Wikipedia

Suomen kaarti

historiallinen suomalainen joukko-osasto

Suomen kaarti eli viralliselta nimeltään Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona (ruots. Livgardets 3:e finska skarpskyttebataljon; ven. Лейб-гвардии 3-й стрелковый Финский батальон, Leib-gvardii 3-j strelkovyi Finski batalon) oli vuosina 1829–1905 Helsingissä toiminut pataljoonan vahvuinen suomalainen joukko-osasto, joka kuului Venäjän keisarikunnan armeijaan. Sen edeltäjänä oli vuonna 1817 perustettu Suomen opetuspataljoona. Suomen kaarti oli keisarillisen henkikaartin ainoa suomalainen osasto sekä ainoa suomalainen joukko-osasto, joka toimi yhtäjaksoisesti suurimman osan autonomian ajasta. Keisarilliseen kaartiin kuulumisen vuoksi se miellettiin eliittijoukoksi, jolla oli näkyvä asema Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Suomen kaarti
Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona
Toiminnassa 1829–1905
Valtio Venäjän keisarikunta
Osa joukkoa Venäjän keisarillinen kaarti
Koko pataljoona (400-600 miestä)
Tukikohta Kaartin kasarmi, Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Marssi Suomi-marssi
Sodat ja taistelut Puolan marraskuun kansannousu, Turkin sota

Suomen kaarti osallistui kahdesti sotatoimiin Suomen rajojen ulkopuolella: vuonna 1831 Puolan kapinan kukistamiseen sekä 1877–1878 Turkin sotaan Balkanilla. Kuuluisin sen taisteluista oli Turkin sotaan kuulunut Gornyi Dubnjakin taistelu lokakuussa 1877. Kaarti lähetettiin myös vuonna 1849 Unkarin kapinan kukistamiseen ja Krimin sodan aikana 1854–1856 turvaamaan valtakunnan länsirajaa, mutta näillä retkillä se ei joutunut taisteluihin. Rauhan aikana se pääasiassa vastasi vartiotehtävistä Helsingissä ja osallistui joka kesä Venäjän keisarin henkilökohtaisesti valvomiin kaartin harjoituksiin Krasnoje Selossa Pietarin lähellä.

Venäjän vallan aikana suomalaisten muodostamista joukko-osastoista käytettiin nimitystä finski (”suomalainen”) ja Suomeen sijoitetuista venäläisistä joukoista finljandski (”suomenmaalainen”), mikä aiheuttaa kirjallisuudessa usein sekaannuksia. Suomen kaarti sekoitetaan helposti Henkikaartin suomenmaalaiseen rykmenttiin, jolla ei itse asiassa ollut mitään tekemistä Suomen kanssa. Kyseinen rykmentti sai nimensä siitä, että se koottiin pääosin Inkerinmaalta ja se osallistui Suomen valloitukseen vuonna 1808.[1]

Helsingin Kaartinkaupungin kaupunginosa on saanut nimensä Suomen kaartista, joka toimi koko olemassaolonsa ajan Kaartin kasarmissa Kasarmitorin vierellä.

Historia muokkaa

Esivaiheet muokkaa

Autonomisen Suomen oma sotaväki sai alkunsa Aleksanteri I:n 18. syyskuuta 1812 antamasta keisarillisesta määräyksestä, ja kaartin pataljoona viettikin myöhemmin syyskuun 18:tta vuosipäivänään. Keisarin käskykirjeen mukaan Suomeen tuli perustaa kolme jääkärirykmenttiä, joista jokaisessa oli kaksi 600-miehistä pataljoonaa, eli siis yhteensä 3 600 miestä. Gustaf Mauritz Armfelt ja useat muut Suomen hallitusmiehet olivat pitäneet tärkeänä, että maahan sijoitettujen venäläisten joukkojen ohella Suomella olisi myös jonkinlainen oma armeija epävarman tulevaisuuden varalta. Joukot muodostettiin värvätyistä miehistä sekä pakko-otetuista irtolaisista ja niitä oli tarkoitus käyttää vain Suomen oman alueen sekä muiden Itämeren rannikoiden puolustamiseen, mutta ei viedä kaukaisempiin sotiin. Joukkojen perustaminen oli tarkoitus rahoittaa vapaaehtoisella keräyksellä, mutta siten saadut varat eivät riittäneet alkuunkaan. Lopulta päätettiin, että Venäjän valtio maksaisi aseet ja Suomen hallituskonselji muut ylläpitokustannukset. Miehet saivat palkkaa 60 ruplaa koko kuuden vuoden palvelusajasta sekä puolitoista tynnyriä ruista joka vuosi.[2]

Kolmesta jääkärirykmentistä ensimmäisenä saatiin kasaan Vanhan Suomen alueelta muodostettu 3. eli Viipurin rykmentti, joka aloitti toimintansa marraskuussa 1812. Sen ensimmäinen merkittävä tehtävä oli vartiopalvelun suorittaminen keisarikunnan pääkaupungissa Pietarissa 31. maaliskuuta 1813 – 31. elokuuta 1814, kun pääosa Venäjän armeijasta oli Keski- ja Länsi-Euroopassa sotimassa Napoleonia vastaan. Kapteeni Berndt Jonas Aminoff johdatti Viipurin rykmentin 1. pataljoonan Pietariin Aleksanteri I:n käskystä.[3] Kesään 1813 mennessä saatiin perustettua myös kaksi muuta jääkärirykmenttiä, joista ensimmäinen muodostui Turun ja Hämeenlinnan pataljoonista ja toinen Heinolan ja Kuopion pataljoonista. Muutamia tuhansia miehiä käsittäneen sotalaitoksen merkitys Suomen puolustukselle oli kuitenkin vähäinen, varsinkin kun tykistö, ratsuväki ja erikoisjoukot puuttuivat kokonaan. Lisäksi vain Viipurin rykmentti oli jatkuvassa palveluksessa; muut kokoontuivat vanhojen ruotujoukkojen tavoin joka kesä neljän viikon harjoituksiin ja päällystö lisäksi niitä edeltäviin kuuden viikon kokouksiin.[4] Kaksi muuta jääkärirykmenttiä muutettiin 1819 jalkaväkirykmenteiksi, mutta kolmas säilytti nimensä ja luonteensa.[5]

 
Carl Ludvig Engelin suunnittelema Kaartin kasarmi Helsingin Kasarmitorilla oli Suomen kaartin toimipaikkana koko sen olemassaolon ajan.

