavärit kuin RGB-mallissa, mutta ne näytetään kolmessa ulottuvuudessa.
  •  
    12-osainen väriympyrä
  •  
    Munsellin väriympyrä

CMYK-värien sekoittamiseen perustuva (subtraktiivinen) malli muokkaa

 
CMYK-mallissa, jota käytetään väripainatuksessa, päävärit magenta, syaani ja keltainen yhdessä muodostavat mustaa, ja vastaväriparit ovat magenta ja vihreä, keltainen ja sininen sekä syaani ja punainen.

Väriaineiden värillisyys perustuu siihen, että ne absorboivat osan näkyvästä valosta ja heijastavat loput. Jos kahta väriainetta sekoitetaan, tuloksena saatava seos heijastaa vain sen valon, jota kumpikaan ei absorboi. Kaikki värit voidaan saada yhdistämällä eri suhteissa keltaista sekä syaanin ja magentan väristä väriainetta. Uudemmissa maalaustaiteen oppikirjoissa näitä pidetäänkin subtraktiivisina pääväreinä.[3] Kaikkia kolmea yhdistämällä saadaan harmaata tai mustaa. Myös tämän mallin mukaan toistensa vastavärejä ovat punainen ja syaani, vihreä ja magenta sekä sininen ja keltainen.

Tähän CMYK-malliin (cyan-magenta-yellow) perustuu myös väripainatus. Syaanin, magentan ja keltaisen ohella käytetään usein myös mustaa väriainetta tummien värien aikaansaamiseen, jolloin kyseessä on neliväripaino.[4]

Muita malleja muokkaa

Joissakin värimalleissa, kuten HSV-mallissa neutraalit värit (valkoinen, harmaa ja musta) sijoitetaan keskiakselille. HSV-mallin mukaisesti määritellyt komplementtivärit sijoitetaan toisiaan vastapäätä vaakasuoralle poikkipinnalle. Esimerkiksi CIE 1931 XYZ -väriavaruudessa "dominoivan aallonpituuden" omaava väri voidaan yhdistää johonkin komplementaariseen aallonpituuteen, jolloin saadaan neutraali väri, harmaa tai valkoinen.

Vastaväreihin liittyviä ilmiöitä muokkaa

Vastavärit[5] voivat saada aikaan erikoisia optisia ilmiöitä. Esineen varjo näyttää usein sisältävän jonkin verran esineen värin vastaväriä. Esimerkiksi punaisen omenan varjo näyttää heikosti sinivihertävältä. Tämän vuoksi taidemaalarit, jotka haluavat saada maalauksiinsa terävämpiä ja realistisempia varjoja, maalaavat usein varjopaikat esineen värin vastavärillä.

Rajakontrasteissa vastavärit korostavat toisiaan. Värikontrasti-ilmiöissä käänteisvärit muokkaavat näkökuvaamme: toisiinsa rajautuvat värialueet korostavat viereistä väriä omalla käänteisvärillään.
Ilmiössä näkökohteen yksityiskohdat piirtyvät irti taustastaan, jolloin näkökuvan sisältö selkiytyy ja ympäristön ominaisuudet paljastuvat merkittävästi:

  • 'Naapurin' punaisuus tukahduttaa toisessa punaisuutta, josta seuraa, että syaaninsinisyys punaisen käänteisvärinä pääsee esille.
  • Vihreä vuorostaan tukahduttaa toisessa vihreyttä, jolloin magentanpunaisuus vihreän käänteisvärinä voi korostua.
  • Sinisyys taas tukahduttaa toisen sinisyyttä, jolloin keltaisuus käänteisvärinä ’työntyy’ esille.
  • Tummuus korostaa toisessa vaaleutta ja vaaleus tummuutta.

