Wikipedia

Tukholman arkkitehtuuri

Tukholman arkkitehtuurilla on historia, joka ulottuu 1200-luvulle saakka ja mahdollisesti jopa pidemmälle. Joidenkin lähteiden mukaan Stadsholmenin koillisosassa on ollut yksinkertainen linnoitus, kastelli tai vastaavanlainen rakennus, vuoden 1200 tienoilla tai jo 1100-luvun lopussa.[1] Tukholman rakennuskannalle ovat lyöneet leimansa kaupungin erikoinen sijainti Mälarenin ja Itämeren välissä, Hansaliiton aika, suurvalta-aika ja teollistuminen, funktionalismi, raitioliikenteen, auton ja metron esiintulo ja vahva tahto tehdä kaupungista nykyaikainen asuinpaikka.

Tukholman kaupungintalo on esimerkki ruotsalaisesta kansallisromantiikasta. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Ragnar Östberg ja se vihittiin käyttöön vuonna 1923. Hötorgsskraporna-tornitalot 1960-luvulta ja Klaaran kirkko näkyvät taustalla. Näkymä Riddarfjärdenin yli vuonna 2006.

Suurin osa Tukholman merkittävimmistä rakennuksista on saanut muotonsa pääosin ulkomaisten vaikutteiden kautta. 1600- ja 1700-luvuilla kaupunkiin värvättiin ulkomaisia arkkitehteja, ja myöhempinä aikakausina ruotsalaiset arkkitehdit hakivat innoitusta opintomatkoiltaan Euroopassa ja 1900-luvulla myös Yhdysvalloissa. Ulkomaalaiset muotivirtaukset saapuivat tavallisesti Ruotsiin hiukan myöhässä ja ne sopeutettiin ruotsalaisen maun ja perinteen mukaisiksi: esimerkiksi uusklassismi muuntui Ruotsissa kustavilaiseksi tyyliksi ja 1920-luvun klassismi ja art deco saivat aikaan oman pohjoismaisen tyylisuunnan, jota on kutsuttu myös termillä Swedish grace.

Tukholman historiallinen rakennuskanta on suureksi osaksi säilynyt erityisesti siksi, että kaupunki on välttynyt sodilta, jotka ovat riivanneet lukuisia muita eurooppalaisia kaupunkeja. Tukholman rakennuskanta on tiiviisti yhteydessä kaupungin infrastruktuuriin, joten artikkeli käsittelee rakennusten lisäksi myös suurempia infrastruktuurihankkeita.

Tukholma kartalla muokkaa

  •  
    Tukholman kartta vuodelta 1637
  •  
    Tukholman kartta vuodelta 1642
  •  
    Tukholman kartta vuodelta 1750
  •  
    Tukholman kartta vuodelta 1910

Rakennuskannan kehitys muokkaa

1250–1600 muokkaa

Tukholman vanhin kaupunginosa on Gamla stan eli Tukholman vanhakaupunki, jossa myös vanhimmat rakennukset tai rakennusten jäänteet sijaitsevat. Jälkimmäisiin lukeutuvat esimerkiksi Tre Kronor -linna, jonka Birger-jaarli rakennutti 1200-luvun puolivälissä, ja rakennukset Helgeandsholmenilla 1200-luvun lopulta. Niin kutsutuissa Riksgropen-kaivauksissa vuonna 1978 löydettiin kaupunginmuurien jäänteitä, Helgeandshusetin hautausmaa ja talojen perustuksia 1200-luvulta, joista ei ole maan päällä jäljellä enää mitään.

Säilyneet rakennukset ovat useimmiten kirkollisia tai kuninkaallisia rakennuksia, koska ne rakennettiin yleensä kestävämmistä materiaaleista; yksinkertaisempia puutaloja ei ole tältä ajalta säilynyt. Birger-jaarlin tornia pidettiin pitkään Tukholman vanhimpana säilyneenä rakennuksena, mutta se onkin puolustustorni Kustaa Vaasan linnoitussuunnitelmasta vuoden 1530 tienoilta. Nykyään Riddarholmskyrkanin 1280-luvulla rakennettuja osia pidetään Tukholman vanhimpina.[2] Riddarholmskyrkanista tuli kuninkaallinen hautakirkko, kun taas Suurkirkosta tehtiin kruunajaiskirkko. Myös Suurkirkkoa on Riddarkyrkanin tavoin korjattu ja laajennettu lukuisia kertoja. Jäänteitä ensimmäisestä 1200-luvun kirkosta on jäljellä tornin pohjoismuurissa. Suurkirkko eli Pyhän Nikolain kirkko toimii Tukholman hiippakunnan tuomiokirkkona.

Ajan Tukholman ulkopuolella sijaitsevat lisäksi Bromman kirkko, pyörökirkko 1100-luvun jälkipuoliskolta, Spångan kirkko ja Brännkyrkan kirkko suunnilleen samalta ajalta. Ne lasketaan nykyään Tukholman vanhimpien säilyneiden rakennusten joukkoon.

1430-luvulla Tukholma mainittiin ensimmäisen kerran Ruotsin pääkaupungiksi. Kaupunki oli kasvanut silloin jo 200 vuoden ajan ja sen rakennuskanta oli kehittynyt samankaltaiseksi kuin tyypillisissä hansakaupungeissa Itämeren ympäristössä Hansaliiton aikaan. Gamla stania rakentamaan tuotiin mielellään saksalaisia rakennusmestareita, ja saksalaista rakentamiseen liittyvää sanastoa lainattiin ruotsiin: esimerkiksi sana ”fogsvans” eli käsisaha on ruotsinnettu saksan sanasta Fuchsschwanz. Kaupunkiin rakennettiin kiltahuone saksalaisille kauppiaille. Sittemmin sitä laajennettiin ja se muutettiin Saksalaiseksi kirkoksi.

Malmeilla, joiksi kutsuttiin alueita Gamla stanin pohjois- ja eteläpuolella, oli 1200–1600-luvuilla vain yksinkertaisia rakennuksia, vajoja ja liitereitä, eikä minkäänlaista asemakaavaa.