Syksyllä 1817 Viipurin rykmentti jaettiin kahtia ja toinen pataljoona siirrettiin Vaasan lääniin. Osa siitä erotettiin 274-miehiseksi erikoiskomennuskunnaksi, joka jätettiin aluksi Hämeenlinnaan alikapteeni Nils Gyllingin komennossa. Sen pohjalta perustettiin suomalainen opetuspataljoona, jota täydennettiin värväyksellä. Se aloitti toimintansa kesällä 1818 ja päätettiin sijoittaa Helsinkiin sekä nimetä Helsingin pataljoonaksi. Ensimmäiseksi vakinaiseksi komentajaksi nimettiin everstiluutnantti Herman Wärnhjelm. Koska Helsingissä ei vielä ollut tarkoitukseen sopivaa sotilaskasarmia, opetuspataljoona jäi toistaiseksi Hämeenlinnaan ja harjoitteli Parolan kentällä. Carl Ludvig Engelin Helsinkiin suunnittelema niin sanottu Kaartin kasarmi valmistui 1822 (erillinen miehistösiipi 1825) ja opetuspataljoona siirtyi uusiin tiloihinsa 23. joulukuuta 1824.[6] Pataljoonan viralliseksi nimeksi oli tullut 1819 Helsingin harjoituspataljoona ja 1824 Suomen opetuspataljoona.[5]

Maaliskuussa 1827 annetulla keisarillisessa käskykirjeellä Suomen sotalaitos järjestettiin uudelleen kuudeksi tarkk’ampujapataljoonaksi. Helsingin pataljoonan nimeksi tuli Suomen opetustarkk’ampujapataljoona ja sitä kasvatettiin 400:stä 500:aan mieheen. Kaksi kuukautta myöhemmin värväys Suomen muihin joukko-osastoihin määrättiin lopetettavaksi ja ne hajotettiin vuonna 1830, minkä jälkeen Helsingin pataljoona jäi ainoaksi jäänteeksi vuonna 1812 perustetusta sotaväestä.[7] Sen miehet hankittiin 1870-luvun loppuun asti vapaaehtoisella värväyksellä ja he olivat taustaltaan pääosin renkejä, työmiehiä, kisällejä tai talonpoikien ja torpparien poikia. Kuri oli ankara ja julmat ruumiilliset rangaistukset käytössä.[8]

Suomen kaarti syntyy muokkaa

 
Piirros Suomen kaartin sotilaista vuonna 1830 käyttöön otetuissa univormuissa. Etualalla aliupseeri, taustalla torvensoittaja.

Heinäkuussa 1829 opetuspataljoona yllättäen kutsuttiin osallistumaan keisarillisen henkikaartin harjoitusleiriin Krasnoje Seloon Pietarin lounaispuolelle. Tarkastettuaan pataljoonan 27. heinäkuuta keisari Nikolai I ilmoitti korottavansa sen Nuoren Kaartin arvoon. Seuraavana päivänä annetussa päiväkäskyssä pataljoonan uudeksi nimeksi ilmoitettiin Henkikaartin Suomen Tarkk’ampujapataljoona ja se liitettiin keisarillisen henkikaartin 2. jalkaväkidivisioonan 4. prikaatiin. Pataljoonan komentajana säilyi eversti Anders Edvard Ramsay. Vaikka pataljoona osana henkikaartia oli tämän jälkeen Venäjän tarkk’ampujapataljoonien tarkastajan alainen, se kuului samalla myös yhä Suomen kenraalikuvernöörin alaisuuteen, joka oli kaikkien Suomeen sijoitettujen joukkojen komentaja. Suomen kaartin menoista vastasi edelleen Suomen senaatti. Uuden nimen ja arvon myötä pataljoona sai omat univormut ja oman lipun, joka vihittiin 17. syyskuuta 1829.[9]

Kaartin arvoon kohottamisen yhteydessä pataljoonan vahvuus lisättiin 600 mieheen. Samalla määrättiin, että siihen sai värvätä vain miehiä, jotka olivat vähintään viisi jalkaa ja 6,5 tuumaa (n. 168 cm) pitkiä. Helsingin opetuspataljoonalla oli ollut vakinaisessa palveluksessa vain kaksi upseeria: komentaja ja tämän adjutantti. Muut upseerit oli aina komennettu väliaikaisesti opetustehtäviin Suomen muista joukko-osastoista. Nyt Suomen kaarti sai 17 vakinaista upseeria. Edelleen määrättiin, että pataljoonaan oli otettava aliupseereiksi kaikki sotilasuralle haluavat suomalaiset aatelismiehet, mikäli he huolehtisivat itse omasta ylläpidostaan kunnes vakansseja avautuisi. Näin Suomen kaartista tuli nuorten aatelisten portti upseerinuralle.[10] Vuonna 1829 annetussa käskykirjeessä pataljoonan komentokieleksi määrättiin venäjä aiemman ruotsin sijaan. Käskypäiväkirja ja kirjeenvaihto säilyivät kuitenkin ruotsinkielisinä koko kaartin toiminnan ajan, ja viimeisinä vuosina pidettiin rinnakkaista päiväkirjaa myös suomeksi.[11]

Venäjällä kaarti tarkoitti alun perin hallitsijan henkivartioväkeä, jonka vuoksi Suomen kaartikin suoritti silloin tällöin hallitsijaperheen vartiointitehtäviä Pietarissa. Käsite "kaarti" laajeni vähitellen tarkoittamaan maan eliittijoukko-osastoa, hallitsijan omaa sotaväkeä. Venäjällä, kuten myös muualla, kaartinrykmenttejä arvostettiin enemmän kuin maan tavallisia linjarykmenttejä, minkä vuoksi Nuoren ja Vanhan Kaartin arvosta kannatti kilpailla. Kaartin joukko-osastot nauttivat keisarin erityistä suojelusta: keisariperheen jäsenet toimivat niiden kunniapäällikköinä ja kaartinrykmenteistä linjarykmentteihin siirtyneet upseerit saivat automaattisesti ylennyksen seuraavaan arvoasteeseen. Suomessa kaartin pataljoona nautti erityistä arvostusta, koska se edusti Suomen Venäjän puolustukseen antamaa panosta. Kaartin joukko-osaston arvo merkitsi tämän panoksen tunnustamista.

 
Suomen kaartin ensimmäinen lippu vuosina 1829–1831.

