Teutoburgin taistelu
Teutoburgin taistelu (tai Teutoburgin metsän taistelu) käytiin vuonna 9 jaa. Taistelussa Arminiuksen johtamat germaaniheimot tuhosivat Publius Quinctilius Varuksen johtaman roomalaisen armeijan, kolme kokonaista legioonaa (XVII, XVIII ja XIX). Roomalaiset käyttivät taistelusta nimeä clades Variana, Varuksen tuho [3].
| Teutoburgin taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Rooman germaanisotia | |||||||
 Rekonstruoitu valli taistelupaikalla Kalkriesessä
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
Reinin germaaniheimot | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 17 000 [2] | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
n. 18 000 |
? | ||||||
Teutoburgin taistelu oli yksi Rooman sotavoimien pahimmista tappioista kautta aikain. Taistelu pysäytti roomalaisten valloitukset Germaniassa ja vakiinnutti Reinin aseman roomalaisten ja germaanien välisenä rajana.
Tausta muokkaa
Drusus ja Tiberius tekivät useita sotaretkiä Germaniaan, joiden menestystä juhlittiin Roomassa näkyvästi. He eivät kuitenkaan perustaneet syvemmälle Germaniaan pysyviä varuskuntia, vaan palasivat aina joukkoineen Reinin taakse. Tästä huolimatta Germanian katsottiin jo olevan lähes Rooman provinssi.
Augustus nimitti Publius Quinctilius Varuksen Germanian maaherraksi vuonna 7. Varus aloitti heti alueen voimakkaan roomalaistamisen. Hän sovelsi roomalaisia lakeja ja suhtautui muutenkin germaaneihin kuin alistettuun kansaan. Tämä raivostutti ylpeät germaanit, ja he ryhtyivät suunnittelemaan vastarintaa. Salassa valmistellun kapinan johtoon nousi nuori keruskiylimys Arminius, joka oli Rooman kansalainen ja tunsi roomalaisten taistelutavat, sillä hän oli palvellut Rooman armeijassa. Kapinaan osallistuivat keruskien lisäksi brukterit ja marsit, mahdollisesti myös khaukit sekä muutamat muut heimot[1].
Kaikki germaanipäälliköt eivät kuitenkaan kannattaneet kapinaa. Roomalaislähteiden mukaan eräs germaanipäällikkö paljasti kapinallisten suunnitelmat Varukselle. Paterculuksen, Tacituksen ja Floruksen mukaan petturi oli keruskipäällikkö Segestes, Arminiuksen vastustaja. Varus ei kuitenkaan uskonut Segestestä.[4]
Taistelu muokkaa
Varus perusti kesäleirinsä Weserjoelle kesällä vuonna 9. Varuksen armeijaan kuului kolme legioonaa, kuusi kohorttia auxilia-joukkoja ja kolme alaa ratsuväkeä, yhteensä noin 18 000–24 000 miestä. Valtaosalla joukoista oli vain vähäistä kokemusta sekä taistelusta germaaniheimoja vastaan että paikallisessa maastossa. Sotilaiden lisäksi leirissä oli myös tuhansia siviilejä, kaupustelijoita, naisia, lapsia ja orjia sekä eläimiä, jotka liikkuivat armeijan mukana. Maaston polut olivat kapeita ja mutaisia.
Kesän jälkeen Varus päätti siirtää joukkonsa talvileiriin. Hän valitsi reitin, joka kulki Teutoburgin metsän läpi. Roomalaisten joukoissa palvellut Arminius tunsi luultavasti reitin entuudestaan. Germaanit päättivät järjestää hieman kauempana kapinan, jotta roomalaiset saataisiin houkuteltua kukistamaan se ja samalla poikkeamaan reitiltään syvemmälle metsään, jossa heidät voitaisiin yllättää.