Ajan rakennuksia

1600–1720 muokkaa

Niin kutsutulla Ruotsin suurvaltakaudella Tukholma kehittyi Euroopankin mittakaavassa merkittäväksi pääkaupungiksi. Tarve rakentaa Tukholmasta edustava suurkaupunki voimistui asukasluvun kasvaessa 15 000 hengestä (1635) 60 000 henkeen (1685).[3] 1600-luvun voimakas väestönkasvu ja vilkas rakennustoiminta olivat vailla vertaansa aina teollistumiseen saakka.[4] Kaupungin laajentumista piti nyt ohjailla järjestelmällisesti. Kattava kaupunkisuunnittelu aloitettiin 1620-luvulla ja se kehittyi edelleen 1630- ja 1640-luvuilla Klas Larsson Flemingin ohjauksessa. Esikuvat haettiin renessanssista, mikä tarkoitti katujen ja kortteleiden muodostamaa säännöllistä ja suorakulmaista ruutukaavaa. Norrmalm oli jo saanut ruutukaavan, mutta Södermalmilla oli edelleen "villisti kasvanut" katuverkko, minkä kartta vuodelta 1642 osoittaa. Kaupunki rakentui kuitenkin nopeasti, ja lyhyessä ajassa Tukholma oli saanut aivan uudet, eurooppalaisen pääkaupungin arvoiset kasvot.

1600-luvun puolivälissä renessanssityyliä seurasi ranskalainen ja italialainen maku, ja eurooppalaisia arkkitehteja kutsuttiin Tukholmaan. Simon de la Vallée saapui kaupunkiin Pariisista ja suunnitteli Ritarihuoneen. Hänen pojastaan Jean de la Valléesta ja saksalaissyntyisestä Nicodemus Tessin vanhemmasta tuli johtavia arkkitehteja, jotka piirsivät esimerkiksi Södra stadshusetin, Axel Oxenstiernan palatsin, Katariinan kirkon, Stenbockin palatsin, Wrangelin palatsin ja lukuisia muita rakennuksia.

Rakennustoiminta saavutti Tukholmassa huippunsa 1660- ja 1670-luvuilla ja seisahtui Kaarle XI:n reduktion myötä. Vuonna 1697 Tre Kronor -linna paloi ja Nicodemus Tessin nuoremman suunnittelemasta uudisrakennuksesta, Tukholman kuninkaanlinnasta, tuli suurin rakennustyömaa aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Nykyinen linna on saanut vaikutteita roomalaisesta palatsibarokista ja ranskalaisesta renessanssista ja se valmistui vuoden 1750 tienoilla.[5].

Myös kaupungin ulkopuolelle rakennettiin tällä aikakaudella useita linnoja ja kartanoita, kuten Drottningholmin linna, Skoklosterin linna, Karlbergin linna, Hässelbyn linna, Rosersbergin linna, Ulvsundan linna ja Åkeshovin linna.

Ajan rakennuksia

1720–1800 muokkaa

Tukholma kasvoi nyt hitaammin ja Flemingin ruutukaavan täydentämistä suureksi osaksi jatkettiin. Asukasluku ei kasvanut lainkaan ja oli vuonna 1751 sama kuin vuonna 1685 eli noin 60 000 henkeä.[6] Vuodesta 1718 lähtien rakentamista valvoi kaupunginarkkitehti, joista eräs oli Johan Eberhard Carlberg. Hän hoiti virkaansa taitavasti vuosina 1727–1773. Suurin rakennushanke oli Tukholman linna, joka saatettiin valmiiksi niukin resurssein alle 60 vuodessa vuosina 1690–noin 1750, ensin Nicodemus Tessin nuoremman ja hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1728 Carl Hårlemanin valvonnassa. Nicodemus Tessin nuorempi suunnitteli asemakaavan Sveavägenin pidentämiseksi ja leventämiseksi, niin että siitä olisi tehty pitkä, aina Gustav Adolfs torgille saakka johtanut bulevardi. Suunnitelma vaikutti Tukholman rakennusvirastossa aina 1940-luvulle saakka.

Kustaa III:n hallituskaudella Tukholmaan nousi kulttuurirakennuksia. Kustaa III:ta on kutsuttu myös teatterikuninkaaksi, ja hän rakennutti Drottningholmin linnateatterin ja Gustavianska operahusetin eli Kustaa III:n oopperan Gustav Adolfs torgille. Ooppera purettiin vuonna 1891 monien harmiksi. Hänen valtakaudellaan luotiin myös Hagaparken lukuisine rakennuksineen ja rakennelmineen. Puiston suunnitteli Fredrik Magnus Piper englantilaisen esikuvan mukaan ja Louis Jean Desprez, Olof Tempelman ja Carl Christoffer Gjörwell sekä Louis Masreliez piirsivät rakennukset ja sisustukset. Piper hahmotteli lisäksi Drottningholmin englantilaistyylisen puiston ja Gjörwell Tukholman varuskuntasairaalan. Kustaa III:n valtava hanke eli Stora Haga slott keskeytyi ennenaikaisesti, kun hänet murhattiin vuonna 1792.

Ajan rakennuksia

1700-luvulla varakkaat yksityishenkilöt rakensivat lukuisia niin sanottuja malmgård-kartanoita Tukholmaan ja kaupungin ympäristöön. Nämä kartanoita muistuttavat rakennukset toimivat aluksi pääosin kesähuviloina, mutta myöhemmin ne muuttuivat yhä enemmän ympärivuotisiksi asuintaloiksi. Tyypillinen piirre olivat suuret puutarhat, useimmiten hyötypuutarhat, jotka sijaitsivat kartanon yhteydessä. Yhteensä 38 malmgård-rakennusta on säilynyt, ja suurin osa niistä sijaitsee Södermalmilla. Niihin kuuluvat Kristinehovs malmgård (1790-luku), Reimersholm (1798), Paschs malmgård (1750-luku), Molitors malmgård (1700-luku) ja Karlshällin kartano (1838).[7]

Ajan malmgård-kartanoita

1800–1913 muokkaa

1800-luvun ensimmäiselle puoliskolle luonteenomaista oli stagnaatio ja suhteellisen vähäinen rakennustoiminta. Kaupunkiin rakennettiin pääasiassa sairaaloita, kasarmeja, vankiloita ja tieteen käyttöön tarkoitettuja rakennuksia, jotka nousivat sen reuna-alueille.[8] Vielä 1800-luvun puolivälissä ainoastaan Gamla stan oli tiiviisti rakennettu kivikaupunki, mutta Ruotsin ja Tukholman teollistuessa kaupunkikuva muuttui jälleen nopeasti. Teollisuusrakennuksia nousi kaupungin reunamille ja rautatiestä tuli uusi liikkumismuoto. Kaupungin 1700-luvulta peräisin ollut suunnittelu ei kestänyt räjähdysmäisesti kasvanutta väestöä, mistä seurasi useita koleraepidemioita. Hygieniaolot olivat erittäin huonot: 1850-luvulla Tukholma oli yksi Euroopan epäterveellisimmistä kaupungeista asua.[9]