Puolan kapina 1831 muokkaa

 
Vuodesta 1831 käytössä ollut Suomen kaartin lippu.

Suomen kaarti sai ensimmäisen taistelukokemuksensa osallistuessaan vuonna 1831 Puolan kapinan kukistamiseen. Suomessa kaartin mobilisointiin suhtauduttiin myönteisesti ja ylpeydellä; suomalaisten joukkojen lähettäminen maan rajojen ulkopuolelle tai osallistuminen puolalaisten kapinan murskaamiseen ei juuri häirinnyt suomalaisia. Pataljoona lähti Helsingistä 12. tammikuuta 746:n miehen vahvuisena ja marssi jalkaisin ensin Pietariin ja sieltä maaliskuussa edelleen Kaunasiin ja Niemenjoen yli Puolan alueelle. Taisteluihin se joutui ensi kerran huhtikuun alussa muiden keisarillisen kaartin joukkojen mukana ja suomalaiset saivat pian mainetta hyvinä ampujina. Henkikaartin tehtävänä oli aluksi häätää puolalaiset Bug- ja Narewjokien väliseltä alueelta Venäjän pääarmeijan taistellessa etelässä. Toukokuussa se kävi perääntymistaisteluita vetäytyessään puolalaisten menestyksekkään vastahyökkäyksen tieltä lähes Białystokiin asti. Sen jälkeen se liittyi Ostrołękassa Venäjän pääarmeijaan, joka kiersi pitkän lenkin Puolan länsiosien kautta voidakseen ylittää rauhassa Veikselin ja päästäkseen hyökkäämään Varsovaan lännestä. Suomen kaarti osallistui vielä Varsovan valtaukseen 6.–8. syyskuuta, minkä jälkeen sen osuus taisteluissa päättyi.[12]

Suomen kaarti vietti talven 1831–1832 Latvian Biržaissa ja palasi Helsinkiin 10. huhtikuuta. Kaarti menetti Puolan-sotaretkellä taisteluissa kaatuneina kaikkiaan vain kymmenen miestä, joista yksi oli upseeri. Kokonaistappiot olivat ilmeisesti kuitenkin 399 miestä, joista suurin osa kuoli Venäjän joukkoja piinanneeseen koleraepidemiaan. Puolan kapinan jälkeen keisari Nikolai I myönsi kaartille 18. joulukuuta 1831 uuden Pyhän Yrjön lipun, johon oli lisätty Pyhän Yrjön risti ja venäjänkielinen teksti ”Puolan kapinan kukistamisen kunniaksi vuonna 1831”. Tämä lippu oli sen jälkeen käytössä aina Suomen kaartin hajottamiseen asti.[13]

Rauhan aikana muokkaa

Kaartin pataljoona oli alusta alkaen Suomen suuriruhtinaskunnassa sangen näkyvässä asemassa, koska se toimi maan pääkaupungin keskustassa. Ajan myötä siitä tuli pienestä koostaan huolimatta kansallinen symboli, sillä se korosti Suomen erityisasemaa Venäjän valtakunnassa. Se oli mukana myös valtiollisissa seremonioissa ja vuodesta 1863 alkaen yksi sen komppanioista osallistui aina valtiopäivien avajaismenoihin. Suuret varuskunnat ja lukuisat paraatit antoivat Suomen pääkaupungille 1800-luvulla varsin sotilaallisen leiman ja sotilaiden aiheuttamat järjestyshäiriöt kuuluivat myös kaupunkikuvaan. Kaartin pataljoonan velvollisuuksiin kuului yleisen vartion hoitaminen Helsingissä joka lauantai. Pataljoonan harjoitukset pidettiin aluksi venäläisen sotaväen kanssa Kampin kentällä, kunnes se 1830-luvun lopulla sai oman ampumaradan Punavuoresta nykyisen Tehtaanpuiston paikkeilta. Aseiden kehittymisen myötä kuulat alkoivat kuitenkin lennellä suojavallien yli merellä Helsingin edustalla liikkuvien harmiksi, joten kaartin pataljoonalle järjestettiin vuonna 1865 uusi ampumarata Taivallahdesta ja kymmenen vuotta myöhemmin Pasilasta.[14]

Nikolai I:n nuorempi pojanpoika, tuleva keisari Aleksanteri III nimitettiin Suomen kaartin kunniapäälliköksi kolmen kuukauden ikäisenä vuonna 1845. Kyseessä oli merkittävä kunnianosoitus pataljoonalle ja sen ensimmäinen komppania sai samalla nimekseen ”Hänen korkeutensa komppania”. Kaartin kirjoihin merkittiin myös kruununprinssi Aleksanteri (tuleva keisari Aleksanteri II) vuonna 1848, hänen vanhempi poikansa Nikolai vuonna 1850, kruununprinssi Nikolai (Nikolai II) heti synnyttyään vuonna 1868 ja hänen poikansa Aleksei niin ikään vuonna 1904. Aleksanteri III oli kunniapäällikkönä koko ikänsä ja hänen kuoltuaan asema siirtyi Nikolai II:lle.[15] Toiseksi kunniapäälliköksi kruununperijän ohella nimitettiin vuonna 1868 kaartin ensimmäinen komentaja Anders Edvard Ramsay.[16] Suomen kaartilla katsottiin olevan aina luottamukselliset välit Venäjän kulloiseenkin hallitsijaan ja Helsingissä vieraillessaan Venäjän keisarit esiintyivät yleensä pukeutuneina Suomen kaartin univormuun.[17] Hallitsijoiden kuoltua heidän käyttämänsä univormut luovutettiin kaartille, joka säilytti niitä arvokkaina reliikkeinä lasivitriinissä omassa kirkkosalissaan Kaartin kasarmissa.[18]

Rauhan aikana Suomen kaartin jokavuotinen kohokohta oli osallistuminen keisarin henkilökohtaisesti valvomiin henkikaartin sotaharjoituksiin Krasnoje Selossa. Kymmenviikkoiseen leiriin osallistui suurimmillaan kaikkiaan noin 80 000 miestä. Nikolai I:n aikana Suomen kaarti seisahtui yleensä matkalla Krasnoje Seloon muutamaksi päiväksi Pietarhoviin suorittamaan vartiopalvelusta ja viihdyttämään keisaria paraatilla. Kertoman mukaan keisari ja koko hänen perheensä odottivat aina innolla suomalaisten saapumista. Sotaharjoitusten jälkeen keisari tarkasti pataljoonan ja palkitsi sen tavanmukaisesti lahjoittamalla jokaiselle miehelle hopearuplan, naulan lihaa ja ryypyn paloviinaa. Liha-annos vaihdettiin myöhemmin yhteen silliin. Sillin ja ryypyn tarjoaminen kuitenkin lopetettiin Aleksanteri III:n aikana.[19]

