Wikipedia

The Final Cut

Pink Floyd -yhtyeen albumi

The Final Cut on brittiläisen rockyhtye Pink Floydin vuonna 1983 julkaistu 12. studioalbumi. Kaikki laulut ovat Roger Watersin kirjoittamia, ja levy on hänen viimeinen levynsä Pink Floydin jäsenenä. The Final Cut on myös ainoa Pink Floydin albumi, jolla Richard Wright ei soita.

The Final Cut
Pink Floyd
Studioalbumin The Final Cut kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  heinäkuu–joulukuu 1982
 Julkaistu 1983
 Tuottaja(t) Roger Waters, James Guthrie ja Michael Kamen
 Tyylilaji taiderock[1]
 Kesto 43.27
 Levy-yhtiö Harvest (UK)
Columbia, Capitol (US)
Pink Floydin muut julkaisut
The Wall
1979 		The Final Cut
1983 		A Momentary Lapse of Reason
1987

Tausta ja teemat muokkaa

Albumi sai innoituksensa Falklandin sodasta. Argentiina miehitti huhtikuussa 1982 Britannialle kuuluvat Falklandinsaaret, ja Watersin inhoama Britannian pääministeri Margaret Thatcher vastasi miehitykseen lähettämällä paikalle heti brittiarmeijan. Syntyneessä sodassa kuoli yli tuhat brittiläistä ja argentiinalaista sotilasta. Waters vastusti sotilaallista ratkaisua ja muokkasi Pink Floydin edellisen albumin The Wallin aikana tekemästään materiaalista sodanvastaisen laulukokonaisuuden. Albumin toinen teema oli Watersin isän Eric Fletcher Watersin kuolema toisessa maailmansodassa.[2] Tekstit käsittelevät myös maailman poliittista tilaa 1980-luvulla sekä ydinsodan uhkaa.[3]

Albumin tarina kerrotaan sotaveteraanin näkökulmasta. Hän on selvinnyt toisesta maailmansodasta ja työskentelee opettajana. Samaan aikaan hän pyrkii tukahduttamaan painajaisia yhä aiheuttavat rintamamuistonsa.[4]

Nauhoitus muokkaa

The Final Cut äänitettiin kahdeksassa englantilaisessa studiossa vuoden 1982 viimeisten kuuden viikon aikana.[5] Levyllä käytettiin argentiinalaisen fysiologin Hugo Zuccarellin kehittämää Holophonics-tekniikkaa, joka jäljitteli nelikanavatoistoa mahdollistaen vaikutelman äänen nousemisesta kuulijan yläpuolelle. Levyllä käytetään uudelleen joitain samoja ääniefektejä kuin Pink Floydin aiemmilla levyillä.[6]

Kansi muokkaa

Useimmat Pink Floydin albumien kannet suunnitteli Hipgnosis-taideryhmän jäsen Storm Thorgerson[7], mutta The Final Cutin kannen Waters suunnitteli itse. Kuvat siihen otti hänen lankonsa Willie Christie, joka oli Vogue-lehden valokuvaaja.[8] Kansikuvassa on mustaa taustaa vasten kuvattuna osa keinotekoista unikkoa, jollaista on käytetty sodassa kaatuneiden muistamisessa vuodesta 1920 lähtien. Lisäksi siinä on neljän brittiläisen sotilasansiomitalin nauhat. Mitalit ovat Distinguished Flying Cross, 1939–45 Star, Africa Star ja Defence Medal.[7]

Tyyli muokkaa

Rolling Stonen Kurt Loder luonnehtii albumin musiikkia taiderockiksi, johon piano, urkuharmoni ja jousisoittimet tuovat syviä, mahonginvärisiä sävyjä. Muun albumin pidättyväisyyden vastapainoksi Gilmourin kitaran voimasoinnut soivat poikkeuksellisen voimakkaasti kappaleella ”Not Now John”.[1]

Stephen Thomas Erlewinen mukaan The Final Cut asettuu tyylillisesti The Wallin ja Animalsin väliin. Albumilla ei ole pop-koukkuja eikä potentiaalia radiosoittoon, vaan musiikki on hillittyä ja sovituksellisten nyanssien huomaaminen vaatii äärimmäistä keskittymistä. Kokonaisuus eroaa selvästi kaikista muista Pink Floydin albumeista.[9]

Vastaanotto muokkaa

Albumi nousi Britannian listan kärkeen ja USA:n listan sijalle kuusi.[10] Singlenä julkaistu kappale ”Not Now John” nousi Britannian singlelistan sijalle 30.[11]