Albert Lindhagenin ohjauksessa Tukholmalle luotiin ensimmäinen yleiskaava, Lindhagenplanen, joka ulottui malmien ja Kungsholmenin alueille ja jonka tarkoitus oli tuoda kaupunkiin valoa, ilmaa ja vihreyttä. Lindhagen halusi, että kaupunkia lävistäisivät leveät puiden reunustamat esplanadit ja bulevardit. Hän ehdotti Tukholmaan 70 metrin levyistä, Champs-Élysées'n tyylistä Sveaväg-katua (myöhemmin Sveavägen), joka olisi kulkenut Brunnsvikenilta aina Gustav Adolfs torgille saakka ottamatta huomioon olemassa olevia rakennuksia tai maastoa. Katu olisi lävistänyt Aadolf Fredrikin kirkon, Hötorgetin ja Brunkebergstorgin. Lindhagenin kaava toteutettiinkin vain osittain. Hän kannatti myös paloturvallisuutta, asuinrakentamista ja terveyttä koskevia järjestyssääntöjä, joilla oli suuri merkitys yhtenäisen rakennuskannan syntymiselle malmien alueella. Hänen aloitteestaan kaupunkiin avattiin vuonna 1861 ensimmäinen vedenpuhdistuslaitos, Skanstullilla sijainnut Årstaverket, ja parantunut hygienia vaikuttikin positiivisesti Tukholman kuolleisuuslukuihin.

1800-luvun jälkipuoliskoa leimasi intensiivinen rakennustoiminta. Kaupungin väkiluku kolminkertaistui sadasta tuhannesta kolmeensataan tuhanteen, mistä seurasi asuntopula.[6] Aatteet kivikaupungin suunnittelua varten haettiin pääosin Manner-Euroopan keisarikuntien suurista kaupungeista: Pietarista, Wienistä, Pariisista ja Berliinistä. Näiden kaupunkien asemakaavat pohjautuivat klassistiseen perinteeseen suorakulmaisine kortteleineen, jotka oli järjestetty suurimittakaavaisiin katuakselien ja aukioiden sommitelmiin.[10] Asuintalot, joita kutsuttiin joskus pilkallisesti “vuokrakasarmeiksi”, täyttivät tiiviisti kokonaisia kortteleita, joiden pienillä sisäpihoilla aurinko loisti poissaolollaan.

Lukuisista teollisen vallankumouksen aikana Tukholman seudulle nousseista teollisuusrakennetuista ei ole nykyään paljon jäljellä. Kaupungin laajentuessa monet teollisuudenalat hävisivät, ja arvokasta maata käytettiin asuinrakentamiseen. Entisestä Rörstrandin teollisuusalueesta on jäänyt jäljelle vain nykyisin muinaisjäännökseksi merkitty posliinikaatopaikka, jonka sai aikaan paikalla sijainnut Rörstrandin posliinitehdas. Hornsbergin Stora Bryggeriet -panimosta on säilynyt ainoastaan panimorakennus, kuten myös Söder Mälarstrandilla sijainneesta Münchenbryggerietistä, jonka toiminta siirtyi muualle jo kauan sitten.

Yksi harvoista teollisuusrakennuksista, jonka toiminta on säilynyt alkuperäisen kaltaisena, on Östermalmin kauppahalli vuodelta 1888 Östermalmstorgilla. Kauppahallin suunnittelivat Isak Gustaf Clason ja Kasper Salin ja se rakennettiin ennätyslyhyessä ajassa. Sen runko on valurautaa ja julkisivu rappaamatonta punatiiltä. Innoitusta rappaamattomille tiilijulkisivuille oli haettu esimerkiksi Pohjois-Saksasta ja Italiasta, ja niitä kutsuttiin Ruotsissa nimellä ”rohbau”, joka tarkoittaa oikeastaan saksaksi keskeneräistä rakennusta, rakennusrunkoa. Toinen edelleen nähtävillä oleva ajan teollisuusrakennus on Värtagasverket-kaasulaitos Hjorthagenissa. Nuori Ferdinand Boberg suunnitteli alueelle kaasukelloja ja muita rakennuksia valiten niiden julkisivumateriaaliksi niin ikään rappaamattoman tiilen. Kokonaisuus valmistui vuonna 1893.

Ajan teollisuusrakennuksia

Ajan yksityishuviloita

Ennen vuotta 1910 rakennettiin myös useita julkisia monumentaalirakennuksia, kuten Tukholman keskusrautatieasema (1871), Ruotsin kansalliskirjasto (1878), ooppera (1898), valtiopäivätalo (1892–1905), Nordiska museet (1897–1907) ja Dramaten (1908). Vuonna 1897 Tukholma teki parhaansa Yleisen taide- ja teollisuusnäyttelyn eteen. Tapahtuman pääarkkitehtina toimi Ferdinand Boberg ja siitä on jäänyt jäljelle joitakin rakennuksia: Skånska gruvan, Biologinen museo ja Villa Lusthusporten. Samaan aikaan rakennettiin Strandvägen-katu, joka on yksi kaupungin suurista paraativäylistä. Keskikaupungilla vihittiin käyttöön vuonna 1911 viisi vuotta kestäneiden rakennustöiden jälkeen Kungsgatan-katu. Se oli ensimmäinen suoraan vaivalloisen Brunkebergsåsen-harjun läpi rakennettu katu.

