Termit

Termi (lat. thermae) tai roomalainen kylpylä oli lähes jokaisessa Rooman valtakunnan kaupungissa sijainnut julkinen kylpylä, jossa valtakunnan asukkaat saattoivat kylpeä, hoitaa terveyttään ja kuntoaan sekä viettää vapaa-aikaansa.

Pompejin termien pohjapiirros.

Kylpylöillä oli merkittävä osa Rooman valtakunnan asukkaiden sosiaalisessa elämässä ja roomalaisen kulttuurin levittämisessä laajenevan valtakunnan alueelle. Kylpylöiden jäänteitä on kaikkialla entisen Rooman valtakunnan alueella. Termit olivat merkki valtakunnan vauraudesta ja hyvinvoinnista. Kylpylät olivat varsin tasa-arvoisia suurten luokkaerojen valtakunnassa, niissä saattoivat vierailla niin rikkaat patriisit kuin köyhät plebeijit ja jopa orjatkin. Samaan kylpyaltaaseen pulahtivat myös niin miehet kuin naisetkin yhteiskylpyihin.

Termien historia

Kylpyläkulttuurin synty

Roomalaisten kylpylöiden edeltäjiä olivat kreikkalaisten julkiset kylpylät (balaneion) sekä henkisiä ja ruumiillisia harjoituksia varten rakennetut gymnasiumit. Kreikkalaisten laitosten perinteen ja roomalaisen insinööritaidon yhdistelmästä syntyivät viimeistään ensimmäisellä vuosisadalla eaa. termit, roomalaiset kylpylät.

Kukoistuskautensa roomalaiset kylpylät kokivat 100-luvulla, jolloin kylpylöitä oli noussut jokaiseen vähänkin merkittävään provinssikaupunkiin. Kylpemisestä muotoutui roomalaisille päivittäinen rutiini. Termeissä saatettiin viettää aikaa useita tunteja päivässä. Suurimmissa kaupungeissa kylpylöitä saattoi olla jopa kymmeniä. Koko valtakunnassa kylpylöitä oli tuhansia.

Kylpylöiden hiipuminen

Kylpyläkulttuuri hiipui ensimmäisenä valtakunnan läntisissä osissa. Uusien kylpylöiden rakentaminen hiljeni kriisien sävyttämällä 200-luvulla yhdessä kaupunkikulttuurin näivettymisen kanssa. Valtakunnan itäisissä osissa, Afrikan rannikolla ja läntisen Rooman elinvoimaisilla seuduilla kylpylätoiminta ja uusien termien rakentaminen oli vilkasta vielä 200-lukua seuranneinakin vuosisatoina.

Länsi-Rooman kylpyläkulttuuri lakkasi lopullisesti kansainvaellusten aikana 400- ja 500-luvuilla. Itä-Roomassa Bysantin valtakunnan alueella kylpylätoiminta jatkui pidempään. Bysantin taloudelliset vaikeudet ja arabien valloitukset 500- ja 600-luvuilla vähentivät Itä-Rooman kylpyläkulttuuria, vaikka se jatkuikin pienemmässä mittakaavassa. Bysantilta alueita vallanneet arabit omaksuivat roomalaisten kylpylätavat ja säilyttivät ne läpi keskiajan siirtäen kulttuurin aina turkkilaisille saakka. Tämän päivän turkkilaisella kylpylällä onkin huomattavasti yhteisiä piirteitä antiikin Rooman termien kanssa.

Kylpylätoiminnan lakkaamisen syyksi on toisinaan erheellisesti esitetty myös kristinuskon vastustusta. Kristinusko ei kuitenkaan varsinaisesti vastustanut kylpemistä vaan ennemminkin sen haitallisina pitämiään lieveilmiöitä, etenkin miesten ja naisten yhteiskylpyjä. Yhteinen oleskelu altaissa saattoi johtaa liian helposti epäsiveelliseen kanssakäymiseen. Kirkon vaatimuksista ryhdyttiin kylpylöihin rakentamaan erillisiä miesten ja naisten osastoja. Kirkko ei kuitenkaan saanut yhteiskylpyjä kitketyksi ennen kuin kylpylätoiminta lakkasi taloudellisiin vaikeuksiin.