Jos vastavärejä sijoitetaan tarpeeksi pieninä pilkkuina vierekkäin, tuloksena saatava pinta näyttää tarpeeksi kaukaa katsottuna harmaalta.[6]

Jälkikuva muokkaa

Jos katsotaan tiukasti tarpeeksi kauan, noin 30 sekunnista yhteen minuuttiin, yhtä väriä, esimerkiksi punaista, ja sen jälkeen katse käännetän valkoiselle pinnalle, saadaan näkyviin jälkikuva, joka on väriltään alkuperäisen värin vastaväri, tässä tapauksessa syaani (sinivihreä). Tämä on yksi havaintopsykologian tutkimista jälkivaikutuksista, jotka yleensä selitetään näköjärjestelmän tiettyjen osien väsymisellä.

Jälkikuvat ovat näköjärjestelmämme tuottamia näköhavaintoja (suksessiivikontrasti), jotka ovat ärsykekuvaansa nähden käänteisvärisiä. Ne syntyvät kohteesta tulevaan valoon adaptoitumisen eli mukautumisen jälkitilan seurauksena. Näköjärjestelmä pyrkii aina valoärsykkeen jälkeen välittömästi palautumaan tasapainotilaan - 'nollatilaan'. Tästä seuraa, että näemme jonkin aikaa värillisen jälkikuvan, joka on vuorostaan valoärsykkeelle adaptoitumattomien näkösolujen yhteistyön seuraus. Jälkikuvan väreistä siis puuttuvat ärsykekuvan valoihin 'väsyneiden' näkösolujen aktiivisuuden osuus. Kyse on värinäön normaalista toimintatavasta.

Edellä mainitussa tapauksessa verkkokalvon punaista valoa vastaanottavat fotoreseptorit rasittuvat niin, että niiden kyky lähettää informaatiota aivoihin heikkenee. Kun sen jälkeen nähdään valkoista valoa, sen punainen komponentti ei välity yhtä tehokkaasti kuin muut aallonpituudet (värit), ja seurauksena on illuusio siitä, että nähtäisiin punaisen komplementtiväri, sillä kuvaa häiritsee nyt yhden värin, tässä tapauksessa punaisen puute. Kun reseptorit saavat levätä tietyn ajan, illuusio häviää. Katsottaessa valkoista valoa silmään tulee edelleen sinisen ja vihreän ohella myös punaista valoa, mutta koska jälkimmäisten reseptorit eivät ole yhtä väsyneitä, silmä päätyy tiettyyn tasapainotilaan.

Historia ja taiteellinen käyttö muokkaa

Väriteoriat muokkaa

Värien vaikutus toisiinsa tunnettiin jo antiikin aikana. Tutkielmassaan Väreistä (lat. De Colorobus) Aristoteles totesi, että kun valo osuu toiseen väriin, tämän uuden yhdistelmän vuoksi se saa toisen sävyn tai värin.[7] Tuomas Akvinolainen kirjoitti, että purppura näyttää valkoisen vieressä erilaiselta kuin mustan vieressä, ja että kulta näyttää kirkkaammin kiiltävältä sinisellä kuin valkoisella taustalla. Italialainen renessanssiajan arkkitehti ja kirjoittaja Leon Battista Alberti havaitsi, että joidenkin värien kuten punaisen ja vihreän sekä punaisen ja sinisen välillä vallitsee sopusointu , josta hän käytti latinankielistä nimeä coniguatio tai italiankielistä nimeä amicizia. Leonardo da Vinci totesi, että hienoin sopusointu vallitsee niiden välien välillä, jotka ovat tarkoin toistensa vastakohtia, mutta ennen 1700-lukua kukaan ei esittänyt asialle vakuuttavaa tieteellistä selitystä.