Kaupungin keskusta siirtyi nyt yhä enemmän Gamla stanista pohjoiseen Norrmalmille, jonne nousi uusia liike- ja pankkirakennuksia ja yhä tiiviimmin rakennettuja asuinkortteleita vanhanaikaisine asuntoineen (ilman juoksevaa vettä, kylpyhuonetta tai käymälää). Vuosisadan vaihteen tienoilla vesiklosetit olivat edelleen harvinaisia. Eräs vastaus kivikaupungin epähygienisiin asuinoloihin oli se, että kaupunki alkoi ostaa maata kaukaa keskusta-alueiden ulkopuolelta ja tuki puutarhakaupunkien suunnittelua englantilaisen mallin mukaan. Yksi ensimmäisistä puutarhakaupungeista oli Gamla Enskede, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1908. Varakkaat porvarit kehittivät uuden, kansainvälisten esikuvien mukaisen asuinideaalin ja muuttivat kauas keskikaupungista eksklusiivisiin huvilayhteisöihin, kuten Djursholmiin (1889), Saltsjöbadeniin (1891) ja Storängeniin (1900).[11] Alueilla sijaitsevia mielenkiintoisia yksityishuviloita ovat esimerkiksi Villa Mittag-Leffler (1889), Villa Pauli (1907) ja Villa Lagercrantz (1909) Djursholmissa, Villa Tallom (1906) Stocksundissa ja Villa Yngve Larsson (1907) Storängenissä.

Pankkiiri ja talousmies Ernest Thiel rakennutti Södra Djurgårdeniin Thielska gallerietin asuintaloksi itselleen ja perheelleen sekä laajalle taidekokoelmalleen. Talo sijaitsee Blockhusuddenin korkeimmalla kohdalla ja sen suunnitteli arkkitehti Ferdinand Boberg. Se valmistui vuonna 1905 ja se on hieno esimerkki ruotsalaisesta jugendista. Tukholman olympiastadion rakennettiin vuorostaan vuosina 1910–1912 kansallisromanttiseen tyyliin Torben Grutin suunnitelmien mukaan vuoden 1912 kisoja varten.

Ajan rakennuksia

1913–1930 muokkaa

Uuden vuosisadan alussa uudet kaupunkisuunnittelun aatteet valtasivat alaa ja tiukka ruutukaava joutui väistymään taiteellisemman ja pehmeämmän suunnittelun tieltä. Uuden ideaalin puolestapuhujiin kuului Tukholman ensimmäinen kaupunkisuunnittelujohtaja Per Olof Hallman. Hän laati muiden muassa Lärkstadenin (1902–1907), Röda bergenin (1909), Diplomatstadenin (1913–1915) ja Blecktorn-alueen (1920) suunnitelmat. Tukholman raitioliikenteen käynnistyttyä voitiin rakentaa malmien aiemmin asumattomina pysyneet osat, joille sijoitettiin suuria asuinalueita, ja suunnitella esikaupunkeja kaupungin hankkimalle uudelle maalle. Omakotiasumisliike käynnistyi toden teolla kiinteistöjohtaja Axel Dahlbergin aikana.

Ensimmäisen maailmansodan aikana asuinrakentaminen pysähtyi lähes täysin. Asuntopula muuttui hädäksi. 1920-luvun alussa Ruotsia ahtaammin asuttiin vain Suomessa.[12] Vuosien 1917 ja 1924 välillä rakennettiin noin 2 500 hätäasuntoa helpottamaan suurinta pulaa. Ruotsissa kokeiltiin erilaisia subventio- ja lainamuotoja, joihin kuului vuonna 1924 perustettu Valtion asuntolainasäätiö (ruots. Statens bostadslånefond). Vuokralaiset lyöttäytyivät yhteen ja perustivat vuonna 1923 Hyresgästernas Sparkasse- och Byggnadsförening -liikkeen (HSB), joka tuotti arkkitehti Sven Wallanderin johdolla lukuisia halpoja ja laadukkaita asuntoja, kuten Kungsklippanin Kungsholmen-saarelle. Sven Wallander piirsi 1924 myös Kungsgatanin varrella sijaitsevan pohjoisen kungstornetin, johon hän sai innoituksen Yhdysvalloista.

Tukholman väkiluku nousi ensimmäisen neljännesvuosisadan aikana vain 80 000 hengellä 300 000:sta 380 000:een. Jos mukaan lasketaan 60 000 henkeä, jotka asuivat Söderortin ja Västerortin alueilla, vuonna 1925 oli noin 440 000 tukholmalaista.[13]

Tukholmaan nousi muutamia rakennuksia ja rakennelmia, jotka lasketaan nykyään kaupungin arkkitehtuurin tärkeimpien monumenttien joukkoon; Ragnar Östbergin kaupungintalo (1904–1923), Ivar Tengbomin konserttitalo (1920–1926), Gunnar Asplundin kaupunginkirjasto (1920–1928) ja Asplundin ja Sigurd Lewerentzin Skogskyrkogården Enskedessä (1914–1940). Uutta, 1920-luvulla arkkitehtuurissa ja taiteessa vallinnutta tyylisuuntaa kutsutaan 20-luvun klassisismiksi (ruots. tjugotalsklassicism): ulkomailla se tunnettiin myös nimellä Swedish grace.

Mielenkiintoinen infrastruktuurihanke oli Cyrillus Johanssonin Årstabron (1925–1929), rautatiesilta, joka ylittää Årstaviken-lahden roomalaisen akveduktin tavoin.

1920-luku sai päätöksensä Stockholmsutställningen-näyttelyssä, joka pidettiin 16. toukokuuta – 29. syyskuuta 1930 ja jossa kävi lähes neljä miljoonaa vierasta. Näyttelyn pääarkkitehtina toimi Gunnar Asplund ja sen myötä funktionalismi teki läpimurron Ruotsissa. Tyylisuunta vaikutti arkkitehtuurissa ja muotoilussa vuosia eteenpäin.

Ajan rakennuksia

1930–1945 muokkaa

Jo vuonna 1931 yksi näyttelyn arkkitehdeista, Uno Åhrén, pääsi toteuttamaan asuinaluesuunnittelua koskeneet aatteensa Norra Ängbyn rivitaloalueella Brommassa. Kaksi vuotta myöhemmin laadittiin funktionalistinen asemakaava viereiselle Södra Ängbyn huvila-alueelle, jonka rakennuksista Edvin Engström suunnitteli noin 98 prosenttia. Alue on nykyään suojeltu valtakunnallisesti merkittävänä ympäristönä. Useisiin tukholmalaisiin lähiöihin, esimerkiksi Tranebergiin (1937), Hammarbyhöjdeniin (1938) ja Årstaan (1943), rakennettiin saksalaisen esikuvan mukaan kapeita lamellikerrostaloja monilapsisille perheille (niin kutsutut barnrikehus-talot). Kaikkiin taloihin asennettiin keskuslämmitys, ja kaikissa asunnoissa oli oma vesiklosetilla varustettu kylpyhuone, juokseva kylmä ja lämmin vesi, ajalle nykyaikainen keittiö ja suurimmassa osassa myös parveke. Suuret ikkunat toivat asuntoihin valoa ja ilmaa, porraskäytävät oli varustettu jätekuiluilla ja pihoille rakennettiin leikkipaikat. Erityisesti Hammarbyhöjdeniä ja Södra Ängbytä kutsuttiin ”valkoiseksi kaupungiksi” (ruots. Den vita staden) rakennusten vaalean värimaailman vuoksi. Vuosien 1932–1933 välillä Ålstensgatanille rakennetut, Paul Hedqvistin piirtämät rivitalot järjestettiin tiukan funktionalistiseen jonoon. Niitä kutsuttiin myös nimellä Per-Albinhusen alueella asuneen pääministerin Per Albin Hanssonin mukaan.

