Terentius Varro
Marcus Terentius Varro tai Varro Reatinus (116–27 eaa.) oli roomalainen kirjailija. Häntä pidetään Rooman tuotteliaimpana oppineena kirjailijana. Hänen tiedetään kirjoittaneen 74 teosta, joista 55:n nimet tunnetaan. Kaikkiaan teoksia lienee ollut 600 ”kirjaa” eli papyrusrullaa. Hän kirjoitti teoksia muun muassa maanviljelyksestä ja latinan kielestä. Hänen kirjoittamansa 21 komediaa ovat säilyneet miltei kokonaisina.[1] Muut hänen kirjoittamansa teokset ovat kadonneet.
Varro oli kotoisin sabiinilaisalueelta. Hänen opettajiaan olivat Aelius Stilo ja Antiokhos Askalonilainen. Vuonna 68 hän toimi preettorina ja osallistui Pompeiuksen sotaan merirosvoja vastaan. Sen perusteella hän kirjoitti teoksen merenkulusta ja meteorologiasta. Yksi Varron huomattavista teoksista oli Disciplinae, jossa hän määritteli roomalaisen tieteen seitsemän aluetta: (humanistiset) grammatiikan, retoriikan ja dialektiikan sekä (matemaattiset) geometrian, aritmetiikan, astronomian ja musiikin.[1]
Varro historioitsijana muokkaa
Varrolta on peräisin käsitys, että Rooma olisi perustettu vuonna 753 eaa. Tähän hän pääsi laskemalla yhteen epävarmojen lähteiden tiedot Rooman kuninkaiden lukumäärästä ja hallitusaikojen pituudesta. Varro esitti laskelmansa teoksissa De vita populi Romani ja De gente populi Romani. Rooman todellista perustamisvuotta ei voi esittää, koska kyse on vähittäisestä kehittymisestä.[1]
Varro kielitieteilijänä muokkaa
Varroa pidetään ensimmäisenä merkittävänä tai ainakin ensimmäisenä jälkipolville tunnettuna roomalaisena kielitieteilijänä (tai ajan sanastoa käyttäen grammaatikkona). Hänen laajan, 25-osaisen teoksensa De lingua Latina osista on nykypäiviin säilynyt vain kuusi, mikä vaikeuttaa hänen kokonaisarviointiaan, mutta kielentutkijana häntä pidetään yleisesti innovatiivisena, koska toisin kuin muut roomalaiset kielitieteilijät, hän käsitteli kreikkalaisia edeltäjiään vertaisinaan ja uudisti rohkeasti aikansa kieliopin kuvausta.[2][3]
Paitsi innovatiivisesta morfologian kuvauksestaan, Varro tunnetaan siitä, että hän ensimmäisenä (ja ainoana jälkipolville säilyneenä) käsitteli antiikin kielitiedettä leimannutta eroavuutta aristoteelisen Aleksandrian koulukunnan analogistien ja stoalaisen Pergamonin koulukunnan anomalistien välillä.[4] Koska hän toisaalta on ainoa jälkipolville säilynyt suora lähde analogia–anomalia-keskustelusta, koko keskustelun olemassaoloa on myös joskus epäilty. Esa Itkonen on kuitenkin todennut tähän, että ellei keskustelua olisi ollut olemassa, Varro ei olisi kasvojaan menettämättä voinut käsitellä sitä teoksessaan perinpohjaisesti, koska se oli kuitenkin aikanaan laajalti tunnettu ja luettu.[5]
Kielitieteen alueen Varro jakaa varhaisempaa perinnettä toistaen kolmia etymologiaan, muoto-oppiin eli morfologiaan ja lauseoppiin eli syntaksiin. Nykypäiviin on säilynyt riittävästi aineistoa arvioida näistä vain kahta ensimmäistä.[2]
Etymologia muokkaa
Etymologiassaan Varro noudatti Platonin tunnetuksi tekemää tapaa epäjärjestelmällisesti arvailla sanojen alkuperää ja tehdä siitä nykysilmin perusteettomia oletuksia. Etymologiassa oli hänen mukaansa kyse siitä, miten sanoja menneisyydessä on luotu tai nykyisyydessä luodaan, toisin sanoen sanojen määräämisestä (latinaksi impositiō) asioiden ylle.[3]
Osan sanoista Varrokin oletti alkuperäisiksi (primitiiveiksi), esimerkiksi homo ’ihminen’. Näiden muodostamista hän ei katsonut voitavan selittää. Suuressa osassa sanastoa hän kuitenkin katsoi, että declinātiōn (lähinnä ’taivutus’) prosessilla primitiiveistä saattoi luoda uusia sanoja.[3] Sanojen hän katsoi ajan myötä voivan muuttua niin muodoltaan (”kirjaimiltaan”) kuin merkitykseltäänkin, kuten nykyään todeksi tiedetään. Myös osassa näiden muutosten kuvauksia Varron katsotaan osuneen oikeaan (esim. duellum > bellum ’sota’ tai hostis ’muukalainen’ > ’vihollinen’).[2]