Vuosina 1837–1846 Suomen kaarti oli velvollinen lähettämään vuosittain yhden upseerin osallistumaan Kaukasiassa taisteluihin vuoristoheimoja vastaan. Kaartin vahvuutta lisättiin vuonna 1840, minkä jälkeen Helsingin kasarmia oli laajennettava uudella lisärakennuksella Kasarmikadun puolelle.[20] Krimin sodan jälkeen Venäjän armeijassa toteutettiin säästöjä ja 1860-luvun alussa kaartin kokoa vuorostaan typistettiin. Kun 1846 perustettu Suomen krenatööritarkk’ampujapataljoona lakkautettiin 1860 ja Krimin sodan aikana elvytetty ruotujakolaitos ajettiin säästösyistä alas nälkävuosien aikana 1867, jäi tuolloin 700 miehen vahvuinen Suomen kaarti piskuisen meriekipaasin ohella jälleen Suomen ainoaksi sotavoimaksi.[21] Venäjän sotalaitoksen organisaatiota uudistettiin vuonna 1871 ja kaikki tarkk’ampujapataljoonat yhdistettiin yhdeksi tarkk’ampujaprikaatiksi, johon myös Suomen kaarti tämän jälkeen nimellisesti kuului. Samassa yhteydessä sen nimi muutettiin 13. syyskuuta 1871 annetulla määräyksellä lopulliseen muotoonsa Henkikaartin 3. suomalainen tarkk’ampujapataljoona.[22][5]

Unkarin kapina 1849 ja Krimin sota 1854–1856 muokkaa

Kun Nikolai I vuonna 1849 lähetti 120 000 miestä auttamaan Itävaltaa Unkarin kapinan kukistamisessa, myös Suomen kaarti vedettiin jälleen mukaan. Se lähti 31. toukokuuta Helsingistä ja laivattiin Latvian Dünamündeen (nyk. latv. Daugavgrīva). Se vietti kesä- ja heinäkuun Riiassa ennen kuin jatkoi etenemistään ja saapui 8. elokuuta Brestiin. Sen lähemmäs Unkaria pataljoona ei ehtinyt, sillä Unkarin joukot antautuivat viisi päivää myöhemmin ja Venäjän sotaretki päättyi. Suomen kaarti palasi kotimaahan 17. lokakuuta. Vaikka vihollisesta ei nähty silmäystäkään, punatauti piinasi joukkoja retken aikana.[23]

 
1850-luvulla Suomen kaarti käytti univormuja, joihin kuului saksalaistyyliset piikkikypärät.

Seuraavan kerran Suomen kaarti lähti ulkomaankomennukselle Krimin sodan puhjettua. Tällä kertaa vihollisen pelättiin uhkaavan myös Suomea ja Helsinkiä, mutta kaartin pataljoona määrättiin kuitenkin lähtemään 18. maaliskuuta 1854 Pietariin. Se viipyi valtakunnan pääkaupungissa syksyyn saakka ja osallistui muun muassa keisarin henkivartiostoon, mitä pidettiin arvokkaana kunniatehtävänä. Syys–lokakuussa pataljoona kulki Latviaan ja marraskuussa talvimajoitukseen Rakiškiin, mistä se helmikuussa 1855 siirrettiin Wilkomiriin. Pääsotanäyttämö oli Krimillä, mutta Venäjä piti lisäksi suuria joukkoja turvaamassa valtakunnan länsirajaa Itävallan hyökkäyksen varalta. Tälläkään kertaa Suomen kaarti ei joutunut taisteluihin, mutta kolera surmasi suurimman osan miehistä talven aikana. Keväällä ja kesällä 1855 osastoa siirreltiin eri puolilla Valko-Venäjää, mutta tauti ei hellittänyt.[24]

Sevastopolin kukistuttua syyskuussa 1855 Venäjän sodanjohto pelkäsi liittoutuneiden siirtävän Mustaltamereltä vapautuneet laivastot Itämerelle ja hyökkäävään Suomenlahden kautta Pietaria kohti, joten myös Suomen kaarti sai kutsun takaisin kotimaahan. Tautiepidemian vuoksi sitä ei kuitenkaan laskettu Helsinkiin, vaan se vietti seuraavan talven ja kevään Uudellakirkolla Karjalankannaksella. Tänä aikana sotakin ehti jo loppumaan uudeksi hallitsijaksi tulleen Aleksanteri II:n taivuttua rauhaan. Osallistuttuaan vielä uuden keisarin kruunajaisiin Moskovassa Suomen kaarti palasi viimein Helsinkiin 29. syyskuuta 1856. Krimin sodan aikana kaartin pataljoonan on laskettu menettäneen yksin tautien vuoksi 654 miestä, mutta todellinen luku lienee vielä suurempi.[25]

Turkin sota 1877–1878 muokkaa

 
Turkin sodasta vuonna 1878 palanneita Suomen kaartin upseereita ja aliupseereita.

Suomen kaartin tunnetuin sotaretki oli osallistuminen Turkin sotaan Bulgariassa 1877–1878. Se kuului apujoukkoihin, jotka jouduttiin kutsumaan rintamalle syksyllä 1877, kun Venäjän aluksi nopeasti edennyt hyökkäys oli pysähtynyt epäonnistuneisiin yrityksiin vallata Plevnan linnoitus. Muutama kaartin tarkk’ampuja oli jo sodan alkuvaiheessa palvellut sotaretkeä seuranneen keisari Aleksanteri II:n henkivartiostossa. Suomen kaarti määrättiin valmiuteen 3. elokuuta 1877 ja sen kokoa lisättiin kahdellasadalla miehellä. Kaartin lähtiessä matkaan 6. syyskuuta siihen kuului 719 tarkk’ampujaa, 72 aliupseeria, 54 soittajaa, 21 upseeria sekä muutama sotilasvirkamies. Kaartin sotaan lähtöä pidettiin Suomessa jälleen kansallisena ylpeydenaiheena ja sille järjestettiin Helsingissä suurelliset läksiäisjuhlat, joihin pääkaupungin kerma osallistui. Pataljoona kuljetettiin rautateitse Romanian Frăteștiin, mistä se jatkoi matkaansa jalan ja ylitti Tonavan Zimnitsassa 3. lokakuuta saapuen näin Bulgariaan.[26]