Nyt funktionalismi tai modernismi, kuten tyylisuuntaa kutsuttiin kansainvälisesti, oli saanut kunnolla jalansijaa Ruotsissa ja erityisesti Tukholmassa. Funktionalismista keskusteltiin vilkkaasti. Vuonna 1931 julkaistiin kiistakirjoitus ”acceptera”, joka nimensä mukaisesti vaati, että ajan uusi muotokieli, eli funktionalismi, tuli hyväksyä. Yksi kirjoittajista ja radikaaleimmista funktionalisteista oli Uno Åhrén. Lukuisia liiketaloja ja julkisia rakennuksia suunniteltiin uuden tyylin mukaan; niihin kuuluivat esimerkiksi Ivar Tengbomin suunnittelemat Esselte-huset (valmistui 1934) ja Citypalatset (valmistui 1932) sekä Nils Ahrbomin ja hänen kumppaninsa Helge Zimdalin suunnittelema Sveaplanin tyttökoulu (valmistui 1936).

Vuonna 1934 maan suurimmassa arkkitehtitoimistossa Kooperativa Förbundets Arkitekt- och Ingenjörsbyråssa (lyhyemmin KFAI) oli yli 70 työntekijää. KFAI edusti modernia funktionalistista asiallisuutta, jossa sosiaaliset kysymykset yhdistyivät vahvaan muodonantoon. Toimisto vaikutti suuresti Tukholman arkkitehtuuriin 1930- ja 1940-luvuilla. Toimiston päällikön Eskil Sundahlin (vuosina 1925–1958) lisäksi siellä työskentelivät muiden muassa Olof Thunström, Artur von Schmalensee ja Erik Ahlsén. Heidän luomuksiinsa kuuluvat esimerkiksi Lumafabriken (1930), Hornsbergsdepån (1931) ja uusi Katarinahissen (1935).

Autoistuminen lisääntyi voimakkaasti. Vuonna 1905 Tukholmassa oli 177 rekisteröityä autoa, mutta luku nousi 9 000 moottoriajoneuvoon vuonna 1925 ja tuplaantui vuoteen 1930 mennessä 17 800 moottoriajoneuvoon.[14] Siksi yksi kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelijoiden tärkeimmistä tehtävistä 1930-luvulla oli suunnitella Tukholmaan tieverkko, joka kestäisi ajoneuvojen määrän kasvun. Suuria infrastruktuurihankkeita toteutettiin lyhyessä ajassa; niihin lukeutuivat Tranebergsbron (1934), Västerbron (1935), Slussen (1935) ja Bromman lentoasema (1936). Lovön-saarelle rakennettiin vuonna 1933 Lovön vesilaitos toimittamaan Tukholman pohjoisosille puhdasta juomavettä. Arkkitehti Paul Hedqvist suunnitteli vesilaitoksen funktionalistisen rakennuksen. Myös kaupungin ympäri kiertävän kehätien rakentamisesta alettiin keskustella. Tukholman metron rakentamisesta päätettiin vuonna 1941: työt olivat ottaneet varaslähdön maanalaisen, Södermalmin alittavan raitiolinjan myötä vuonna 1933.

Kaupungin rakennusjohtaja Albert Lilienbergillä oli suuria suunnitelmia Tukholman rakennuskannalle ja infrastruktuurille. Hänen vuonna 1928 laatimansa Tukholman yleiskaava toimi lähtölaukauksena kaupungin keskustan valtavalle muutokselle, jota on myöhemmin kutsuttu nimellä Norrmalmsregleringen ja joka toteutettiin toisen maailmansodan jälkeen kaupunkisuunnittelujohtaja Sven Markeliuksen ohjauksessa. Metro oli ratkaiseva osa suunnitelmaa.

Ajan rakennuksia

1945–1970 muokkaa

Ennen toista maailmansotaa ja sen aikana laaditun yleiskaavan mukaan Tukholman tuli kasvaa helminauhojen tavoin metrolinjojen varsille. Syntyi ajatus ABC-kaupungista: A tarkoitti työtä (ruots. arbete), B asuntoja (ruots. bostad) ja C keskustaa (ruots. centrum). Årsta centrum, jonka Erik ja Tore Ahlsén suunnittelivat vuosina 1943–1953, oli ensimmäinen periaatteen mukaan suunniteltu lähiökeskus. Sinne ei kuitenkaan alun perin kulkenut metroa. Västertorp (1949–1952) ja Björkhagen (1959) rakennettiin metroa silmällä pitäen. Vällingbyssä ja Vällingby centrumissa ajatus ABC-kaupungista toteutettiin kaikkein johdonmukaisimmin. Kaupunginosien kaavat laadittiin vuosina 1947–1950 arkkitehti Sven Markeliuksen johdolla. Vällingby centrum rakennettiin 1952–1954 ja sen arkkitehteina toimivat muiden muassa Sven Backström ja Leif Reinius. Lopputulos oli onnistunut ja herätti suurta kansainvälistä huomiota. Myös kaupungin eteläosiin kasvoi uusia kaupunginosia: metron varteen rakennettiin Högdalen (1957), Farsta (1960), Bredäng (1962) ja Skärholmen (1968).

