Tulimaa
Tulimaa (esp. Tierra del Fuego) on Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä sijaitseva saaristo. Se on jaettu Argentiinan ja Chilen kesken vuodesta 1881. Magalhãesinsalmi erottaa Tulimaan alueen muusta mantereesta.[1] Chilen puolella oleva saariston eteläisin osa muodostaa kuuluisan Kap Hornin.
| Tulimaa | |
|---|---|
 Tulimaa ilmakuvasta. |
|
| Maantiede | |
| Muut nimet | Tierra del Fuego |
| Merialue | Atlantin ja Tyynenmeren välissä |
| Suurin saari | Isla Grande |
| Muita saaria | Hoste, Santa Inés, Isla Navarino, Isla Dawson, Isla Aracena, Isla Clarence, Isla Desolación |
| Pinta-ala | 73 746 km² |
| Valtio | |
| Valtio | Chile ja Argentiina |
| Provinssi |
A: Tulimaa C: Antártica Chilena, Tulimaa |
| Alue | C: Magallanes |
| Väestö | |
| Väkiluku | 137 000 |
Piirteet muokkaa
Koko saariston pinta-ala on 73 746 km². Kaksi kolmasosaa saaristosta kuuluu Chilelle ja yksi kolmasosa Argentiinalle, mutta maiden välillä on kiistaa joidenkin pienten saarten omistuksista.[1] Pääsaari Isla Grande de Tierra del Fuego (eli Tierra del Fuego) on pinta-alaltaan 48 100 km².
Tulimaa on maastoltaan vaihtelevaa. Pääsaaren pohjoisosassa on paljon järviä ja moreenia, ja se on alle 180 metrin korkeudessa merenpinnasta. Pääsaaren eteläiset ja läntiset osat sekä pienemmät saaret ovat vuoristoisempia ja niillä on jäätikköjä. Tulimaan korkeimpia huippuja ovat Monte Darwin (2 438 m) ja Monte Sarmiento (2 300 m).[1]
Ilmasto ja kasvillisuus muokkaa
Tulimaan ilmasto on kesällä viileä ja talvella kylmä. Vuotuinen sademäärä vaihtelee alueittain 4 600 millimetristä 500 millimetriin. Etelässä ja lännessä kasvaa sammalta ja kitukasvuisia puita. Pääsaaren keskiosissa kasvaa kesävihantia pyökkimetsiä ja pohjoisessa ruohikkoa.[1]
Asutus ja elinkeinot muokkaa
Saarten pääelinkeinot ovat öljy, maakaasu, lammastalous ja ekoturismi.
Saarilla on huonot tieyhteydet, eikä rautateitä ole. Tärkeimmistä asutuskeskuksista on lento- ja laivayhteydet Chileen ja Argentiinaan.[1]
Chilen hallinnoimalla puolella sijaitseva Puerto Williams on maailman eteläisin kaupunki.
Tulimaassa asui ainakin neljä eri intiaanikansaa: onat, haushit, yahganit ja alacalufit. Onat asuivat pääsaaren Isla Grande de Tierra del Fuegon sisäosissa ja elivät pääasiassa guanakoita metsästämällä. Muut kansat asuivat rannikolla ja liikkuivat kalan- ja hylkeenpyynnissä kanooteilla. Eurooppalaisten asutettua Tulimaan 1800-luvun puolivälissä intiaanit alistettiin valtaväestöön ja reservaatteihin. Kapinoivat intiaanit tapettiin. Vieraiden mukana saapui isorokko ja muita virustauteja, jotka surmasivat valtaosan intiaaneista, joita arvioidaan olleen tuhansia, mutta 1900-luvun alussa enää satoja. Nykyään puhdasverisiä Tulimaan intiaaneja lienee jäljellä vain muutamia.
Tutkimuksen historiaa muokkaa
Ensimmäisenä eurooppalaisena Tulimaan näki portugalilainen Fernão de Magalhães marraskuussa 1520 purjehtiessaan laivastoineen Magalhãesinsalmen läpi. Intiaanit polttivat saaren rannoilla merkkitulia varoittaakseen naapureitaan oudosta laivasta. Magalhães nimesi saaren Tulimaaksi intiaanien nuotioiden mukaan. Hänen retkikuntansa ei kuitenkaan astunut Tulimaan maaperälle. Tämän jälkeen Magalhãesinsalmea käyttivät sekä espanjalaiset, englantilaiset että hollantilaiset laivastot, kartoittaen vesireittejä pääasiassa sotilaallisissa ja kaupallisissa tarkoituksissa.
Englantilainen amiraali John Narborough oli ensimmäinen, jonka retkikunta 1670 tutki Tulimaan asukkaita, eläimistöä ja kasvillisuutta. Hän myös laati ensimmäisen kelvollisen kartan Magalhãesinsalmesta. James Cookin retkikunta suoritti varsin perusteellisia tutkimuksia Tulimaan itärannikolla 1768–1771. Vielä silloin paikallisia intiaaneja verrattiin eläimiin. 1800-luvun alkupuolella englantilaiset lähettivät Tulimaahan useitakin tutkimusretkikuntia. 1830 kapteeni Robert FitzRoyn johtama retkikunta HMS Beaglellä, mukanaan Charles Darwin, tutki tarkoin Tulimaan lounaissaaristoa. 1866 aloittivat englantilaiset alueen perusteellisen kartoittamisen. Myös italialaiset ja ranskalaiset osallistuivat ansiokkaasti Tulimaan tutkimiseen. Ruotsalaisten Nordenskjöldin (1895) ja Skottsbergin (1904–1905) retkikunnat on myös mainittava, erittäinkin Nordenskjöldin retkikunnan mukana olleen kasvitieteilijän Dusénin erittäin ansiokkaan kasvillisuustutkimuksen ansiosta.
Suomen Maantieteellinen Seura varusti opetusministeriön tuella suomalaisen retkikunnan tutkimaan Tulimaan maaperää ja etenkin alueen soita. Retkikunnan johtajana toimi suotutkija Väinö Auer, geologina tohtori Ernst Håkan Kranck, kasvitieteilijänä Pohjois-Suomen Laidun- ja Nurmiviljelysyhdistyksen johtaja Heikki Roivainen ja Auerin assistenttina ylioppilas Esa Hyyppä. Matka alkoi Hampurista 22. syyskuuta 1928 ja 4. joulukuuta 1928 retkikunta rantautui Tulimaahan. Retkikunta suoritti arvokkaita tutkimuksia Tulimaan soista, maaperästä ja kasvillisuudesta. Retkikunta kotiutui Suomeen 1929. Väinö Auer laati matkasta kirjan Tulimaata tutkimassa, joka on monissa seikoissa varsin perusteellinen, mutta eräissä, esimerkiksi päivämäärissä ja tutkimustulosten selvittelyssä, varsin epämääräinen.[3]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e Tierra del Fuego Encyclopædia Britannica. Viitattu 5.6.2015. (englanniksi)
- ↑ History of the train Tranex Turismo. Viitattu 16.8.2021. (englanniksi)
- ↑ Auer, Väinö 1929: Tulimaata tutkimassa. Otava. Helsinki.
Aiheesta muualla muokkaa