Kenraalimajuri Aleksandr Ellisin komentama henkikaartin tarkk’ampujaprikaati ja sen osana myös Suomen kaarti kuului koko sodan ajan kenraali Josif Gurkon armeijaan. Gurkon operaatiot sodan aikana olivat menestyksekkäitä, mutta tuottivat usein myös suuret miestappiot. Lokakuussa hänen tehtävänään oli saartaa Plevna lännestä valtaamalla Sofiaan johtavaa maantietä suojanneet turkkilaisten linnakkeet, ensimmäisenä Gornyi Dubnjakin linnake. 24. lokakuuta käyty voitokas Gornyi Dubnjakin taistelu oli Suomen kaartin ensimmäinen tässä sodassa ja muodostui sittemmin kaartin historian maineikkaimmaksi. Suomalaiset kuuluivat osastoon, joka hyökkäsi linnoituksen pääreduttia vastaan. Pataljoona menetti tässä taistelussa kaatuneina 22 miestä sekä haavoittuneina 95 miestä, joista kahdeksan oli upseereita, viisi aliupseereita ja viisi torvensoittajia. Kaksi haavoittunutta kuoli pian taistelun jälkeen. Kaikkiaan venäläisiä kaatui Gornyi Dubnjakissa noin 3 300.[27][28]

Gornyi Dubnjakin taistelun jälkeen Suomen kaartin komentaja Georg Edvard Ramsay siirrettiin Henkikaartin Semenovin rykmentin komentajaksi ja hänen tilalleen tuli eversti Victor Napoleon Procopé. Procopé pääsi ottamaan komennon vasta tammikuussa 1878, mihin asti pataljoonaa komensi everstiluutnantti Julius Sundman. Marraskuussa Gurkon armeija lähti etenemään kohti Sofiaa ja Plevnan antauduttua joulukuussa Gurko päätti viedä joukkonsa keskellä talvea Balkanvuorten yli kiertääkseen turkkilaisten tiukasti miehittämän Arab Konakin solan. Huonojen varusteiden vuoksi raskaaksi muodostuneen vuorenylityksen aikana (27.–29.12.) Suomen kaarti kuului kenraalimajuri Dmitri Filosofovin komentamaan osastoon, mutta sen jälkeen se yhdistettiin takaisin Ellisin prikaatiin. Kaarti oli mukana taistelutta tapahtuneessa Sofian valtauksessa 5. tammikuuta sekä Filippopolin valtauksessa 15.–17. tammikuuta, mikä jäikin sen viimeiseksi taisteluksi. Filippopolin taistelu oli itse asiassa paljon Gornyi Dubnjakin taistelua suurempi, mutta Suomen kaarti menetti siinä vain neljä miestä haavoittuneina eikä se siksi saanut kaartin historiassa samanlaista legendaarista asemaa.[29]

Marssiessaan kohti Adrianopolia suomalaiset pääsivät todistamaan venäläisten suorittaman Harmanlin verilöylyn surullisia jälkiä, mutta eivät itse osallistuneet siihen. Sodan lopussa Suomen kaarti marssi aina San Stefanoon, aivan Konstantinopolin porteille, missä se oli myös rauhansopimuksen astuessa voimaan. Täällä kaartiin iski lavantautiepidemia, joka jatkui kotiinpaluuseen saakka. Paluu Helsinkiin tapahtui 9. toukokuuta 1878 ja vastaanotto oli juhlava. Suomen kaarti menetti koko Turkin sodan aikana taisteluissa kaatuneina 24, haavoihinsa myöhemmin kuolleina 16 ja epidemiaan kuolleina 158 miestä, joista 12 upseereja.[30]

 
Suomen kaartin muisto elää Bulgariassa.

Pataljoonan ollessa palaamassa Turkista keisari Aleksanteri II korotti sen 29. huhtikuuta 1878 Vanhan Kaartin arvoon.[5][31] Vanha Kaarti oli keisarillisella Venäjällä urhoollisuudestaan tunnustetun sekä pitkään ja ansiokkaasti keisaria palvelleen kaartin joukko-osaston kunnianimitys.

Kaartin kasarmin pihalle Helsinkiin pystytettiin sodan jälkeen Gornyi Dubnjakin taistelun muistomerkki, johon kaatuneiden suomalaisten nimet on hakattu. Se paljastettiin taistelun vuosipäivänä 24. lokakuuta 1881.[32] Muistomerkissä on 27 nimeä, mutta näistä osa on myöhemmin sairauteen kuolleita.[33] Koska Turkin sota muodostui samalla Bulgarian vapaustaisteluksi, on Bulgariassa muistettu hyvällä siihen osallistuneita Venäjän joukkoja. Bulgarialaisessa kouluhistoriassa on perinteisesti muistutettu, että sotaan osallistui venäläisten ja romanialaisten rinnalla myös Suomen kaarti, jonka muisto on näin säilynyt Bulgariassa.[34][35] Gornyi Dubnjakin taistelupaikalla on nykyään Lavrovin puisto, jossa muiden sotamuistomerkkien joukossa on myös kaatuneiden suomalaisten muistomerkki ja yhteishauta.[28]

Osana asevelvollisuusarmeijaa muokkaa

 
Suomen kaartin univormuja, osa vuonna 1906 ilmestyneestä Samuel von Bellin piirrossarjasta.