Tukholman keskustaa ja Nedre Norrmalmin aluetta muutettiin 1950–1970-luvuilla radikaalisti. Metro, uudet kadut ja torit, tunnelit ja uudet liiketalot sekä maanalainen huoltoverkosto kutoutuivat yhteen nykyaikaiseksi kaupungiksi. 1920- ja 1930-luvuilla laadittujen suunnitelmien toteutus keskeytyi toisen maailmansodan ajaksi, ja nyt ne vietiin loppuun. Tästä Norrmalmin uudelleenjärjestelystä tuli Ruotsin kaikkien aikojen suurin, pitkäkestoisin ja kritisoiduin rakennushanke, joka alkoi maaliskuussa 1952 ja saatiin valmiiksi 1970-luvun puolivälissä. Sven Markeliuksen johdolla maan arkkitehtien eliitti palkattiin suunnittelemaan uusi Hötorgscity ja Sergelin torin ympäristön rakennukset Sveavägenin ja Hamngatanin varrella; heihin kuuluivat Markeliuksen itsensä lisäksi Backström & Reinius, Anders Tengbom, David Helldén, Lars-Erik Lallerstedt ja Peter Celsing. Uuden cityn tunnusmerkeiksi nousivat Peter Celsingin Kulturhuset (vihittiin 1973) ja viisi Hötorgsskraporna-pilvenpiirtäjää (vihittiin 1960–1966), joita Yngve Larsson kutsui innoissaan ”viideksi torventörähdykseksi” (ruots. de fem trumpetstötarna). Suunnitelman toteuttamiseksi piti purkaa suuri määrä osittain kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia, mikä sai aikaan lukuisia protesteja. Niiden vuoksi Norrmalmsregleringen keskeytettiin lopulta ennen aikojaan. City 67:n mukaisia uudisrakennusvaiheita 3, 4 ja 5, joihin kuuluivat muiden muassa Tunnelgatanin levennys ja rakentaminen uudelleen paikalliseksi pääkaduksi, Östermalmin osat aina Humlegårdsgatanille ja Sibyllegatanille saakka sekä Blasieholmen ja Blasieholmsleden, ei koskaan toteutettu. Essingeleden vihittiin Tukholman kehätien ensimmäisenä osana elokuussa 1966. Tiehanke oli tuolloin Ruotsin suurin, vaikka siihen kuului vain viisi kilometriä uutta tietä. Essingeledenin jatkoa Brommaan (Brommagrenen) ei kuitenkaan toteutettu. Myös metron rakentamista vaivasivat keskeytykset: Lidingön ja Nackan haarat kuopattiin.

Viime aikoina on arvioitu uudelleen osa Norrmalmsregleringin aikaan syntyneestä rakennusperinnöstä. Keväällä 2007 Tukholman kaupunginmuseo inventoi ja luokitteli kattavasti kaikki vuosina 1960–1989 Norrmalmin alueelle rakennetut kiinteistöt. Kaupunginmuseo dokumentoi kaikki rakennukset kuvin ja sanoin Tukholman keskustan tulevaa rakentamista silmällä pitäen. 14 arvokkaimman kiinteistön joukkoon, joiden kulttuurihistoriallinen arvo vastaa rakennusmuistomerkille (ruots. byggnadsminne) asetettuja vaatimuksia Ruotsin lain mukaan (Kulturminneslagen), luettiin 11 Norrmalmsregleringenin yhteydessä syntynyttä rakennusta. Ne ovat ajan tunnetuimpien arkkitehtien, kuten Peter Celsingin, Nils Teschin, Carl Nyrénin ja Backström & Reiniuksen suunnittelemia.

Pääartikkeli: Tukholman kaupunginmuseon Norrmalm-inventointi

Luottamus tulevaisuuteen oli 1950- ja 1960-luvuilla suurta. Uutta ei rakennettu vain Norrmalmille tai kaupungin ulkoreunoille, vaan myös Sveavägenin pohjoispäähän, jonne nousi huutomerkiksi 25-kerroksinen pilvenpiirtäjä Wenner-Gren Center. Sen rakentamisen rahoitti tekniikasta kiinnostunut Axel Wenner-Gren. Vuosina 1959–1961 paikalle rakentui arkkitehti Sune Lindströmin piirustusten mukaan kokonainen rakennuskompleksi, joka koostui toimistoista, kokoushallista, tutkimustiloista ja asunnoista Tukholmassa vieraileville ulkomaisille tieteilijöille. Paikka oli valittu hyvin: se sijaitsi Tukholman ulosmenotien varrella matkalla kaupungin uudelle suurlentoasemalle Arlandaan. Kaikki Arlandan kautta matkaavat tulisivat näkemään Wenner-Gren Centerin muinaisajan riimukiven tavoin (riimukivet olivat statussymboleita, jotka asetettiin usein tärkeiden kulkureittien varsille). Myös rakennustekniikka oli nykyaikainen; Wenner-Gren Centerin pilvenpiirtäjä oli maan ensimmäinen rakennus, jonka runko koostui yhteen niitatuista teräspalkeista yhdysvaltalaisen esikuvan mukaan. Se oli aikanaan Euroopan korkein teräsrunkoinen rakennus. Södermalmilla vihittiin vuonna 1959 toinen korkea talo, joka sai kansan suussa pian nimen Skatteskrapan (suom. veropilvenpiirtäjä). Paul Hedqvistin piirtämä 26-kerroksinen rakennus nousi Wenner-Gren Centeriäkin korkeammalle.

Kirkkorakennukset ovat kaikkien vuosisatojen ajan heijastelleet vallitsevaa tyyliä taiteessa ja arkkitehtuurissa, ja niin myös toisen maailmansodan jälkeen. Björkhageniin Tukholman eteläpuolelle rakennettiin vuosina 1956–1963 Markuskyrkan, jonka suunnitteli silloin 70-vuotias Sigurd Lewerentz anteeksipyytelemättömän brutalistiseen tyyliin. Kirkosta tuli nykyajalle epätavallinen rakennushanke. Paikalle perustettiin vanhanaikainen ”Bauhütte”, jossa arkkitehti oli päivittäin läsnä, johti töitä ja ratkaisi esteettisiä ja teknisiä ongelmia yhdessä rakennustyöläisten kanssa. Markuskyrkan sai huomiota myös kansainvälisesti, ja siitä tuli vuonna 1962 ensimmäinen rakennus, joka palkittiin Kasper Salin -palkinnolla.

