Uuskritiikki

Uuskritiikki (The New Criticism) oli angloamerikkalaisen kirjallisuuskritiikin hallitseva suuntaus 1920-luvulta 1960-luvun alkuun. Sen kannattajat kiinnittivät huomiota tekstien erittelyyn (lähiluku) eli kirjallisuuden tekniseen ja muodolliseen rakenteeseen. He eivät käyttäneet tekstien tulkinnassa tekstin ulkopuolisia lähteitä, kuten elämäkertoja, eivätkä huomioineet erityisesti psykologisia, yhteiskunnallisia tai historiallisia edellytyksiä ja ehtoja. Termin uuskritiikki keksi vuonna 1910 amerikkalainen Joel E. Springarn. Kirjallisuuden uuskritiikin perustajana pidetään runoilija-kriitikko John Crowe Ransomia, jonka esseekokoelmasta The New Criticism (1941) nimi juontuu.

Uuskritiikki kiinnitti huomiota kielen monimielisyyteen. Useat uuskriitikot ihastuivat tapaan, jolla teksti voi ilmaista monia samanaikaisia merkityksiä. I. A. Richards lainasi 1930-luvulla Sigmund Freudin termiä ”ylitulkinta” (Überdeterminierung), (jonka Louis Althusser myöhemmin elvytti marxilaisessa poliittisessa teoriassa) viittaamaan niihin moniin merkityksiin, joiden hän uskoi olevan aina samanaikaisesti läsnä kielessä. Richards vastusti väitettä, että teoksella olisi ”yksi ja vain yksi todellinen merkitys”.

Runoilija T. S. Eliot luonnosteli vuonna 1920 esseekokoelmassaan The Sacred Wood uuskritiikin autonomiateorian eli opin sanataiteen itsenäisestä olemassaolosta, joka on riippumaton historiallisesta todellisuudesta. Sen mukaan kirjallinen teos on objektiivinen korrelaatti, joka on kielelliseen muotoon puettu vastaavuus kirjailijan kokemukselle.

William K. Wimsatt ja Monroe Beardsley julkaisivat vuonna 1954 esseen otsikolla "The Intentional Fallacy" (Intentioharha), jossa he vastustivat voimakkaasti tekijän intention tai ”intentionaalisen merkityksen” pohdintaa. Wimsattille ja Beardsleylle kirjan sivulla olevat sanat olivat kaikkein tärkeimpiä; tekstin merkitysten tuominen sen ulkopuolelta oli aivan epäolennaista ja mahdollisesti häiritsevääkin. Tästä tuli keskeinen opinkappale uuskritiikin toiselle sukupolvelle.

Toisaalta Wimsatt ja Beardsley esittivät artikkelissaan "The Affective Fallacy" (1949) myös ajatuksen ”affektiharhasta” suhtautumalla väheksyvästi lukijan omaan reaktioon (tai reaktion voimakkuuteen) tekstin pätevänä mittapuuna (”mitä se on” vastaan ”mitä se saa aikaan”) tukeutumalla antiikin kreikkalaisten katharsikseen ja kateksiin asti. Taiteellisen kaanonin ulkopuolelle haluttiin myös sulkea viittaukset, triviaalit mutta syvästi affektiiviset mainokset ja propagandan.^lähde?

Nämä harhat voivat pyrkiä yhdessä viittaamaan tekstiin ja sen toimintaan itsenäisenä kokonaisuutena, sekä tekijään että lukijaan liittyvänä mutta silti heistä riippumattomana. Tämä kuvastaa aikaisemman venäläisen formalismin asennetta ja sen yritystä kuvata runoutta mekanistisessa ja sitten orgaanisessa muodossa.^lähde?

Proosan tai runouden tekstin tutkiminen uuskriittisellä tyylillä vaatii huolellista ja tiukkaa tekstin tarkkailua. Muodollisia elementtejä, kuten rytmiä, mittaa, asettelua, luonnehdintaa ja juonta, käytettiin tekstin teeman tunnistamiseen. Teeman lisäksi uuskriitikot etsivät myös paradokseja, monimielisyyttä, ironiaa ja jännitteitä näyttääkseen tekstistä toteen parhaan tulkinnan. Lähestymistapaa on arvosteltu konservatiivisena yrityksenä eristää teksti kiinteänä, muuttumattomana kokonaisuutena, ilman kosketusta ulkoisiin vaikutteisiin, esimerkiksi etniseen taustaan, luokkaan ja sukupuoleen.^lähde? Toisaalta uuskriittinen painotus ironiaan ja sen keskeinen pyrkimys etsiä tekstistä ristiriitoja ja jännitteitä voi viitata siihen epäilyn ja auktoriteettien epäluottamuksen politiikkaan, joka säilyi sitkeästi kylmän sodan vuosina uuskritiikin suosion ohessa.^lähde?

Ehkä juuri siksi, että uuskritiikki oli käyttökelpoinen poliittisen kritiikin työkalu, se säilyi kylmän sodan ajan.^lähde? Uuskriitikot olivat maailmankatsomukseltaan konservatiiveja, eivätkä kirjallisuuden yhteiskunnalliset kytkennät siten kiinnostaneet heitä. Osallistuva lukeminen^lähde? tai lähilukeminen on kirjallisuuskritiikin perustyökalu, jopa tuki jälkistrukturalismille, jolla on yhteyksiä radikaaliin poliittisen kulttuurin kritiikkiin. Uuskriittinen lukeminen panee painoa erityiselle yleisen kustannuksella ja kiinnittää huomiota yksittäisiin sanoihin, lauserakenteisiin ja siihen järjestykseen, jossa lauseet ja ajatukset avautuvat, kun niitä luetaan. Tarkastellaan esimerkiksi mielikuvia, metaforia, rytmiä, metriikkaa ja niin edelleen.^lähde?

Uuskritiikkiä sovelletaan eniten lyyriseen runouteen, ja joidenkin kriitikoiden mielestä se soveltuu vain siihen. Sitä on kuitenkin onnistuneesti käytetty myös tiiviiseen novellimuotoon, mutta romaanimuotoiset teokset eivät näytä soveltuvan uuskriittiseen tarkasteluun. Runouden keskeisyys saattaa johtua siitä, että monet uuskriitikot olivat itse sekä kirjallisuudentutkijoita että runoilijoita.

Uuskritiikin johtavia nimiä ovat Wimsattin, Beardsleyn ja Richardsonin lisäksi:

• F. R. Leavis^lähde?
• Robert Penn Warren
• Cleanth Brooks
• John Crowe Ransom
• William Empson
• Allen Tate
• René Wellek
• R. P. Blackmur
• Yvor Winters
• Kenneth Burke

Katso myös

• Dekonstruktio

Aiheesta muualla

• Ei tekijää, Tekijän kuolema postmodernina aikana.^{[vanhentunut linkki]}
• Ilkka Mäyrä: Tunteet(on) kirjallisuudentutkimus? 1998 (luonnos alustukseen) s. 2 (PDF)