Optiikkaa koskevassa teoksessaan vuonna 1704 Isaac Newton esitti ympyrän, joka näytti seitsemän spektrin väriä. Tässä teoksessaan ja aikaisemmassa teoksessaan vuodelta 1672 hän mainitsi havainneensa, että jotkut ympyrän värit olivat toisiaan vastapäätä ja muodostivat suurimman kontrastin. Hänen mukaan tällaisia vastaväripareja olivat punainen ja sininen, keltainen ja violetti sekä vihreä ja "helakanpunaista muistuttava purppura".[8]

Seuraavina vuosikymmeninä tutkijat tarkensivat Newtonin väriympyrää, jossa lopulta oli 12 väriä: kolme perusväriä (keltainen, sininen ja punainen), kolme sekundaarista väriä (vihreä, violetti ja oranssi), jotka saatiin yhdistämällä perusvärit, sekä kuusi lisäväriä, jotka saatiin yhdistämällä perus- ja sekundaariset värit.

Vuonna 1793 amerikkalaissyntyinen brittiläinen tiedemies Benjamin Thompson, Rumfordin kreivi (1753–1814) otti käyttöön termin komplementtivärit. Majatalossa Firenzesä hän teki kokeen kynttilöillä ja varjoilla ja havaitsi, että värillisen valon ja sillä muodostuvan varjon värit olivat täydellisesti vastakkaisia. Hän kirjoitti, että poikkeuksetta jokaisella värillä, olipa sen sävy tai tummuusaste mikä tahansa ja olipa se muodostunut mikä tahansa, oli komplementtivärinsä, jonka kanssa se oli täydellisessä sopusoinnussa ja jota voitiin pitää sen kumppanina. Hän myös selitti löydöstään olevan käytännöllistäkin hyötyä. Tällaisten helposti suoritettavien kokeiden avulla nimittäin naiset saattoivat valita nauhat pukuihinsa ja huoneiden sisustajat järjestää värit täydellisimpään sopusointuun keskenään. Näiden periaatteiden tuntemuksen hyödyt taidemaalareille olivat Thompsonin mukaan liiankin ilmeisiä tarkemmin selostettaviksi.[9]

1800-luvun alussa tiedemiehet ja filosofit kaikkialla Euroopassa alkoivat tutkia värien luonnetta ja vuorovaikutusta. Saksalainen runoilija Johann Wolfgang von Goethe esitti vuonna 1810 oman teoriansa, jonka mukaan kaksi perusväriä olivat ne, joiden välinen vastakohtaisuus oli suurin, nimittäin keltainen ja sininen, jotka esittivät valoa ja pimeää. Hänen mukaansa keltainen oli pimeän himmentämää valoa, sininen valon heikentämää pimeyttä.[10] Sinisen ja keltaisen vastakkaisuudesta syntyi "steigerung" -prosessilla ("nousemisella") kolmas väri, punainen. Goethe myös esitti useita komplementtivärien pareja, jotka "vaativat" toisiaan. Goethen mukaan keltainen "vaatii" violettia, oranssi sinistä, purppura vihreää ja päinvastoin.[10] Goethen ideat olivat hyvin omaperäisin ja usein ristiriidassa tieteellisten tutkimustulosten kanssa, mutta ne tulivat hyvin suosituiksi ja vaikuttivat moniin huomattaviin taiteilijoihin kuten William Turneriin.[11]

Samoihin aikoihin kuin Goethe julkaisu teoriansa, brittiläinen myös egyptologina tunnettu fyysikko Thomas Young (1773–1829) osoitti kokeellisesti, ettei valkoisen valon tuottamiseen välttämättä tarvittu kaikkia spektrin värejä, vaan se voitiin saada aikaan käyttämällä vain kolmea väriä: oranssinpunaista, vihreää ja sinistä. Tähän havaintoon perustuu värien additiivinen yhdistäminen ja RGB-värimalli.[12] Hän osoitti, että magentaa saadaan yhdistämällä sinistä ja punaista valoa, keltaista yhdistämällä punaista ja vihreää valoa sekä syaania eli sinivihreää yhdistämällä vihreää ja sinistä valoa.[13] Tähän löytöön perustuu myös tapa, jolla värit nykyisin saadaan aikaan tietokoneiden näytöillä ja väritelevisioissa. Young esitti myös ensimmäisenä, että silmän verkkokalvossa on hermosyitä, jotka ovat herkkiä kolmelle eri värille. Tämä ennakoi nykyistä käsitystä värinäöstä, sillä myöhemmin on todettu, että silmässä todella on kolmenlaisia värireseptoreja, jotka ovat herkkiä valon eri aallonpituusväleille.