Tukholmaan suuntautui 1950- ja 1960-luvuilla jälleen suuri muuttoliike, ja kaupungin väkiluku kasvoi voimakkaasti. Vuonna 1960 Tukholman kunnassa asui jo 800 000 asukasta ja asuntopula vaivasi taas kaupunkia. Ruotsin valtiopäivät teki vuonna 1965 päätöksen niin kutsutusta miljoonaohjelmasta, johon kuului miljoonan asunnon rakentaminen valtakuntaan kymmenen vuoden kuluessa – suurin osa niistä Tukholmaan. Tuloksena oli yksitoikkoisia kerrostaloja yksitoikkoisilla asuinalueilla, jotka useimmiten rakennettiin betonielementeistä. Uusiin alueisiin kuuluivat Tensta (1967), Rinkeby (1968) ja Skärholmen (1968). Kaupunkiin nousi kuitenkin myös pienimuotoisempaa asuinrakentamista, kuten Riksrådsvägenin rivitaloalue (1956) Bagarmossenissa. Sinne rakennettiin vuokrataloja monilapsisille perheille.

Ajan rakennuksia

1970–2000 muokkaa

Protestit purkutoimia vastaan kulminoituivat niin kutsuttuun Almstriden-mielenosoitukseen (”jalavariita”) Kungsträdgårdenissa vuonna 1971. Protestit yhdessä pienentyvien taloudellisten resurssien ja vuoden 1973 energiakriisin kanssa johtivat siihen, että uusien korttelien ja kaupunkimoottoriteiden rakentamista jarrutettiin. Myös ekologinen ajattelutapa syntyi. Suunnitelmia uusista, kattavista saneerauksista kaupungin keskustassa muutettiin, ja ne suunnattiin nyt koskemaan varovaista korjausrakentamista. Esimerkiksi Södermalmin Mariabergetin alueen 1700-luvun rakennuskanta säästyi näin purkutöiltä, ja rakennukset restauroitiin huolellisesti 1970-luvulla. Miljoonaohjelma oli vuorostaan epäonnistunut. Vuoden 1970 tienoilla Tukholmassa oli laskusuhdanteen ja sitä seuranneen negatiivisen muuttoliikkeen vuoksi yhtäkkiä 40 000 asuntoa liikaa ja lukuisia työttömiä rakennustyöläisiä.[15]

Aina 1970-luvulle saakka funktionalismin tai modernismin aatteet avoimista kaupunkikortteleista ja mukautuminen autoistumiseen olivat hallinneet kaupunkisuunnittelua. Nyt syntyi uusia ideaaleja postmodernismin myötä. Tukholmaan suunniteltiin muun muassa tanskalaisten esikuvien mukaan uusia asuinalueita, joissa ”tiivis ja matala” rakentaminen ja mieluiten autottomuus olivat vallitsevia aatteita. Ensimmäinen näiden periaatteiden mukaan suunniteltu korttelikaupunki oli Kista (1975–1980) Tukholman pohjoisosassa. Sitä seurasi 1980-luvulla rakennettu Skarpnäcks gård Etelä-Tukholmassa. Kolmas uusi asuinalue oli Dalen, joka valmistui vuonna 1984. Samaan luokkaan kuuluu myös Södermalmin Södra stationsområdet eli Tukholman eteläisen rautatieaseman ympäristön alue, jonne alkoi muuttaa ihmisiä vuonna 1987. Espanjalainen arkkitehti Ricardo Bofill piirsi sinne asuinalueen, jota kutsutaan nimellä Bofills båge (”Bofillin kaari”) ja jonka talot rakennettiin vuosina 1991–1992.

Kaupunkiin nousi myös joitakin kulttuurirakennuksia, kuten Månsson & Dahlbäck Arkitektkontor -toimiston piirtämä Vasamuseet (1990) ja Moderna museet yhdessä arkkitehtuurin museon kanssa. Uuden rakennuksen suunnitteli espanjalainen arkkitehti Rafael Moneo ja se otettiin käyttöön vuonna 1998.

Olemassa olevia asuinalueita tiivistettiin muun muassa Hammarbyhöjdenissä ja Tranebergissä. Tranebergin kaupunginosaan rakennettiin 1980-luvulla uusi Minnebergin asuinalue. Vuosikymmenen lopun suuriin rakennushankkeisiin kuuluivat Globen-areena, jonka suunnitteli Berg Arkitektkontor ja joka otettiin käyttöön vuonna 1989, Globen City ja Cityterminalen, jonka piirsivät muiden muassa Tengbom arkitekter ja Ralph Erskine ja joka vihittiin samana vuonna. Tukholmassa oli jälleen rakennusbuumi, joka sai kuitenkin äkillisen lopun, kun Ruotsi vaipui talous- ja kiinteistökriisiin 1990-luvun alussa. Monet spekulaatioiden varassa rakennetut toimistotalot seisoivat tyhjinä ja asuntotuotanto laski vain 10 000 asuntoon vuodessa koko maassa.[15]

1990-luvun alussa Tukholmaan rakennettiin vain kaksi suurempaa asuinaluetta: Hammarby sjöstad (vaihe 1, 1992–1997) ja S:t Eriksområdet (1995–1998). Asemakaava-arkkitehti Aleksander Wolodarski laati molempiin hyvin yksityiskohtaisen suunnitelman. Hammarby sjöstad käsittää laajan alueen Hammarby sjön, Hammarbyleden-kanavan ja Sicklan kanavan ympärillä, jossa on aiemmin ollut satamatoimintaa ja pienteollisuutta. Pohjoisella puolella, jota kutsutaan nimellä Norra Hammarbyhamnen, rakennustyöt päättyivät vuonna 1997, mutta eteläisen puolen rakentaminen saataneen loppuun vasta vuonna 2017.[16] Vuosisadan lopussa rakennettiin Nybodahöjden-alue yhteydessä Tukholman kulttuuripääkaupunkivuoteen 1998. Sinne syntyi 156 atriumtaloihin, rivitaloihin ja kaupunkipientaloihin sijoittuvaa asuntoa.

Ajan rakennuksia

Vuoden 2000 jälkeen muokkaa

2000-luvun alussa taloudellinen tilanne parantui ja vuosikymmenen puolivälissä alkoi uusi rakennusbuumi. Eräät 2000-luvun tunnetuista arkkitehdeista, kuten Thomas Sandell ja Gert Wingårdh, puolsivat kiisteltyjä hankkeita kuten Riddarfjärdenille suunniteltua kylpylähotellia ja monumentaalista kongressi- ja konferenssikeskusta Tukholman kaupungintalon viereen.

