Valkoinen sulka

Valkoinen sulka on perinteisesti Ison-Britannian armeijan ja brittihallinnon alaisten maiden käyttämä pelkuruuden symboli. Sulka saatetaan antaa joko pelkurimaisesti käyttäytyneelle sotilaalle tai upseerille, tai siviilille, jonka uskotaan pinnaavan asepalveluksesta sodan aikana. Poikkeuksena sääntöön on Yhdysvaltain armeija, jossa myönnetty valkoinen sulka on puolestaan poikkeuksellisen rohkeuden ja tarkka-ampujan kykyjen merkki.

Valkoisia sulkia.

Pelkuruuden merkki

Valkoinen sulka pelkuruuden merkkinä on ollut käytössä 1700-luvulta lähtien. Sen symbolinen tausta periytyy tuon ajan suositusta viihdemuodosta, kukkotappelusta. Jalostetuilla puhdasverisillä tappelukukoilla ei ollut valkoisia sulkia pyrstössään, toisin kuin ristiverisillä kukoilla, joiden uskottiin pärjäävän huonommin kukkotappeluissa. Mikäli tappiolla olevan kukon omistaja halusi päättää tappelun säästääkseen eläintään, hän nosti esiin kauluksensa alla säilyttämänsä kimpun valkoisia sulkia. Tästä tavasta jäi käyttöön pelkuruutta tarkoittava termi "valkoisen sulan näyttäminen" (showing white feather).

Sulan on tehnyt kuuluisaksi A. E. W. Masonin vuonna 1902 ilmestynyt kirja The Four Feathers, joka sittemmin on kuvattu elokuvaksi ainakin kuusi kertaa. Myös P. G. Wodehouse kirjoitti koulumaailmaan sijoittuvan ja poikien tappeluista kertovan kirjan The White Feather viisi vuotta Masonia myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Ison-Britannian kotirintaman naiset antoivat valkoisia sulkia niille miehille, jotka eivät syystä tai toisesta olleet värväytyneet armeijaan. Elokuussa 1914 amiraali Charles Fitzgerald kirjailija Mary Augusta Wardin tuella perusti naisille jopa erityisen "ritarikunnan", The Order of the White Feather of Cowardice. Näin armeijan johto sai naiset velvollistamaan miehiä osallistumaan ennen näkemättömän suurten tappioiden tähden alkusuosionsa nopeasti menettäneeseen sotaan.

Suffragetit sodan asialla

Sulkien jakaminen oli erityisen suosittua ajan feministien ja suffragettien keskuudessa, joiden johtohahmojen kuten Emmeline ja Christabel Pankhurstin johdolla muodostettiin niin kutsuttu "Valkoisen sulan prikaati". Naiset suhtautuivat tehtäväänsä vastaavalla kiihkolla, jolla he toimivat naisasialiikkeessä. Maan jouduttua kriisitilanteeseen Pankhurstit uskoivat, ettei itse naisasian aggressiivinen ajaminen palvelisi kansakunnan yhdistymistä ulkoista vastustajaa vastaan, joten he käyttivät valkoisen sulan jakamista poliittisen vaikutusvaltansa ylläpitämiseksi. Kohteeksi joutuivat lähes kaikki sodan aikana siviilipuvussa liikkuneet palvelusikäisiltä näyttäneet miehet, myös iän, terveyssyiden ja työnsä takia rintamapalveluksesta vapautetut. Monille miehille sulan saaminen merkitsi häpeää, jota joutui kantamaan koko loppuikänsä.

Johann Zoffany, Kukkotappelu Lucknowissa, 1784–86.

LONTOON NUORILLE NAISILLE:
Pukeutuuko sinun "oma kultasi" khakiin? Mikäli ei, niin eikö SINUN MIELESTÄSI pitäisi?
Jos hän ei pidä sinua ja sinun maatasi puolustamisen arvoisena - pidätkö sinä häntä ITSESI ARVOISENA?
Älä sääli tyttöä, joka on yksin - hänen nuori miehensä on luultavasti jo sotilas, joka taistelee hänen ja hänen maansa puolesta - ja myös SINUN!
Jos sinun nuori miehesi lyö laimin velvollisuutensa kuninkaalleen ja isänmaalleen, joskus voi koittaa aika jolloin hän voi HYLÄTÄ SINUT.
Mieti asiaa - pyydä häntä sitten
LIITTYMÄÄN ARMEIJAAN JO TÄNÄÄN
(Englantilainen värväysjuliste ensimmäisen maailmansodan ajalta.)

