Titanicin orkesteri

Matkustajalaiva RMS Titanicilla oli kahdeksanhenkinen orkesteri, jota johti viulisti Wallace Henry Hartley. Titanicin törmättyä jäävuoreen neitsytmatkallaan 15. huhtikuuta vastaisena yönä 1912 orkesteri soitti matkustajille rauhoittavaa musiikkia laivan venekannella pelastustöiden aikana, pelastuneiden kertomusten mukaan aivan aluksen lopulliseen uppoamiseen asti. Loppuun asti soittaneesta orkesterista tuli keskeinen osa Titanicin legendaa. Yksikään orkesterin jäsenistä ei selvinnyt hengissä.

Titanicin orkesterin jäsenet. Ylhäällä Georges Krins, Wallace Henry Hartley ja Roger Bricoux. Keskellä William Brailey, Percy Taylor ja John Woodward. Alhaalla John Clarke ja John Hume.

Orkesterin jäsenet

Nimi	Syntymävuosi	Kansalaisuus	Soitin
William Theodore Ronald Brailey	1887	englantilainen	piano
Roger Marie Bricoux	1891	ranskalainen	sello
John Frederick Preston Clarke	1883	englantilainen	kontrabasso
Wallace Henry Hartley	1878	englantilainen	viulu, orkesterinjohtaja
John ”Jock” Law Hume	1890	skotlantilainen	viulu
Georges Alexandre Krins	1889	belgialainen	viulu
Percy Cornelius Taylor	1872	englantilainen	sello
John Wesley Woodward	1879	englantilainen	sello

Viimeinen virsi?

Orkesterin ja Titanicin viimeiset hetket ovat alusta alkaen olleet kiistanalaisia. Osa eloonjääneistä muistaa kuulleensa orkesterin viimeisenä kappaleena virren ”Nearer, My God, to Thee” (”Käyn kohti sinua, oi Herrani”). Hartleyn hautajaisiin Colnessa osallistui 40 000 ihmistä, ja viimeisenä virtenä soitettiin juuri ”Nearer, My God, to Thee”, mistä legenda lienee saanut alkunsa. Hartleyn ystävät kertoivat myöhemmin, että se tai ”O God, Our Help in Ages Past” (”Turvamme, Herra Jumala”) olisi virsi, jonka Hartley olisi valinnut mikäli hän joutuisi uppoavalle laivalle. Tätä on kuitenkin epäilty, sillä soittajat jatkoivat työtään viime hetkeen estääkseen paniikin syntymisen ja hautajaisvirsi olisi vaikuttanut täsmälleen päinvastoin.

”Nearer, My God, to Thee” tunnetaan nykyään myös ”Titanic-hymnin” nimellä ja sitä esitetään Englannissa kahdellakin täysin eri sävelellä, minkä lisäksi Yhdysvalloissa (kuten myös Saksassa ja Suomessakin) käytetään kolmatta näistä täysin poikkeavaa eli Lowell Masonin unohtumattomaksi kutsuttua säveltä. Tällä sävelmällä virsi soi myös saksalaisessa elokuvassa Titanic (1943). Orkesteri koostui kahdesta normaalisti täysin erillään soittaneesta yhtyeestä (jousikvintetti ja pariisilaistrio) ja soitti ensi kerran yhdessä, joten musiikin täytyi olla jotain sellaista, jonka jokainen soittaja osasi ulkoa ja pystyi soittamaan ilman nuotteja.

Tätä edellytystä ei edellä mainittu virsisävelmä täyttänyt, sillä se oli englantilaisille soittajille täysin vieras.

Walter Lordin kirjassa Titanicin kohtalonyö (1955) uppoamisen kuvaus perustuu pääosin laivalla loppuun saakka olleen sähköttäjä Harold Briden kertomukseen, jossa hän kertoo orkesterin soittaneen viimeisenä kappaleena ”Syksy”-nimisen suositun kappaleen; kyseessä oli tällä kutsumanimellä tunnettu suosittu muoti-iskelmä, jota soitettiin kahviloissa, luistinradoilla ja vastaavissa paikoissa ja jonka jokseenkin jokainen tuon ajan ihminen tunsi. Lordin arvelun mukaan kyseessä oli ”Syysunelmia”-valssi (”Songe d'Automne”). On siis mahdollista, että juuri tuo hilpeän pulppuileva valssi oli viimeisenä Titanicilla soitettu sävelmä, koska sen jokainen orkesterin jäsen osasi soittaa.

Vuonna 1997 valmistuneessa James Cameronin elokuvassa Titanic Hartleyn johtama orkesteri soittaa perinteisen mielikuvan mukaisesti viimeisenä kappaleena ”Nearer, My God, to Theen”.

Uppoamisen jälkeen

Titanicin orkesterille pystytetty muistomerkki Southamptonissa.

Walter Lord kirjoitti aiheesta vuonna 1985 toisen selventävän osan The Night Lives on, jossa hän kävi läpi tapahtumien kulun ja ajoittain ruoti myyttejä. Hän kertoi myös vaietun tosiasian: kun soittajien sankaruutta julkisuudessa ylistettiin, samaan aikaan heidät palkannut musiikkitoimisto velkoi heidän omaisiltaan noin kuudentoista shillingin suuruista saatavaa yhtiön nappien ja lyyramerkkien ompelusta virkapukuihin. Varustamo, musiikkitoimisto ja vakuutusyhtiö lähettelivät kuukausien ajan tätä asiaa toinen toisilleen, kunnes lopulta uhreja auttamaan perustettu Titanicin avustusrahasto otti korvaukset vastuulleen ja maksoi myös musiikkitoimistolle heidän saamisensa. Soittajien saamatta olleita palkkoja ei maksettu, vaan pesti katkesi aluksen upotessa ja palkat jäivät ikuisiksi ajoiksi maksamatta.

Muutamien puntien säästön vuoksi soittajat eivät olleet miehistöä vaan heidät oli merkitty toisen luokan matkustajiksi ja nimellinen lipunhinta vähennettiin heidän palkastaan. Asian takana oli musiikkitoimisto, joka oli luvannut varustamolle ”parempaa musiikkia halvemmalla”: soittajat olivat sen eikä varustamon palveluksessa ja heille maksettiin alle puolet aiemmasta. Valinnan varaa ei tosin ollut, sillä pääjohtaja J. Bruce Ismay suhtautui kylmäkiskoisesti soittajien valituksiin.