Jos latinan sanalle löytyi kreikkalainen vastine, Varro yleensä muitta mutkitta oletti sen lainatuksi kreikasta. Hän ei myöskään tee nykyaikaiselle kielitieteelle keskeistä eroa synkronisen (kielen tietynhetkistä tilaa koskevan) ja diakronisen (kielen historiallista muutosta koskevan) näkökulman välille, joten sanojen taivutus ja uusien sanojen produktiivinen johtaminen ovat hänelle samanlaisia ”muunnoksia” sanaan kuin uusien sanojen synty oletettujen typistymien perusteella (esim. cor ūrere ’sydämen polte’ > cūra ’huolenpito’; nykykäsityksen mukaan tällaiset selitykset ovat perusteettomia).[2]
Morfologia muokkaa
Yleisesti ottaen Varron synkronista deskriptiivistä morfologian kuvausta pidetään huomattavasti tarkkanäköisempänä kuin hänen kreikkalaisia esikuvia noudattanutta etymologiointiaan.[6] Siinä hän osoitti innovatiivisuutta, jota hänen omana aikanaan ei täysin osattu arvostaa. Nähtävästi ensimmäisenä kielitieteilijänä Varro kuvasi nominien sijaparadigmoja yhä käytetyssä taulukkomuodossa, jota hän vielä havainnollisti aritmeettisen analogian avulla:[5]
| nominatiivi | datiivi | genetiivi | … | |
|---|---|---|---|---|
| maskuliini | albus | albo | albi | … |
| feminiini | alba | albæ | albæ | … |
| neutri | album | albo | albi | … |
Sananmuodot suhtautuvat toisiinsa kuten luvut:
| 1 | 2 | 4 |
| 10 | 20 | 40 |
| 100 | 200 | 400 |
Eli esimerkiksi albus : alba kuten 1 : 10 ja albus : albo kuten 1 : 2.
Toisin kuin myöhemmätkään roomalaiset kielitieteilijät kuten keskiajalle asti vaikuttanut Priscianus, Varro erotti morfologiassa toisistaan sanan taivutuksen (dēclinātiō nātūrālis, ”luonnollinen taivutus”) ja johtamisen (dēclinātiō voluntāria, ”omaehtoinen taivutus”).[7] Lisäksi hän totesi taivutuksen (ja johtamisen: dēclinātiō) olevan luonnostaan analogian eli sääntöjen valtakuntaa, koska sitä hallitsee vahva säännönmukaisuus, jonka avulla mistä tahansa sanasta voi tuottaa minkä tahansa muodon tietämällä vain sen perusmuodon ja paradigman. Sen sijaan uusien sanojen synnyn eli nimenannon (impositiō) voi katsoa olevan anomalian eli arbitraarisuuden tai satunnaisuuden valtakuntaa.[8]
Myös sanaluokkajaossa Varro osoitti oivaltavuutta kreikkalaisten lähteiden hyödyntämisessä. Näiden tapaan hän tunnisti sanojen keskeiseksi jaoksi sen, miten sana taipuu, mutta tästä hän jatkoi nelijakoon: vain sijassa taipuvat sanat (nominit), vain aikamuodossa taipuvat sanat (verbi), kummassakin taipuvat sanat (partisiipit) ja ei kummassakaan taipuvat sanat (adverbi).[7]
Teokset muokkaa
Säilyneet muokkaa
- De lingua latina libri XXV (Latinan kielestä, 25 kirjaa)
- Rerum rusticarum libri III (Maanviljelyksestä, kolme kirjaa)
Kadonneita muokkaa
- Saturarum Menippearum libri CL (Menippolaisia satiireja, 150 kirjaa)
- Antiquitatum rerum humanarum et divinarum libri XLI
- Logistoricon libri LXXVI
- Hebdomades vel de imaginibus
- Disciplinarum libri IX
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 85–86, 316, 363. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3.
- ↑ a b c d Robins, R. H.: A short history of linguistics (4. laitos), s. 61. Longman, 1997.
- ↑ a b c Itkonen, Esa: Universals history of linguistics, s. 195. John Benjamins, 1991.
- ↑ Robins, R. H.: A short history of linguistics (4. laitos), s. 60. Longman, 1997.
- ↑ a b Itkonen, Esa: Universal history of linguistics, s. 200. John Benjamins, 1991.
- ↑ Robins, R. H.: A short history of linguistics (4. laitos), s. 62. Longman, 1997.
- ↑ a b Robins, R. H.: A short history of linguistics (4. laitos), s. 63. Longman, 1997.
- ↑ Itkonen, Esa: Universal history of linguistics, s. 196. John Benjamins, 1991.