Suomen asevelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1878 ja ensimmäiset asevelvollisuuskutsunnat pidettiin 1881. Koko sotaväen päälliköksi nimitettiin 1880 Suomen kaartin entinen komentaja Georg Edvard Ramsay ja kahdeksasta uudesta tarkk’ampujapataljoonasta neljä sai komentajansa Suomen kaartin upseereiden joukosta. Alipäällystön kouluttamiseen perustetun opetuspataljoonan upseerit ja aliupseerit olivat kaikki entisiä kaartilaisia. Myös itse Suomen kaarti liitettiin uuteen asevelvollisuusarmeijaan ja vanha värväyskäytäntö lopetettiin. Alun perin se piti täyttää pelkästään Uudenmaan läänin asevelvollisilla, mutta lopulta päätettiin, että se voisi muista tarkk’ampujapataljoonista poiketen vastaanottaa alokkaita koko maasta. Näin siksi, ettei eliittijoukkona pidetyn yksikön taso alenisi. Epäiltiin myös, ettei kaartin pataljoonaan muuten hakeutuisi riittävästi vapaaehtoisia, koska varsinkin vuosittaiset Krasnoje Selon sotaharjoitukset tekivät palvelun siinä raskaammaksi kuin muissa suomalaisissa yksiköissä. Kaarti oli myös Suomen asevelvollisen sotaväen ainoa osa, joka voitiin lähettää Suomen rajojen ulkopuolelle.[36]

Krasnoje Selon harjoitusten lisäksi Suomen kaarti osallistui Suomen sotaväen omiin harjoituksiin, jotka järjestettiin Lappeenrannassa ja joita keisari Aleksanteri III kahdesti oli valvomassa.[37]

1800-luvun lopusta alkaen Suomen sotalaitos pyrittiin sulauttamaan Venäjän armeijaan. Suomen kaartin kohdalla ensimmäinen merkki yhdenmukaistamispyrkimyksistä oli vuonna 1882 toteutettu univormu-uudistus, jolloin univormuja muutettiin venäläiskansallisen tyylin mukaisiksi. Vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi tulleen Nikolai Bobrikovin mielestä Suomen sotaväen organisatorinen erillisyys Venäjän armeijasta sekä suomalaisten upseerien puuttuva venäjänkielen taito olivat ongelmia, jotka vaatisivat toimenpiteitä.[38]

Suomen kaartin lakkauttaminen muokkaa

Suomen asevelvollinen sotaväki lakkautettiin keisari Nikolai II:n heinäkuussa 1901 antamalla uudella asevelvollisuuslailla, jonka mukaan suomalaisten tulisi palvella Suomen alueelle sijoitetuissa venäläisissä joukko-osastoissa. Suomalaisista yksiköistä jätettiin kuitenkin vielä jäljelle Suomen kaarti sekä vuonna 1889 perustettu Suomen Rakuunarykmentti. Jälkimmäinen kuitenkin lakkautettiin jo saman vuoden joulukuussa sen upseereiden erottua joukolla protestiksi tavalle, jolla Bobrikov oli kohdellut sen komentajaa, eversti Oskar Teodor Schaumania. Tämän jälkeen Suomen kaarti muodosti jälleen yksinään Suomen kotimaisen armeijan.[39][5]

Myös Suomen kaartista erosi vuodenvaihteessa 1901–1902 kahdeksan upseeria protestina laittomana pidetyllä asevelvollisuuslaille, mutta paikat täytettiin toisilla miehillä ja pataljoonan toiminta jatkui toistaiseksi. Suomalaisten kutsuntalakkojen myötä viimeinen suomalainen joukko-osasto joutui kuitenkin yhä kovemmin venäläisten arvostelun kohteeksi seuraavina vuosina. Bobrikovin murhan jälkeen Venäjä höllensi hieman Suomen-politiikkaansa ja epäsuositut kutsunnat keskeytettiin, minkä jälkeen Suomen kaartin tulevaisuus jäi avoimeksi. Suomalaiset toivoivat, että pataljoonaa voitaisiin jatkossa täyttää vapaaehtoisilla, mutta Venäjän armeijan johto torjui ajatuksen.[40] Venäjällä päätettiin vuonna 1905, että asevelvollisuuden sijaan Suomi osallistuisi valtakunnan puolustukseen maksamalla niin sanottuja sotilasmiljoonia, minkä jälkeen suomalaisille joukko-osastoille ei enää nähty tarvetta.

 
Suomen kaarti jumalanpalveluksessa Kaartin kasarmin pihalla ennen viimeistä lähtöään Krasnojen Selon sotaharjoituksiin 9. heinäkuuta 1905.

Vallankumousliikkeen levitessä Venäjällä vuonna 1905 kenraalikuvernööri Ivan Obolenski alkoi pelätä suomalaisten nousevan separatistiseen kapinaan. Suomen kaarti lähti 9. heinäkuuta 1905 kireissä tunnelmissa viimeisen kerran Helsingistä Krasnoje Selon leirille. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin Suomen sotilaspiirin lakkauttamisesta, jolloin Suomen kaartin oli tarkoitus siirtyä Henkikaartin tarkk’ampujaprikaatin komentajan alaisuuteen.[41] Samoihin aikoihin Suomen kaarti määrättiin lähettämään yhden upseerin, yhden aliupseerin ja 19 muuta miestä käsittävä komennuskunta osallistumaan Venäjän–Japanin sotaan. Vain yhden vapaaehtoisen ilmoittauduttua komennuskunta muodostettiin ilmeisesti pakolla, mutta se ei ehtinyt osallistua sotaan.[42]

Keisari Nikolai II antoi määräyksen Suomen kaartin hajottamisesta 7. elokuuta 1905.[5] Kenraalikuvernööri Obolenski olisi halunnut hajottamisen tapahtuvan sotaharjoitusleirin aikana, mutta pataljoonan komentaja Nikolai Mexmontan sai puhuttua osastolleen arvokkaamman lopun. Suomen kaarti osallistui viimeiseen paraatiinsa Krasnoje Selossa 9. elokuuta ja palasi Suomeen 28. elokuuta, jolloin hajottaminen aloitettiin. Pääosa miehistöstä kotiutettiin 31. elokuuta – 2. syyskuuta.[41] Pataljoonasta jäi tämän jälkeen jäljelle vielä vakituinen alipäällystö, soittajat sekä 37 asevelvollista.[5] Pataljoonan vanhat ja uudet liput sekä Kaartin kasarmin kirkkosalissa säilytetyt kolmen entisen keisarin univormut jouduttiin 6. syyskuuta lähettämään takaisin Pietariin.[41]

Osaston lopullinen purkaminen viivästyi sen verran, että viimeiset miehet ja upseerit poistettiin nimirullista vasta 14. maaliskuuta 1906. Tuolloin komentaja Mexmontan myös antoi viimeisen päiväkäskynsä, jossa totesi Suomen kaartin lakanneen olemasta. Suomen kaartin lakkauttamisen jälkeen Suomi oli ensi kertaa sitten vuoden 1812 kokonaan ilman kotimaisia asevoimia. Tilanne säilyi samana autonomian ajan loppuun saakka.[41]

Seuraajat muokkaa

Vuonna 1910 Henkikaartin Tarkk’ampujaprikaatin kaikki tarkk’ampujapataljoonat korotettiin rykmenteiksi. Tässä yhteydessä Henkikaartin garnisooni- eli varuskuntapataljoonana vuonna 1799 perustettu ja myöhemmin reservijalkaväkirykmenttinä toiminut venäläinen joukko-osasto nimettiin Henkikaartin 3. Hänen majesteettinsa Tarkk'ampujarykmentiksi, ottaen näin aiemman Suomen kaartin paikan. Kysymyksessä ovat kuitenkin kaksi täysin erilaisen historian omaavaa joukko-osastoa, joita ei pidä sekoittaa keskenään. Mainittu rykmentti lakkautettiin vuonna 1918.