Samoihin aikoihin kun Young keksi additiivisen värien yhdistämisen, toinen brittiläinen tiedemies, David Brewster (1781–1868), kaleidoskoopin keksijä, esitti kilpailevan teorian, että kolme todellista perusväriä olisivat punainen, keltainen ja sininen ja että todelliset komplementtiväriparit olisivat punainen ja vihreä, sininen ja oranssi sekä keltainen ja violetti. Saksalainen Hermann von Helmholtz (1821–1894) ratkaisi myöhemmin kiistan osoittamalla, että eriväristen valojen yhdistäminen (additiiviset värit) noudatti eri sääntöjä kuin väriaineiden yhdistäminen (subtraktiiviset värit) ja että niissä sen vuoksi oli eri perusvärit.[14]

Muut tiedemiehet tutkivat tarkemmin vastavärien käyttöä. Vuonna 1828 ranskalainen kemisti Eugene Chevreul tutki sitä, miten gobeliinien valmistajat olivat tehneet värit kirkkaammiksi ja osoitti tieteellisesti, että komplementtivärien järjestys on ylivertainen kaikkiin muihin vastakohtien välisiin sopusointuihin verrattuna. Vuonna 1839 julkaismassaan teoksessa De la loi du contraste simultané des couleurs et de l'assortiment des objets colorés hän osoitti, miten komplementtivärejä voitiin käyttää mihin tahansa, tekstiileistä puutarhoihin. Teosta luettiin laajalti Saksassa, Ranskassa ja Englannissa ja se teki komplementtiväreistä yleisesti tunnetun käsitteen. Komplementtivärien käyttöä kuvailivat edelleen ranskalainen taidearvostelija Charles Blanc teoksessaan Grammaire des arts et du dessin (1867) ja myöhemmin amerikkalainen väriteoreetikko Ogden Rood teoksessaan Modern Chromatics (1879). Taidemaalarit kuten Georges Seurat ja Vincent van Gogh lukivat näitä teoksia hyvin innostuneesti ja sovelsivat niiden oppeja käytäntöön maalauksissaan.[15]

  •  
    Newtonin väriympyrässä (1704) oli seitsemän väriä. Hän väitti, että toisiaan vastapäätä olevilla väreillä oli suurin vastakohtaisuus ja sopusointu.
  •  
    Boutet'n väriympyrän komplemettivärit vuodelta 1708: punainen ja vihreä, keltainen ja violetti sekä sininen ja oranssi.
  •  
    Johann Wolfgang von Goethen suunnittelma väripyörä (1810) perustui ajatukseen, että perusvärit olivat keltainen ja sininen, jotka edustivat valoa ja pimeää ja olivat toisilleen vastakkaisia.

Taiteessa muokkaa

Vuonna 1872 Claude Monet maalasi taulun Impressio, auringonnousu. Siinä näkyy pieni oranssi aurinko ja jonkin verran pilvistä ja vedestä heijastunutta valoa keskellä sumeaa sinistä maisemaa. Tästä maalauksesta, jossa komplementtiväreiksi (RYB-teorian mukaan) katsottuja oranssia ja sinistä käytettiin erityisen näyttävällä tavalla, sai nimensä uusi taiteellinen tyylisuunta, impressionismi. Monet tunsi hyvin komplementtivärejä koskevat tieteelliset teoriat ja sovelsi niitä innokkaasti. Vuonna 1888 hän kirjoitti: "Väri saa vaikutuksensa pikemminkin vastakohdista kuin omista ominaisuuksistaan... perusvärit näyttävät kirkkaammilta, kun ne ovat kontrastissa komplementtiväriensä kanssa."[16]