Kohteiksi joutuivat jopa sotaan jo osallistuneet, mutta haavoittumisten takia vapautetut ja kunniamerkein palkitut miehet. Naiset saattoivat keräytyä pinnaajaksi epäilemänsä ympärille, ja alkaa nimittelemään tätä pelkuriksi ja sättimään joukolla. Sulan saaminen oli niin suuri häpeä, että jopa alaikäiset valehtelivat ikänsä ja liittyivät armeijaan pelastaakseen kunniansa. Nuorimpien sulalla häpäistyjen värväytyjien iän tiedetään olleen 14 vuotta. Myös vakavasti sairaat, esimerkiksi tuberkuloosista kärsivät miehet värväytyivät mieluummin rintamalle, kuin yrittivät kestää naisten ahdistelua. Myös monet värvääjät suostuivat väärentämään esimerkiksi iän ja pituuden kutsuntapapereissa, jos heille kertoi saaneensa sulan. Miehet eivät kuitenkaan aina suhtautuneet alistuvasti sulan saamiseen. Eräässä tällaisessa tapauksessa sotamies Ernest Atkins ojensi naista, joka oli antanut hänelle sulan raitiovaunussa. Hän läpsäisi lippuviholla naista kasvoille ja sanoi: "Ilman muuta vien sulan mukanani pojille Passchendalessa. Olen siviileissä, koska ihmisten mielestä uniformu näyttää kurjalta, mutta uniformu päälläkään en olisi edes puoleksi niin kurja kuin sinä."

Myös Australiassa sulkien jakaminen sai välillä naurettavia mittasuhteita. Sulkia annettiin jopa Gallipolissa palvelleelle 24 kertaa haavoittuneelle Viktorian ristillä palkitulle siviilipukuiselle miehelle, joka oli osallistumassa kotikaupungissaan hänen kunniakseen järjestettyihin juhliin. Toisen maailmansodan aikana yksi sulan saaneista oli rohkeudesta jo ensimmäisessä maailmansodassa palkittu mies, joka ilmoittautui vapaaehtoisena sotaan heti, mutta määrättiin siviilipalvelukseen ammatillisten kykyjensä vuoksi.

Koska tilanne paheni jatkuvasti, jouduttiin rintamalta lomalla oleville antamaan erilaisia tunnuksia, jotta he välttyisivät sulkia jakaneilta naisilta. Myös niille värväytyneille, jotka joutuivat odottamaan sijoitustaan annettiin punaisella kruunulla merkitty sininen hihanauha. Mikäli nauhaa joutui kantamaan tavallista kauemmin, alkoi ahdistelu jälleen. Valtion alaisuudessa työskennelleille ja tärkeitä siviilitehtäviä hoitaville annettiin myös tunnuksia pilkanteon välttämiseksi.

Pasifismi

Rintamalla palvellut kirjailija Compton Mackenzie kirjoitti, että nämä "idioottimaiset nuoret naiset käyttävät valkoisia sulkia vain päästäkseen eroon poikaystävistään, joihin he olivat kyllästyneet".

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen valkoisesta sulasta on tullut myös pasifistien käyttämä symboli. Brittiläinen pasifisti ja poliitikko Fenner Brockway kertoi saaneensa sodan aikana niin monta sulkaa, että saattoi tehdä niistä viuhkan.

Aiheesta muualla

• Helsingin Sanomat: Naiset etsivät pelkureita (Arkistoitu – Internet Archive)
• Robin Mac Donald: "White Feather" Feminism: The Recalcitrant Progeny of Radical Suffragist and Conservative Pro-War Britain (englanniksi)
• Great War Fiction - White Feathers : Stories of Courage, Recruitment and Gender at the start of the Great War (englanniksi)