Keskiajalla kuppa-taudin leviämistä nopeutti eteläisen Euroopan kaupunkikulttuuriin kuuluneet miesten ja naisten yhteiskylpylät, joissa harrastettiin yleisesti juopottelua ja seksiä. Yhteiskylvyt jouduttiin suurelta osin juuri kupan leviämisen takia 1500-luvun alkupuolella lopettamaan.

Kylpylöiden rakenne

Kylpylöitä oli eri kokoisia. Varsinaiset termit olivat suuria, sekä kylpylän että urheilukenttänä käytetyn kattamattoman palaestran ja toisinaan myös kirjastoja ja muita sivistäytymiseen käytettyjä tiloja sisältäneitä kokonaisuuksia. Pienempiä, ainoastaan kylpemiseen käytettyjä kylpylöitä kutsuttiin balneoiksi.

Suurimpia roomalaisia kylpylöitä olivat Rooman suuret keisarilliset termit, joista parhaiten tunnetaan hyvin säilyneet Caracallan termit. Suurin oli kuitenkin Diocletianuksen termit, jonka pinta-ala oli yli 14 hehtaaria ja johon on arvioitu mahtuneen kerrallaan peräti 3 000 kylpijää. Provinssikaupunkien kylpylät jäivät kauaksi pääkaupungin suurten termien koosta.

Kylpylöihin sisältyivät vaihtohuone (apodyterium), kylmä huone (frigidarium) jossa oli kylmävesiallas (piscina), haalea huone (tepidarium), kuuma huone (caldarium) kuumavesialtaineen ja vieläkin kuumempi (laconicum, myöhemmin sudatorium). Varsinaisista termeissä oli lisäksi vielä edellä mainittu palaestra ja mahdollisesti muita tiloja.

Kylpijät kiersivät huoneesta toiseen siten, että ensin vierailtiin kylmässä, sitten lämpimässä ja edelleen kuumassa huoneessa. Tämän jälkeen oli jälleen vuorossa lämmin ja viimeiseksi kylmä huone. Huoneissa oleskeltiin suurissa yhteisissä kylmä- ja lämminvesialtaissa. Altaat olivat niin suuria ja syviä, että niihin saattoi upottautua kokonaan.

Hypokaustilämmitys

Kylpylöiden rakentamisen ja niissä olleiden eri lämpöisten huoneiden ja altaiden käytön edellytyksenä oli kylpylöissä käytetyn hypokaustilämmityksen kehittäminen. Huoneisiin rakennettiin tiilipylväiden kannattama ontto lattia (suspensura) ja seiniin putkistojärjestelmä (tubuli). Tällöin kylpylän seinän tulipesässä (praefurnium) poltetun tulen palokaasut lämmittivät huoneita ja altaita lattian ja seinien kautta.

Hypokaustilämmityksellä pystyttiin kehittämään kaikkein kuumimpiin huoneisiin mahdollisesti jopa 80 celsiusasteen lämpö ja lämpimiinkin huoneisiin 50 astetta.

Ilmakiertoisen lattialämmityksen lisäksi kylpylät vaativat toimiakseen jatkuvan veden saannin akveduktien avulla sekä runsaasti polttopuuta. Polttopuut muodostivat suurimman kuluerän kylpylöiden toiminnassa, ja usein juuri niiden puute pakotti sulkemaan köyhtyneiden kaupunkien viimeiset kylpylät.

Kuvia

• 
  Roomalaisen kylpylän allas Bathissa Britanniassa.
• 
  Urheilukenttä eli palaestra Vasio Vocontoriumissa (nykyinen Vaison-la-Romaine) Ranskassa.
• 
  Hypokaustista lämmitystä varten rakennettu ontto lattia Vaison-la-Romainen kylpylässä.
• 
  Caracallan termien vaikuttavat jäänteet Roomassa.

Katso myös

• Antiikin Rooman kulttuuri
• Turkkilainen sauna

Kirjallisuutta

• Pekka T. Heikura: Rooman kylpylöiden nousu ja tuho. Tieteessä tapahtuu, 2003, nro 3, s. 18–26. Artikkelin verkkoversio (PDF). ^{[vanhentunut linkki]}