Itsenäisessä Suomessa perustettiin toukokuussa 1918 Suomen Valkoinen Kaarti -niminen rykmentti, joka asettui Suomen kaartin vanhoihin kasarmeihin ja esiintyi sen seuraajana. Se lakkautettiin talvisodan jälkeen joulukuussa 1940. Sen jälkeen Helsingin vartio- ja seremoniatehtävistä vastasivat pääkaupunkiin komennetut kenttäarmeijan yksiköt, joista käytettiin yhteisnimitystä Helsingin Varuskuntapataljoona. Sodan jälkeen se vaihtoi nimeään useita kertoja, kunnes nimeksi 1957 tuli Kaartin pataljoona, jolloin osasto sai tehtäväkseen jatkaa Suomen Kaartin perinteitä. Se sai käyttöönsä myös vanhan Suomen Kaartin symbolit, saman vuosipäivän ja kunniamarssin. Kaartin pataljoonasta tuli 1996 osa uutta Kaartin Jääkärirykmenttiä, mutta se säilytti vanhan nimensä. Kaartin pataljoonaa pidetään nykyään Suomen kaartin seuraajana, ja se katsoo historiansa alkavan vuodesta 1812.[43]

Kaartin soittokunta ja musiikki muokkaa

Pääartikkeli: Kaartin Soittokunta

Helsingin opetuspataljoonalle perustettiin oma soittokunta Parolassa 1. huhtikuuta 1819, aluksi kolmen musikantin voimin.[44] Tarkastaessaan samana syksynä suomalaisia rykmenttejä keisari Aleksanteri I oli tyytymätön soittokuntiin ja määräsi Latviassa syntyneen Josef Tvarjanskyn järjestämään Suomen sotilasmusiikkia paremmalle tolalle. Hänestä tuli Kaartin soittokunnan ensimmäinen kapellimestari ja hän palveli tehtävässä kuolemaansa vuonna 1852 saakka. Suomen kaartin soittokunta saavutti sittemmin suuren maineen ja 1800-luvun lopulla sitä on sanottu pidetyn koko keisarikunnan parhaimpana.[45] Sen musiikista nauttivat myös keisarit, varsinkin Aleksanteri III, joka itse soitti baritonitorvea. Kaartin soittokunnalla oli merkitystä varsinkin suomalaisen puhallinmusiikin kehittäjänä ja se sai vastata myös Maamme-laulun ensimmäisestä julkisesta esityksestä flooranpäivänä 1848.[44][45]

Soittokunta seurasi Suomen kaartia myös sen sotaretkille ja menetti viisi soittajaa Gornij Dubnjakin taistelussa. Turkin sotaretkellä kaartin pataljoona otti yhteiseksi kasvattilapsekseen kreikkalaisen orpopojan, Aleksei Apostolin, josta tuli myöhemmin soittokunnan kapellimestari ja lopulta itsenäisessä Suomessa puolustusvoimien ensimmäinen ylikapellimestari.[44] Kun muut suomalaiset sotilassoittokunnat vuonna 1901 lakkautettiin, Apostol perusti niiden parhaista muusikoista kootun Helsingin torvisoittokunnan, joka muodostui hyvin suosituksi.[46] Se on katsottu myös vuonna 1905 virallisesti lakkautetun Kaartin soittokunnan seuraajaksi ja se palasi 1918 Suomen armeijan alaisuuteen ja tuli samalla valtiolliseksi edustussoittokunnaksi. Oltuaan sotien välisenä aikana kytköksissä Suomen Valkoiseen Kaartiin ja sen jälkeen Helsingin varuskuntaan se otti 1990 käyttöön alkuperäänsä viittaavan nimen Kaartin Soittokunta. Se katsotaan nykyään Suomen vanhimmaksi ammattiorkesteriksi.[44]

Suomen kaartilla oli oma kunniamarssi, vuodesta 1818 käytössä ollut tuntemattoman säveltäjän fanfaarimarssi eli niin sanottu Entisen Suomen Kaartin pataljoonan marssi. Sitä esitettiin vain juhlallisissa tilaisuuksissa. Huomattavasti tunnetummaksi nousi kaartin paraatimarssi eli niin sanottu Ericssonin marssi, jonka soittokunnan vääpeli Erik Ericsson sävelsi vuonna 1837. Nykyään kappale tunnetaan nimellä Suomi-marssi. Suosittu marssi levisi myös keisarillisen kaartin muiden soittokuntien ohjelmistoon ”suomalaisen marssin” nimellä ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III liitti sen Preussin armeijan virallisiin marssikokoelmiin.[45][44]

Tunnetuimmat Suomen kaartiin liittyvät musiikkikappalet lienevät kaartin osallistumisesta Turkin sotaan kertovat kansanlaulut ”Suomen kaartin lähtölaulu” (”Tuhannenpa verran poikia läksi…”) ja ”Suomen kaartin paluulaulu” (”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää…”), joiden tekijää ei tunneta.[47]

Kaartin soittokunnan kapellimestarina 1930–1950-luvuilla toiminut Artturi Rope on säveltänyt Suomen kaartin muistoksi marssisikermän Kaartin muistoja, jossa on käytetty useiden Suomen kaartiin liittyvien marssilaulujen sävelmiä.[48]

Kaartin seurakunta ja hautausmaa muokkaa

 
Vanhan Suomen kaartin muistomerkki Suomen kaartin hautausmaalla Helsingin Hietaniemessä. Taustalla Jääkärikivi.

