Wikipedia

Tuuba

matalaääninen vaskipuhallin

Tuuba on vaskipuhallinperheen matalaäänisin jäsen. Sen ääniala on noin C2–f1. Tuubia valmistetaan pääosin B-, C-, Es-, ja F-vireisinä. Näistä B- ja C-soittimia kutsutaan kontrabassotuubiksi ja Es- ja F-soittimia bassotuubiksi. Kontrabassoinstrumenttien käyttökelpoinen rekisteri liikkuu matalammalla kuin bassotuubien, jotka soivat paremmin korkeassa rekisterissä.

Tuuba
F-vireinen bassotuuba
F-vireinen bassotuuba
Soitinryhmä vaskipuhaltimet
Alkuperämaa / -alue Preussi, 1835
Soittimen ääniala
Liittyvä musiikin tyylilaji klassinen musiikki
Samankaltaisia soittimia trumpetti, käyrätorvi, pasuuna, altto-, tenori- ja baritonitorvet
3-venttiilinen, ranskalainen vanha tuuba.

Historia muokkaa

Erilaisia bassosoittimia on ollut käytössä läpi historian. 1500-luvulta periytyvää sinkki-nimistä vanhaa soitinta pidetään yleisesti varhaisimpana tuuban edeltäjänä. Se oli nahalla päällystetystä puusta valmistettu, kuudella läpällä varustettu soitin. Harvinainen basso-sinkki korvattiin usein serpentillä[1].

 
Moritzin ja Wieprechtin alkuperäinen F-tuuba vuodelta 1835

Fagotin muotoinen bassotorvi kehitettiin parantamaan serpentin puutteita 1800-luvun alussa. Bassotorvessa on suuri metallinen kaikusuppilo, mutta se oli soinnillisesti epätasainen.

Irlannissa kehitti soitinseppä Joseph Halliday soittimen nimeltä ofikleidi. Ofikleidille haettiin patentti 1817[2], ja soitin levisi laajalti käyttöön Euroopassa. Johann Gottfried Moritz haki 1835 Preussissa patenttia viisiventtiiliselle F-vireiselle bassotorvelle, jota pidetään modernin soittimen ensimmäisenä versiona. Tuuba on nykyisen sinfoniaorkesterin ainoa soitin, jonka tarkka syntymäpäivä on tiedossa: 12.9.1835.[3]

Suomessa tuuba määrättiin keisarillisella asetuksella Suomen armeijan soittimeksi 1861. Tuubansoiton opiskelu oli sidoksissa sotilassoittokuntiin 1970-luvulla saakka. Vapaapalokuntien, suojeluskuntien ja puhallinorkestereiden historiassa tuuba esiintyy jo 1800-luvulla. Sibelius-Akatemiaan valittiin tuubansoiton opettaja 1974.

Tuuba nykyisin muokkaa

 
F-tuuba vuodelta 1900 (vas.) ja 2004.

Tuuba on ottanut asemansa sinfoniaorkesterissa nopeammin kuin mikään soitinlähde? – vajaassa kahdessa sadassa vuodessa se on kehittynyt bassotorven prototyypistä nykyiseen asemaansa vaskisektion pohjana.

Tuuban toimintaperiaate on sama kuin kaikissa vaskisoittimissa: huulet saavat suukappaleen avulla ilmapatsaan värähtelemään soittimen sisällä, ja venttiilikoneistolla muutetaan ilmapatsaan pituutta. Pituudenvaihtelut aistitaan äänen korkeuden vaihteluina. Venttiilien lukumäärä vaihtelee kolmesta seitsemään. Venttiilikoneiston suhteet ovat samat kaikissa vaskisoittimissa ensimmäisen kolmen venttiilin osalta – niillä voidaan tuottaa koko kromaattinen asteikko. Loput venttiilit ovat soitinkohtaisia ja auttavat pääasiassa virepuhtauden ja resistanssin optimoinnissa.

Tuuban ääni on soittimen rakenteesta johtuen pyöreä ja pehmeä, kovemmilla äänenvoimakkuuksilla äänestä tulee läpitunkevan peltinen. Tuuban rakenne on tasaisesti laajeneva, toisin kuin pasuunalla tai trumpetilla (vrt. kooninen). Tästä seuraa, että kovaa soitettaessa tuuban ääni menettää sonoriteettinsa, toisin kuin kooniset soittimet. Toisaalta tuuban dynaaminen skaala on huomattavan laaja ennen kuin sonoriteetin aiheuttavat formantit peittyvät.

Orkesteripartituureissa tuuban nuotinnus on usein kirjoitettu C-vireiselle tuuballe, mutta B- ja Es-kirjoitetut tuubastemmat eivät ole harvinaisia. Klassisissa sinfoniaorkesterin teoksissa tuubisti ei soita minuuttimääräisesti paljon, mistä seuraa, että soittajan soittoherkkyyden, ansatsin, tulee olla hyvä.selvennä

Tuuban muunnoksia muokkaa

Tuubasta kehitettyjä muunnoksia ovat mm. sousafoni ja helikoni. Niitä käytetään etenkin marssisoitossa, jossa äänen täytyy kuulua pitkälle. Niiden putken paksuin osa kiertää soittajan ympäri, soittaja on ikään kuin torven "sisällä".

Tunnettuja tuubisteja muokkaa

Suomalaisia tuubisteja muokkaa

  • Simo Finni (Kansallisooppera)
  • Tarja Hakonen (Hyvinkään musiikkiopisto)
  • Miika Jämsä (Kaartin soittokunta)
  • Petri Keskitalo (Helsingin kaupunginorkesteri, HKO)
  • Eero Kolari (Tampereen konservatorio, TAMK)
  • Harri Lidsle (Sinfonia Lahti)
  • Harri Miettunen (Tampere Filharmonia)
  • Gösta Möller (1920–2009)
  • Antto Pesonen (Kaartin soittokunta)
  • Raimo Pesonen (Helsingin kaupunginorkesteri 1956–2000, Sibelius Akatemian opettaja, Savonlinnan Oopperajuhlat 1974–1994, Lieksan Vaskiviikkojen perustajäsen)
  • Sanna Sadeharju (Poliisisoittokunta)
  • Juha Salmela (Lahden konservatorio, LAMK)
  • Aleksi Saraskari (Pohjois-Kymen musiikkiopisto)
  • Eino Takalo-Eskola
  • Ari Varpula (Joensuun kaupunginorkesteri)

Esimerkkejä tuuban käytöstä taidemusiikissa muokkaa

Orkesteriteokset muokkaa

Sooloteokset muokkaa

Tuubaosuuksia muissa teoksissa muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Kaarina Turtia: Sivistyssanat, s. 896. Otava, Helsinki 2001.
  2. ↑ Salmela. Juha (1989. Bassotuuba. Sibelius-akatemian mus.kand. tutkinnon kirjallinen työ.
  3. ↑ Saraskari, Aleksi (1988): Tuubansoiton perusteita. Opinnäytetyö. Päijät-Hämeen konservatorio. Lahti. cit. Suomen Pasuuna- ja Tuubaseua. SuPatus [1] (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla muokkaa

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tuuba&oldid=22236619”