Oranssista ja sinisestä tuli tärkeä yhdistelmä kaikille impressionistisille maalareille. He kaikki olivat lukeneet tuoreimpia väriopillisia kirjoja ja tiesivät, että oranssi sijoitettuna sinisen viereen sai molemmat värit näyttämään paljon kirkaammilta. Auguste Renoir maalasi laivoja, joissa oli krominoranssisia raitoja. Paul Cézanne käytti keltaiseta, sinisestä ja okrasta yhdistämällä saamaansa oranssia väriä sinistä taustaa vasten.

Vincent van Gogh tuli erityisen tunnetuksi tästä tekniikasta. Hän valmisti omat oranssit maalinsa sekoittamalla keltaista, okraa ja punaista ja sijoitti tätä väriä maalauksissaan sienanpunaisten ja pullonvihreän viereen sinisen ja violetin taivaan alle. Hän maalasi myös oranssisen kuun ja tähtiä koboltinsiniselle taivaalle. Veljelleen Theolle hän kirjoitti etsivänsä sinisen ja oranssin, punaisen ja vihreän sekä keltaisen ja violetin vastakkaisuuksia sekä murrettuja ja neutraaleja värejä saattaakseen äärimmäisyydet sopusointuun yrittäen tehdä väreistä voimakkaita, ei harmaan eri sävyjä.[17]

Kuvaillessaan veljelleen Theolle maalaustaan Yökahvila van Gogh kirjoitti: Yritin kuvailla punaisella ja vihreällä kauheita inhimillisiä kärsimyksiä. Aula on verenpunainen ja vaaleankeltainen, ja sen keskellä on vihreä biljardipöytä ja neljä sitruunankeltaista lamppua, joiden säteet ovat oransseja ja vihreitä. Kaikkialla on mitä erilaisimpien punaisten ja vihreiden taistelu ja vastakkaisuus.[18]

  •  
    Claude Monet'n maalaus Impressio, auringonnousu (1872) esittää pientä mutta kirkkaan oranssista aurinkoa sinisellä taustalla. Impressionismi sai nimensä tästä maalauksesta.
  •  
    Pierre-Auguste Renoirin Chatoun melojat (ransk. Les Canotiers à Chatou, 1879). Renoir tiesi, että vierekkäin sijoitettuna oranssi ja sininen vahvistavat toisiaan.
  •  
    Vincent van Goghin omakuvassa vastakkaisuus hänen hiustensa oranssin ja sinisen taustan välillä on mahdollisimman selvä.
  •  
    Vincent van Goghin maalauksessa Tähtikirkas yö (1889) tähdet ja kuu loistavat oranssisina.
  •  
    Teoksessaan Yökahvila (1888) Vincent van Gogh käytti punaista ja vihreää kuvatakseen "kauheita inhimillisiä kärsimyksiä".


Käytännön sovelluksia muokkaa

Komplementtiväreillä on tärkeä merkitys esteettisesti miellyttävässä taiteessa ja graafisessa suunnittelussa. Toisistaan mahdollisimman selvästi erottuvia värejä käytetään myös logoissa ja mainoksissa. Vierekkäin sijoitettuina komplementtivärit saavat toisensa näyttämään kirkkaammilta.

Komplementtivärejä käytetään vielä tärkeämpiinkin tarkoituksiin. Koska oranssi ja sininen ovat kompementtivärejä, pelastusrenkaat ja -liivit ovat tavallisesti oranssisia, jotta ne mahdollisimman selvästi näkyisivät lähellä kulkevista laivoista tai lentokoneista käsin.

Punaisia ja syaaninvärisiä laseja käytetään Anaglyph 3D -järjestelmässä kolmiulotteisten kuvien aikaansaamiseksi tietokoneiden näytöille.