Albumi sai kaksijakoisen vastaanoton kriitikoilta. Rolling Stone antoi sille täydet viisi tähteä. Pink Floydin fanilehti The Amazing Puddingin toimittajat pitivät sitä yhtyeen parhaana levynä, mutta lukijat yhtyeen huonoimpana.[12] Waters itse on myöhemmin ollut tyytymätön omiin lauluosuuksiinsa, mutta on kuitenkin ylpeä levystä.[5] Pink Floydin kitaristi David Gilmour on kritisoinut albumia siitä, että Waters otti mukaan ylijäämälauluja, jotka eivät olleet riittävän hyviä The Wallille. Waters myös syrjäytti Gilmourin kokonaan levyn tuottamisessa ja salli Gilmourin laulaa vain kappaleessa ”Not Now John”. Gilmour ja Nick Mason jäivät pelkiksi taustamuusikoiksi lyömäsoittaja Ray Cooperin ja urkuri Andy Bownin seuraan.[13] Gilmourinkin mielestä levyllä on kuitenkin kolme ”todella hienoa” kappaletta.[14]

AllMusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan The Final Cut vieraannuttaa tarkoituksellisesti kaikki paitsi omistautuneimmat kuulijat. Siksi useimmat Pink Floydin ihailijat eivät jaksa paneutua albumiin, mutta ne jotka jaksavat ylistävät sitä usein erääksi yhtyeen parhaista. Erlewine itse on kahden vaiheilla ja antaa levylle arvosanaksi kolme tähteä viidestä mahdollisesta.[9]

Julkaisun jälkeen muokkaa

Pink Floyd ei tehnyt The Final Cutin jälkeen kiertuetta, kuten oli tehnyt aiemmilla albumeillaan, vaikka sitä suunniteltiinkin. Waters tuotti kuitenkin video-ep:n, jolla oli neljä videota.[15] Levyn julkaisun jälkeen Waters ei enää pitänyt juurikaan yhteyttä muihin jäseniin, ja hän ja Gilmour alkoivat työstää omia sooloprojektejaan. Waters ei enää tuntenut suurta kiinnostusta Pink Floydiin, mutta Gilmour suunnitteli jatkavansa yhtyeen kanssa.[16]

Kappaleet muokkaa

Alkuperäinen julkaisu muokkaa

  1. ”The Post War Dream” – 3:02
  2. ”Your Possible Pasts” – 4:22
  3. ”One of the Few” – 1:12
  4. ”The Hero's Return” – 2:56
  5. ”The Gunner's Dream” – 5:07
  6. ”Paranoid Eyes” – 3:40
  7. ”Get Your Filthy Hands Off My Desert” – 1:19
  8. ”The Fletcher Memorial Home” – 4:11
  9. ”Southampton Dock” – 2:13
  10. ”The Final Cut” – 4:46
  11. ”Not Now John” – 5:01
  12. ”Two Suns in the Sunset” – 5:14

Uudelleenjulkaisu (2004) muokkaa

  1. ”The Post War Dream” – 3:00
  2. ”Your Possible Pasts” – 4:26
  3. ”One of the Few” – 1:11
  4. ”When the Tigers Broke Free” – 3:16 (Alun perin The Wall -elokuvan soundtrackilla)
  5. ”The Hero's Return” – 2:43
  6. ”The Gunner's Dream” – 5:18
  7. ”Paranoid Eyes” – 3:41
  8. ”Get Your Filthy Hands Off My Desert” – 1:17
  9. ”The Fletcher Memorial Home” – 4:12
  10. ”Southampton Dock” – 2:10
  11. ”The Final Cut” – 4:45
  12. ”Not Now John” – 4:56
  13. ”Two Suns in the Sunset” – 5:23

Lähteet muokkaa

  • Schaffner, Nicholas: Pink Floydin odysseia. (Saucerful of Secrets. The Pink Floyd Odyssey, 1991/2005.) Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-31836-1.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Kurt Loder: The Final Cut Rolling Stone. Viitattu 29.11.2020.
  2. ↑ Schaffner 2006, s. 370–371.
  3. ↑ Schaffner 2006, s. 377.
  4. ↑ Schaffner 2006, s. 376–377.
  5. ↑ a b Schaffner 2006, s. 374.
  6. ↑ Schaffner 2006, s. 375–376.
  7. ↑ a b What’s The Story Behind Pink Floyd’s “The Final Cut” Album Cover FeelNumb.com. 18.7.2014. Arkistoitu 30.11.2020. Viitattu 22.11.2020. (englanniksi)
  8. ↑ Schaffner 2006, s. 372.
  9. ↑ a b Erlewine, Stephen Thomas: Pink Floyd: The Final Cut. AllMusic. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
  10. ↑ Schaffner 2006, s. 497.
  11. ↑ Pink Floyd Official Charts. Viitattu 30.11.2020.
  12. ↑ Schaffner 2006, s. 378–379.
  13. ↑ Schaffner 2006, s. 372–373.
  14. ↑ Schaffner 2006, s. 378.
  15. ↑ Schaffner 2006, s. 379–380.
  16. ↑ Schaffner 2006, s. 380–381.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=The_Final_Cut&oldid=21743105”