Tuttipullo
Tuttipullo on pullo, joka on tarkoitettu pienille lapsille ruokkimisvälineeksi, jos vauvan ravinnontarve ei tule täytettyä imettämällä ja kiinteällä ruoalla.
Rakenne ja käyttö muokkaa
Tuttipullosta juotetaan useimmiten pumpattua äidinmaitoa, äidinmaidonkorviketta, vieroitusvalmistetta tai imeväisen erityisvalmistetta. Siitä voidaan antaa myös muita nesteitä. Tuttipullot valmistetaan tavallisesti muovista tai lasista, ja niissä oleva pullotutti on tehty silikonista tai luonnonkumista. WHO:n vuoden 1981 yleiskokouksessa hyväksyttiin Äidinmaidonkorvikkeiden kansainvälinen markkinointikoodi, joka kieltää tuttipullojen markkinoinnin.[1]
Historia muokkaa
Historiallisessa kontekstissa imeväisikäisten ruokinta on kehittynyt useiden vaiheiden kautta. Ennen kuin tuttipullo ja äidinmaidonkorvike tulivat käyttöön, sijaisimetys oli yleisin ja turvallisin vaihtoehto äidin luonnolliselle äidinmaidolle.[2]
Vaikka sijaisimetys oli yksi vaihtoehtoinen ruokintamenetelmä, historialliset todisteet viittaavat siihen, että muinoin käytettiin myös keinoruokintaa. On löydetty tuhansien vuosien ikäisiksi ajoitettuja eri muotoisia ja kokoisia astioita. Karkeista syöttöpulloista ja niihin liittyvistä puhtausongelmista kirjoitettiin läpi roomalaisen ajan, keskiajan ja renessanssin. Vasta teollisen vallankumouksen myötä kehittyi hienostunut ja hygieeninen ruokintapullo.[2]
Vastasyntyneiden vauvojen hautalöydöt sisältävät saviastioita, jotka ovat peräisin jopa vuodelta 2000 eaa. Näissä astioissa on pitkänomaiset muodot ja niissä on nännin muotoiset nokat. Alun perin näitä esineitä pidettiin öljylamppujen täyttöastioina. Kuitenkin kemiallisen analyysin avulla löydettiin astioista jäänteitä eläinten maidosta peräisin olevasta kaseiinista. Tämä viittaa siihen, että muinaiset ihmiset käyttivät eläinten maitoa vaihtoehtoisena ravintona äidinmaidolle.[2]
Pienten lasten ruokkimiseen eläinten maidolla käytettiin monenlaisia astioita, jotka valmistettiin eri materiaaleista, kuten puusta, keramiikasta ja jopa lehmän sarvista. Keski-ajan yleisin syöttöpullo oli rei'itetty lehmänsarvi. 1700-luvulle siirryttäessä monet vauvojen ruokinta-astiat valmistettiin tinasta ja hopeasta, ja yksi näistä oli bubby-pot -nimellä kulkeva astia. Lääkäri Hugh Smith keksi Lontoossa sijaitsevassa Middlesexin sairaalassa vuonna 1770 bubby-pannun, joka muistutti pientä kahvipannua lukuun ottamatta sen kaulan muotoa, joka nousi pannun pohjasta. Kaulan päässä oli pieni sydämenmuotoinen nuppi, jossa oli kolme tai neljä pientä reikää. Näiden reikien yläpuolelle kiinnitettiin pieni rätti, jonka avulla lapsi saattoi leikkiä ja imeä maitoa. Tällä aikakaudella käytettiin myös usein kangaspaloja ja sieniä, jotka toimivat tuttina tai imukuppina.[2]
Valitettavasti 1500–1800 -luvuilla ruokintapullojen puhdistaminen oli haastavaa, ja näissä välineissä saattoi kertyä bakteereja, mikä aiheutti riskin imeväisten terveydelle. 1800-luvun alussa epäpuhtaiden syöttölaitteiden käyttö yhdistettynä maidon asianmukaisen säilytyksen ja steriloinnin laiminlyöntiin johti siihen, että ensimmäisen elinvuotensa aikana kolmasosa keinotekoisesti ruokituista imeväisistä menehtyi.[2]
1800-luvun puolivälissä otettiin merkittäviä edistysaskeleita tuttipullon ja tuttiosan kehittämisessä. Tuolloin alettiin käyttää lasisia pulloja, ja modernin tuttipullon kehitys sai alkunsa. Ensimmäiset Ranskassa vuonna 1851 valmistetut tuttipullot olivat erittäin hienostuneita, varustettuina korkkinipalla ja norsunluutapeilla, jotka säätelivät virtausta ilmanottoaukoissa. Kuitenkin tuohon aikaan Ranskassa oli yhä suosittua ruokkia vauvoja lusikalla tai antaa heidän imeä suoraan eläimen nännistä. Vuonna 1896 Englannissa kehitettiin yksinkertaisempi ja avopäinen, veneen muotoinen pullo, joka sai suuren suosion ja oli myynnissä