On mahdollista, että kapina järjestettiin Pohjanmeren rannalla asuneiden khaukien alueella, sillä vuonna 41 yksi Rooman armeijan sotamerkki löydettiin heidän luotaan. Näin Varus saatiin marssimaan luoteeseen, läpi roomalaisille tuntemattomien seutujen. Varuksen oppaana toiminut Arminius ilmoitti lähtevänsä kokoamaan apujoukkoja, jotka tulisivat auttamaan valekapinan kukistamisessa. Erottuaan roomalaisista Arminius liittyi kuitenkin seuralaisineen metsässä väijyviin germaanijoukkoihin.[4]
Varuksen saattue ei ollut kovin hyvin organisoitu, eivätkä roomalaiset olleet tottuneet liikkumaan tiheässä ja vaikeakulkuisessa maastossa. Legioonalaisten lisäksi mukana oli vankkureita, karjaa, naisia, lapsia ja palvelijoita. Roomalaiset pystyttivät ensimmäisen marssipäivän päätteeksi linnoitetun leirin, jossa yöpyivät. Heitä tarkkailevat germaanit odottivat kärsivällisesti, sillä he eivät pystyisi valloittamaan vartioitua leiriä.[4][5]
Saattueen matka jatkui seuraavana päivänä. Pian roomalaiset huomasivat joutuneensa keskelle synkkää metsää, josta ei ollut enää paluuta. Dio Cassiuksen mukaan marssin aikana puhkesi rajuilma, joka vaikeutti kulkua entisestään, ja saattue venyi useiden kilometrien pituiseksi hajanaiseksi jonoksi. Roomalaisten etenemistä seuranneet germaanit siirtyivät tällöin lähemmäs ja aloittivat hyökkäilyn. Useat peräkkäiset iskut aiheuttivat sekasortoa ja harvensivat roomalaisten joukkoja. Roomalaiset joutuivat hylkäämään kuormavankkurinsa ja osan varusteistaan päästäkseen eteenpäin.[5]
Antiikin ajan kirjallisten lähteiden mukaan taistelu kesti yhteensä kolme päivää, jolla kuitenkin tarkoitettiin koko marssia metsän läpi. Arkeologi Peter S. Wells on kyseenalaistanut näiden kuvausten luotettavuuden ja arvellut varsinaisen taistelun kestäneen vain joitakin kymmeniä minuutteja. Yllätetyt roomalaiskohortit eivät kyenneet järjestäytymään totuttuihin taistelumuodostelmiinsa, eivätkä metsässä hajallaan olevat roomalaisten joukot pystyneet yhdistymään lujaksi rintamaksi. Varus haavoittui ja teki lopulta ilmeisesti itsemurhan[5]. Germaanit tuhosivat koko roomalaisten saattueen, ja Arminius sai kertomusten mukaan haltuunsa kahden legioonan kotkat (aquila), kolmas sen sijaan hävisi kantajansa ruumiin mukana.
Taistelun tulokseen vaikutti 15–20 kilometrin pituiseksi venynyt roomalaisten marssimuodostelma. Tässä tilanteessa se kohtasi kevyillä aseilla varustautuneiden germaaniheimojen hyökkäyksen. Germaaneilla oli kevyet miekat ja kapeat, lyhyet keihäät. Hyökkääjät piirittivät koko armeijan ja roomalaisten päälle satoi keihäitä. Arminius ymmärsi vihollisen taktiikan ja kykeni johtamaan joukkonsa ylivoimalla pieniä yksiköitä vastaan.
Roomalaisten onnistui rakentaa linnoitettu yöleiri piirityksestä huolimatta. Aamulla roomalaiset pystyivät murtautumaan ulos piiritysrenkaasta kärsien kuitenkin raskaat tappiot. Roomalaiset pakenivat seuraavaan metsikköön vesisateessa. Sade esti heitä käyttämästä jousia sillä märkä jänne löystyi ja kilvet vettyivät muuttuen painaviksi.