Suomen kaarti muodosti oman seurakuntansa ja vuodesta 1833 sillä oli yhdessä 1. suomalaisen meriekipaasin kanssa oma hautausmaa eli Suomen Kaartin hautausmaa Helsingin Hietaniemessä, ortodoksisen hautausmaan vieressä. Hautausmaata laajennettiin vuonna 1851. Kaartin seurakunta lakkautettiin Suomen kaartin mukana ja hautausmaa siirtyi vuonna 1914 senaatin päätöksellä Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan haltuun.[49]

Hautausmaalla sijaitsee vuonna 1938 paljastettu Vanhan Suomen kaartin muistomerkki, jonka jalustassa lukee suomeksi ja ruotsiksi Vanhan Suomen kaartin pataljoonan muistoksi. Vanhat kaartilaiset 1812–1906. Hautausmaalla on myös myöhemmin pystytetty jääkäriliikkeen muistomerkki eli Jääkärikivi, jonka yhteydessä on entisten jääkärien yhteishauta.[49]

Nykyisin Suomen kaartin hautausmaalle voidaan haudata Kaartin seurakunnan jäsenten jälkeläisiä sekä Suomen Valkoisessa kaartissa palvelleita ja heidän perheenjäseniään.[49]

Komentajat muokkaa

Suomen opetuspataljoona muokkaa

Henkikaartin 3. suomalainen tarkk’ampujapataljoona muokkaa

Katso myös muokkaa

Kirjallisuutta muokkaa

  • Gripenberg, G. A.: Lifgardets 3 Finska Skarpskyttebataljon 1812-1905 ett minnesblad. Helsinki: Söderström & Co, 1905. (ruotsiksi)

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Ekman 2006, s. 60, 63.
  2. ↑ Ekman 2006, s. 23–27.
  3. ↑ Ekman 2006, s. 27–29.
  4. ↑ Ekman 2006, s. 35–36.
  5. ↑ a b c d e f g h Backström 1996.
  6. ↑ Ekman 2006, s. 37–38, 40, 44.
  7. ↑ Ekman 2006, s. 50, 68.
  8. ↑ Ekman 2006, s. 363, 365–367.
  9. ↑ Ekman 2006, s. 51, 54–56, 69.
  10. ↑ Ekman 2006, s. 58.
  11. ↑ Ekman 2006, s. 50–51.
  12. ↑ Ekman 2006, s. 84, 86–87, 90–91, 94, 98–100, 104–105, 109–111, 116.
  13. ↑ Ekman 2006, s. 121–123, 125–127.
  14. ↑ Ekman 2006, s. 45, 51, 355–357, 368, 388–389.
  15. ↑ Ekman 2006, s. 135–136.
  16. ↑ Ekman 2006, s. 248.
  17. ↑ Ekman 2006, s. 13.
  18. ↑ Ekman 2006, s. 148–149.
  19. ↑ Ekman 2006, s. 147, 152, 156.
  20. ↑ Ekman 2006, s. 136–137.
  21. ↑ Ekman 2006, s. 70, 220, 241.
  22. ↑ Ekman 2006, s. 248–249.
  23. ↑ Ekman 2006, s. 140–143.
  24. ↑ Ekman 2006, s. 182–183, 187–188, 191, 194–196.
  25. ↑ Ekman 2006, s. 73, 206–207, 210–211, 220.
  26. ↑ Ekman 2006, s. 260–264, 270, 278.
  27. ↑ Ekman 2006, s. 274–275, 284, 290–291.
  28. ↑ a b 130 vuotta Gornyi Dubnjakin taistelusta Suomen suurlähetystö, Sofia 6.11.2007. Viitattu 12.8.2013.
  29. ↑ Ekman 2006, s. 293–295, 300, 306–308, 311–312, 315, 321.
  30. ↑ Ekman 2006, s. 324–327, 330–333, 337–339.
  31. ↑ Ekman 2006, s. 336.
  32. ↑ Gornij Dubnjakin taistelun muistomerkki (Arkistoitu – Internet Archive) Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin taidemuseo. Viitattu 11.8.2013.
  33. ↑ Ekman 2006, s. 290.
  34. ↑ Pentti Pekonen: Verisiteet yhdistävät Suomen ja Bulgarian (Arkistoitu – Internet Archive) Bulgarian Viesti 3/2002. Viitattu 12.8.2013.
  35. ↑ Suomen kaarti vakiinnutti Pohjolan suhteet Bulgariaan (Arkistoitu – Internet Archive) Turun Sanomat 27.4.2008. Viitattu 12.8.2013.
  36. ↑ Ekman 2006, s. 245, 378–381.
  37. ↑ Ekman 2006, s. 380
  38. ↑ Ekman 2006, s. 389, 396, 402.
  39. ↑ Ekman 2006, s. 397.
  40. ↑ Ekman 2006, s. 411–412, 416–417.
  41. ↑ a b c d Ekman 2006, s. 418–421.
  42. ↑ Tuomas Hoppu: Historian unohtamat: Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918, s. 27. Bibliotheca Historica 100. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.
  43. ↑ Marko Maaluoto: Kaartin pataljoona – kaupungin vahdissa ja hallitsijan joukkona Helsingin Reservin Sanomat 8–9 (18.10.) 2013, s. 11. Viitattu 17.1.2014.
  44. ↑ a b c d e Jukka Vuolio: Kaartin Soittokunta: Perinteet (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen puolustusvoimat. Viitattu 11.8.2013.
  45. ↑ a b c Ekman 2006, s. 349–350.
  46. ↑ Ekman 2006, s. 352–353.
  47. ↑ Jouni Suistola & Heikki Tiilikainen: Sodassa vieraalla maalla – Suomalaiset Turkin sodassa 1877–1878, s. 86, 268. Atena, Jyväskylä 2014.
  48. ↑ Esityskappaleiden taustoja Raision VPK:n soittokunta. Viitattu 11.10.2020.
  49. ↑ a b c Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, s. 87–90. Helsingin kaupunginmuseo 2008'
  50. ↑ Ekman 2006, s. 38, 44, 50.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen kaarti.


Suomen suuriruhtinaskunnan armeija 1880–1905

Jotkut yksiköistä lakkautettiin jo ennen 1905. Lakkauttamisen syynä oli se, etteivät suomalaiset suostuneet asevelvollisuuden laajentamiseen koko Venäjän keisarikuntaan, vaan olivat valmiita palvelemaan vain Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Suomen suuriruhtinaskunta korvasi asevelvollisuuden puuttumista niin kutsutuilla sotilasmiljoonilla, maksuille suuriruhtinaskunnalta Venäjän keisarikunnan budjettiin.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_kaarti&oldid=22111837”