pitkälle 1950-luvulle asti. Alun perin 1800-luvulla käytössä olleet tuttiosat valmistettiin nahasta, ja niitä pidettiin parempina kuin korkista valmistettuja vastineita. Vuonna 1845 otettiin käyttöön ensimmäinen kuminen tutti, joka vaikka aluksi saattoi olla hajultaan ja maultaan epämiellyttävä, jalostui ja muokattiin 1900-luvun alkuun mennessä. Nykyaikaisen tuttipullon ja nännin kehityksen, saatavilla olevan eläinmaidon ja sijaisimetyksen yhteiskunnallisen hyväksynnän muutoksen myötä keinoruokinta nousi suosioon. Tämä johti lääketieteen keskittymiseen imeväisten ravitsemukseen vaihtoehtoisista maidonlähteistä.[2]
Vuosien 1850 ja 1950 välillä tuttipullojen muoto ja materiaalit mukautuivat modernin yhteiskunnan vaatimuksiin, jotka korostivat kestävyyttä, käytännöllisyyttä ja edullisuutta. Vuonna 1860 keksitty pitkäletkullinen tuttipullo oli vastaus näihin tarpeisiin: kumiletkulla varustettuna se mahdollisti lapsen ruokkia itseään. Aluksi tätä "tappajaputkea" kehuttiin sen käytännöllisyyden vuoksi, mutta se kiellettiin vuonna 1910, kun paljastui sen olevan bakteerien kasvualusta.[3]
Vuonna 1924, kuumuutta kestävän Pyrex-lasin yleistymisen myötä, esiteltiin suoria tuttipulloja, joissa oli porrastettu muoto ja kuminen tutti. Pullon kaula laajeni vähitellen, mikä helpotti sen perusteellista puhdistusta. Samaan aikaan uudet lääketieteen alat, kuten lastentaudit ja lastenhoito, edistivät vastasyntyneiden ja pienten lasten ruokavalion monipuolistumista. Tämä ympäristö tuki myös Henri Nestlén ja Maurice Guigozin Sveitsissä kehittämiä vauvanruokia, kuten lapsimuroja ja ensimmäisiä maitojauheita.[3]
Toisen maailmansodan jälkeen uudet materiaalit, kuten bakeliitti, tulivat markkinoille. Ranskalainen valmistaja Remond hyödynsi tätä belgialaista keksintöä vuonna 1946 valmistaakseen renkaan, joka mahdollisti tutin kiinnittämisen pullon kaulaan ilman tuttiin koskemista. 1960-luvulta lähtien rengas, tuttipullon runko ja tuttisuoja alettiin valmistaa polypropeenista. Tässä vaiheessa pulloihin lisättiin myös viihdyttäviä piirroshahmoja ja brändilogoja silkkipainon avulla, mikä teki pulloista hauskempia ja houkuttelevampia.[3]
1990-luvulta lähtien tuttipullojen kehitys on pyrkinyt tarjoamaan vauvoille mahdollisimman luonnollista imetyskokemuksen. Nykypäivän muoviset ja silikoniset tuttipullot ovat erittäin kestäviä ja samalla miellyttäviä koskettaa. Pullojen suunnittelussa on otettu huomioon käytännöllisyys ja vanhempien väsymyksen minimoiminen, minkä ansiosta pulloissa voi olla esimerkiksi leikkikahvoja, jotka edistävät vauvan psykomotoristen taitojen kehittymistä.[3]
Pullojen tutit on suunniteltu vastaamaan vauvojen tarpeisiin entistä paremmin. Ne valmistetaan nykyään silikonista, voivat sisältää koliikkia vähentäviä ominaisuuksia ja ovat saatavilla eri virtausnopeuksilla. Jotkin näistä tuttipullojen imuosista pyrkivät jäljittelemään ihon rakennetta, mikä tekee niistä entistä luonnollisempia.[3]
Hygieniaan on kiinnitetty erityistä huomiota, ja pullojen suunnittelussa on kehitetty hygieeninen irrotettava pohja. Lisäksi nykypäivän tuttipullot valmistetaan ilman bisfenoli A:ta, jonka haitallisuutta epäillään.[3]
Lähteet muokkaa
- ↑ International Code of Marketing of Breast-milk Substitutes (kohta 5.1 s. 10) 1981. WHO. Viitattu 26.11.2016.
- ↑ a b c d e f Emily E Stevens, Thelma E Patrick, Rita Pickler: A History of Infant Feeding. The Journal of Perinatal Education, 2009, 18. vsk, nro 2, s. 32–39. PubMed:20190854. doi:10.1624/105812409X426314. ISSN 1058-1243. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c d e f The history of baby bottles | alimentarium www.alimentarium.org. Viitattu 11.10.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tuttipullo Wikimedia Commonsissa
- Tuttipullon historiasta kertova sivu (englanniksi)