Roomalaiset aloittivat yömarssin paetakseen mutta joutuivat seuraavaan Arminiuksen joukkojen ansaan Kalkriesen kukkulalla. Hiekkaisella, avoimella kaistaleella oli aita joka mahdollisti germaanien hyökkäämiset roomalaisia vastaan suojasta. Roomalaiset yrittivät hyökätä aitaa vastaan mutta epäonnistuivat ja Numonius Vala pakeni roomalaisten luota. Tämän jälkeen germaanijoukot ryntäsivät roomalaisten kimppuun. Tässä tilanteessa Varus teki itsemurhan ja Praefectus Ceionius antautui tehden myöhemmin itsemurhan. Samaan aikaan Praefectus Eggius kuoli johtaen sankarillisesti tuomittuja joukkojaan.
Lopputulos muokkaa
Teutoburgissa koetulla tappiolla oli suuri vaikutus Rooman laajentumispyrkimyksiin. Augustus ja hänen seuraajansa Tiberius tulivat varovaisemmiksi, ja Rein vakiintui Rooman ja germaanien väliseksi rajaksi. Suurin syy tähän tosin lienee ollut se, että taloudellisesti takapajuinen Germania ei ollut vaivalloisen valloittamisen arvoinen. Reinille ja Tonavalle rakennettiin linnoitettu rajalinja, limes. Taistelussa tuhoutuneiden legioonien numeroita ei enää koskaan käytetty [3].
Rooma pystyi kuitenkin jo vuonna 14 lähettämään Germanicuksen johtaman kuuden legioonan armeijan murskaamaan Arminiuksen kokoamaa germaaniheimojen liittoa. Roomalaiset saivat joitakin voittoja, mutta lopullista tavoitettaan he eivät saavuttaneet. Kesällä vuonna 15 Germanicus palasi Teutoburgin taistelupaikalle haudatakseen kuolleet asianmukaisesti. Germanicus jatkoi vielä vuonna 16 rangaistusretkiä Germaniaan. Sotaretkillään Germanicus onnistui saamaan takaisin kaksi Varuksen legioonien kotkaa. Saman vuoden lopussa Tiberius kuitenkin kutsui Germanicuksen takaisin Roomaan.[6] Sen jälkeen roomalaiset vetäytyivät Reinin taakse.
Taistelupaikka muokkaa
Taistelupaikan tarkka sijainti oli pitkään hämärän peitossa. 1980- ja 1990-luvulla suoritettujen arkeologisten kaivausten jälkeen pidetään kuitenkin käytännöllisesti katsoen varmana, että lopullinen taistelu käytiin Kalkriesessä, Osnabrückin pohjoispuolella.[7]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta: Sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. (In the name of Rome: The men who won the empire, 2003.) Suomentanut Heikki Tiilikainen. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-6951-2.
- Paavo Castrén ja Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Jona Lendering: Teutoburg Forest (3) livius.org. Viitattu 3.11.2020. (englanniksi)
- ↑ Tieteen kuvalehti Historia 12/2009
- ↑ a b Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 617
- ↑ a b c Jona Lendering: Teutoburg Forest (5) Livius.org. Viitattu 3.11.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Cassius Dio: Roman History, Book LVI LacusCurtius. William P. Thayer. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
- ↑ Goldsworthy (2006) Rooman puolesta, s. 314
- ↑ Encyclopædia Britannica: Battle of the Teutoburg Forest Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 17.8.2010. englanti
Kirjallisuutta muokkaa
- Tony Clunn: In Quest of the Lost Legions: The Varusschlacht. London: Arminius, 1999. ISBN 0-9544190-0-6.
- Adrian Murdoch: Rome's Greatest Defeat. Massacre in the Teutoburg Forest. Gloucestershire: Sutton, 2006. ISBN 0-7509-4015-8.
- Peter S. Wells: Teutoburgerskogen. Slaget som stoppade Rom. Stockholm: Norstedt, 2004. ISBN 91-1-301284-3.