  •  
    Oranssiset pelastusliivit näkyvät selvimmin meren muodostamaa sinistä taustaa vasten.
  •  
    Punainen ja syaaninvärinen lasi, joiden läpi katsotaan Anaglyph 3D:llä muodostettuja kuvia Internetistä tai painotuotteista.
  •  
    Punaisten ja syaaninväristen Anaglyph 3D-lasien läpi katsottuna tämä kuva näyttää kolmiulotteiselta.
 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Complementary color

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Värimallit; Internetix
  2. ↑ Tim Maloney: Get Animated!: Creating Professional Cartoon Animation On Your Home Computer. Random House Digital, 2009. ISBN 9780823099214. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ esimerkiksi Isabelle Roelofs, Fabien Petillion: La couleur expliquée aux artistes, s. 16. Éditions Eyrolles, 2012. ISBN 978-2-212-13486-5. (ranskaksi)
  4. ↑ ”Väripainatus”, Factum: uusi tietosanakirja, 8. osa (Vahl­Ö), s. 207. Weilin & Göös, 2005. ISBN 951-35-6682-X.
  5. ↑ Mitä tässä osiossa ja myös osiossa "Jälkikuva" sanotaan vastaväreistä, koskee nimenomaan RGB-teorian mukaisia vastavärejä, joita joskus sanotaan myös käänteisväreiksi
  6. ↑ The Dimensions of Color huevaluechroma.com. Viitattu 18.8.2016.
  7. ↑ De Coloribus (793), lainaus John Gagen teoksessa Couleur et Culture, s. 13
  8. ↑ John Gage: Couleur et Culture, Usages et significations de la couleur de l'Antiquité à l'abstraction, s. 172. Thames and Hudson, 1993. ISBN 978-2-87811-295-5. (ranskaksi)
  9. ↑ Benjamin Thompson, Rumfordin kreivi: ”Conjectures respecting the Principle of the Harmony of Colors”, The Complete Works of Count Rumford, 5. osa, s. 67–68. Macmillan, 1876. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ a b Johann Wolfgang von Goethe: ”kappale 502”, Theory of Colours. englanniksi kääntänyt Charles Lock Eastlake. Cambridge, Massachusetts: MIT Press, 1982. ISBN 0-262-57021-1.
  11. ↑ John Gage: Couleur et Culture, Usages et significations de la couleur de l'Antiquité à l'abstraction, s. 201–203. Thames and Hudson, 1993. ISBN 978-2-87811-295-5. (ranskaksi)
  12. ↑ Isabelle Roelofs, Fabien Petillion: La couleur expliquée aux artistes, s. 14. Éditions Eyrolles, 2012. ISBN 978-2-212-13486-5. (ranskaksi)
  13. ↑ Thomas Young: Bakerian Lecture: On the Theory of Light and Colours. Phil. Trans. R. Soc. Lond, , 92. vsk, s. 12–48. doi:10.1098/rstl.1802.0004.
  14. ↑ Isabelle Roelofs, Fabien Petillion: La couleur expliquée aux artistes, s. 18. Éditions Eyrolles, 2012. ISBN 978-2-212-13486-5. (ranskaksi)
  15. ↑ John Gage: Couleur et Culture, Usages et significations de la couleur de l'Antiquité à l'abstraction, s. 174–175. Thames and Hudson, 1993. ISBN 978-2-87811-295-5. (ranskaksi)
  16. ↑ Philip Ball: Historie vivante des couleurs, s. 260. Pariisi: Hazan Publishers, 2001. ISBN ISBN 978-2-754105-033. (ranskaksi)
  17. ↑ Vincent van Gogh: Lettres à Theo, s. 184. Folioplus classiques, 2005. ISBN 978-2-07-030687-9.
  18. ↑ Vincent van Gogh, Corréspondénce general, numero 533, lainaus John Gagen teoksessa Practice and Meaning from Antiquity to Abstraction.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vastaväri&oldid=22030143”