Yksi 2000-luvun alun suurimmista asuinaluehankkeista oli Lilla Essingen -saaren muuttaminen teollisuusalueesta merenläheiseksi asuinalueeksi. Alueelle rakennettiin vuosien 2001 ja 2007 välillä noin 750 asuntoa. Huomattaviin rakennushankkeisiin lukeutuivat myös uusi Årstabron-silta, jonka suunnitteli brittiläinen arkkitehti Norman Foster (valmistui 2005), ja Kista Science Tower, jonka piirsi White arkitekter -toimisto. Sen rakentaminen aloitettiin kesällä 2000 ja saatiin valmiiksi vuoden 2002 lopussa.

Suuri, vielä vuonna 2009 jatkunut projekti on Västra city. Siihen liittyvät Citybanan-rautatie uusine asemineen, Klaran postiterminaalin purkaminen ja sen paikalle rakennettava hotelli- ja kokouskeskus Stockholm Waterfront sekä ratapiha-alueen kattaminen toimistoilla, hotelleilla, liikkeillä ja asunnoilla.

Kungsholmenin koillisosaan rakennetaan Lindhagenin aluetta. Alueella lasketaan asuvan noin 20 000 henkeä vuonna 2017 ja sinne on tarkoitus syntyä 15 000 työpaikkaa. Hankkeeseen kuuluu myös Hornsbergs strandin alue Ulvsundasjön-lahden rannalla, uusi asuinalue, jonne rakennetaan 1 200 merenläheistä asuntoa, puistoja ja laitureita.

Ajan rakennuksia

Vuonna 2008 meneillään olleita hankkeita

Kauniit ja rumat rakennukset muokkaa

Siitä, mikä on Tukholman kaunein rakennus, on esitetty erilaisia mielipiteitä, ja maku on muuttunut jatkuvasti vuosisatojen aikana. Kun valtiopäivätalo vihittiin käyttöön vuonna 1906, sen arkkitehti Aron Johansson sai kestää rajua kritiikkiä. Kaupungintalon arkkitehti Ragnar Östberg kutsui rakennusta ”kömmähdykseksi ilman julkisivua tai takapuolta”.[17]

Useita rakennuksia on nimetty kaupungin kauneimmaksi. Aftonbladet-lehden vuonna 2006 järjestämän äänestyksen mukaan 35,8 prosentin mielestä Tukholman stadion, 14,4 prosentin mielestä Tukholman kaupungintalo ja 14,1 prosentin mielestä Ritarihuone on kaupungin kaunein.[18] Gunnar Asplundin kaupunginkirjasto, jota Eva Eriksson (korkeakouluopettaja ja arkkitehtuurikirjoittaja) pitää ”yhtenä ruotsalaisen 1900-luvun arkkitehtuurin merkkiteoksista”,[19] tuli samassa äänestyksessä 4,8 prosentin tuloksella kahdeksannelle sijalle kymmenestä.

Arkitekturskolan KTH:n rakennus valittiin, ironista kyllä, vuonna 2008 jälleen suurella enemmistöllä Tukholman rumimmaksi taloksi.[20] Se on Östermalmilla sijaitseva brutalistinen betonirakennus vuodelta 1969. Rakennustoiminnasta vastannut borgarråd Mikael Söderlund teki vuonna 2006 aloitteen sen purkamiseksi.[21]

Kirjallisuutta muokkaa

  • Bedoire, Fredric: Stockholms byggnader: Arkitektur och stadsbild (uusi laitos). Norstedts, Tukholma 2012. ISBN 978-91-1-303652-6

Lähteet muokkaa

  • Abrahamsson, Åke: Stockholm: en utopisk historia. Stockholm: Bokförlaget Prisma, 2004. ISBN 91-518-4264-5.
  • Bedoire, Fredric; Andersson, Henrik O.: Stockholms byggnader: en bok om arkitektur och stadsbild i Stockholm. Stockholm: Prisma, [1973] 1977, 3. painos. ISBN 91-518-1125-1.
  • Eriksson, Eva: Den moderna staden tar form. Ordfront, 2005. ISBN 91-7324-768-5.
  • Hall, Thomas; Källström, Gunnar: Huvudstad i omvandling – Stockholms planering och utbyggnad under 700 år. Stockholm: Sveriges Radios förlag, 1999. ISBN 91-522-1810-4.
  • Hultin, Olof; Österling, Ola; Perlmutter, Michael: Guide till Stockholms arkitektur. Stockholm: Arkitektur Förlag, [1998] 2002, 2. painos. ISBN 91-86050-58-3.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Hall 1999, s. 17
  2. ↑ Riddarholmskyrkan, Stockholm Statens fastighetsverk. Arkistoitu 15.4.2008. Viitattu 1.11.2009.
  3. ↑ Hultin et al. 2005, s. 283
  4. ↑ Bedoire 1977, s. 14
  5. ↑ Bedoire 1977, s. 71
  6. ↑ a b Hultin et al. 2005, s. 284
  7. ↑ Birgit Lindberg: Malmgårdarna i Stockholm. Natur och kultur, 1985. ISBN 9789127354272.
  8. ↑ Bedoire 1977, s. 17
  9. ↑ Infotaulu Eriksdalsbadetin luona Skanstullissa
  10. ↑ Bedoire 1977, s. 19
  11. ↑ Hultin et al. 2005, s. 285
  12. ↑ Helge, Marina: Framväxten av allmännyttan – krigsåren sigtunahem.se.
  13. ↑ Abrahamsson 2004, s. 178
  14. ↑ Abrahamsson 2004, s. 177
  15. ↑ a b Hultin et al. 2005, s. 289
  16. ↑ Hultin et al. 2005, s. 263
  17. ↑ Riksdagens hus, Byggförlaget, 1983, s. 34
  18. ↑ Vilken är Stockholms vackraste byggnad? 2006. aftonbladet.se. Arkistoitu 26.10.2012. Viitattu 1.11.2009.
  19. ↑ Eriksson 2005, s. 399
  20. ↑ Stockholms fulaste byggnad är utsedd! Sveriges Radio. ”Radio Stockholms lyssnare har röstat via webben och utsett Arkitekthögskolan till Stockholms fulaste byggnad.”
  21. ↑ Sundström, Anders: Arkitekter flyttar från utskällt hus 22. tammikuuta 2007. Dagens Nyheter. Arkistoitu 1.10.2007. Viitattu 1.11.2009.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tukholman_arkkitehtuuri&oldid=21936016”