Wikipedia

Suomen esihistoria

aikakausi Suomen historiassa

Suomen esihistoria on Suomen historiallista aikaa edeltänyt aika, jolta ei ole kirjoitettuja lähteitä. Se käsittää nykyisen Suomen alueen menneisyyden noin 1300-lukuun asti. Suomen esihistoriallinen aika alkoi, kun ensimmäiset asukkaat tulivat Suomeen viime jääkauden jälkeen noin vuonna 8850 eaa. Jääkausi tuhosi merkit mahdollisesta senaikaisesta ja sitä edeltäneestä asutuksesta Suomessa. Suomen esihistoria jaetaan kivikauteen (–1500 eaa.),[2] pronssikauteen (1500 eaa. – 500 eaa.) ja rautakauteen (500 eaa. – 1200/1300 jaa.). On mahdollista, joskaan ei varmaa, että Suomen alueen lounaisrannikolla puhuttiin kivikauden lopulla melko pitkän aikaa kantaindoeuroopan kieltä. On myös mahdollista, että Suomen alueelle on pronssikaudella päätynyt monien sittemmin kadonneiden suomen sukukielten puhujia. Kuitenkaan itämerensuomalaiset tai saamelaiset eivät vielä tuolloin Suomen alueelle saapuneet. Tutkijat eivät tiedä varmaksi, mitä kieltä Suomen alueen asukkaat puhuivat ennen ajanlaskun alkua.[3]

Kiuruvedeltä Pohjois-Savosta löytynyt kivikautinen reikäkirves, johon on työstetty ihmisen kasvot.[1]

Suomen esihistorian jaksottelu muokkaa

Kivikausi (8850–1900/1700 eaa.)

  • Paleoliittinen kausi (ennen jääkautta ja jääkauden aikana)
  • Mesoliittinen kausi (esikeraaminen kausi)
    • Suomen asuttamisen jakso (noin 9000 – 7500 eaa.)
    • Suomusjärven kulttuuri eli esikeraaminen kausi (noin 7500 − 5100 eaa.)
  • Neoliittinen eli keraaminen kausi
    • Varhaisneoliittinen kausi (5100 – 3200 eaa.)[4]
    • Keskineoliittinen kausi (3200 – 2500 eaa.)
    • Myöhäisneoliittinen kausi (2500 – 1500 eaa.)

Pronssikausi (1700–500 eaa.)

  • Varhaispronssikausi (1300 – 1000 eaa.)[5][6]
  • Myöhäispronssikausi (1000 – 500 eaa.)

Rautakausi (500 eaa. – 1200/1300 jaa.)

Käsite varhainen metallikausi sisältää pronssikauden ja rautakauden alkuvaiheet 1500 eaa.–200 jaa., jolloin metallit olivat vielä suhteellisen harvinaisia. Länsi-Suomessa varhaismetallikausi voidaan katsoa alkavan vasta 1300 eaa., kun taas Itä-Suomessa sen voi katsoa alkaneen paikoin jo 1600 eaa.[10]

Kivikausi muokkaa

Pääartikkeli: Kivikausi Suomessa

Paleoliittinen kivikausi (ennen jääkautta ja sen aikana) muokkaa

 
Kristiinankaupungissa sijaitseva Susiluola kuvattuna sisältäpäin. Luolasta on löydetty kiviä, joita on esitetty ihmisen 120 000 vuotta sitten muokkaamiksi. Löytöjen tulkinta on kuitenkin kiistanalainen.

Esihistorian tutkimus ei ole onnistunut paleoliittisten kohteiden löytämisessä Suomessa kovinkaan hyvin. Jääkausien väkivaltainen maisemanmuokkaus on piilottanut mahdolliset todisteet moreenikerrosten alle. Kristiinankaupungin Susiluolaa pidettiin etenkin 1990-luvun lopussa ja 2000-luvulla mahdollisena paleoliittisena kohteena.[11][12] Luolan sorakerroksista väitettiin löytyneen iskoksia ja kiviä, jotka olisivat saattaneet olla kaapimia. Löydön ajoitus (120000 vuotta eaa.) olisi tarkoittanut, että kyseeseen olisivat tulleet lähinnä neandertalinihmiset. Nykyään arkeologit ja geologit pitävät löytöjen tulkintaa ihmisperäiseksi kiistanalaisena.[13][14]

Ennen jääkauden maksimia (LGM) nykyihminen levisi Eurooppaan noin vuonna 35 000 eaa. mammutteja ja muuta suurriistaa metsästäen. Suomen alueelta on löydetty useita mammutinluulöytöjä ajalta 34 000–22 000 eaa.[15] Siksi voidaan olettaa, että lämpimän interstadiaalikauden aikana ennen jääkauden maksimia 22 000 eaa. olisi nykyihminen voinut metsästää myös Suomen alueen tundra-aroilla. Mitään todisteita ihmisen toiminnasta tuolta ajalta ei kuitenkaan ole.[16]

 
Fennoskandian suurimpiin kuuluva Astuvansalmen kalliomaalaus Etelä-Savossa. Kallion 65 maalauksissa on kuvattu muun muassa hirviä, koiria, ihmisiä ja veneitä.

Mesoliittinen kivikausi (8850–5200 eaa.) muokkaa

Pääartikkeli: Suomen mesoliittinen kausi

Jääkauden jälkeen, kun kasvillisuus ja eläimistö palasi takaisin Suomeen, seurasivat ihmisetkin perässä. Suomen mesoliittisen kauden katsotaankin alkavan Suomen asuttamisesta. Mesoliittinen kausi jaetaan asutusvaiheeseen ja Suomusjärven eli esikeraamiseen kulttuuriin. Kun väestö otti keraamiset astiat käyttöönsä, alkoi Suomessa vaihe, jota kutsutaan subneoliittiseksi vaiheeksi. Se jaotellaan karkeasti varhais-, keski- ja myöhäisneoliittiseen kauteen. Maanviljelyn tulo Suomeen on vasta selvitystyön alla, mutta tiedetään jo, että sitä harjoitettiin neoliittisella kivikaudella.[17][18][19]

 
Noin vuodelta 8300 eaa. oleva Antrean verkko, joka löytyi syksyllä 1913 Karjalankannakselta Antreasta.

Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Ensimmäiset ihmiset toivat todennäköisesti mukanaan myös koiran.[20] Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja on muun muassa Lahden Ristolassa, Orimattilassa ja Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta. Kyseessä on pajun niinestä 8400–8100 eaa. valmistettu tunnettu kalastusväline Antrean verkko.[16]

Pohjois-Suomen varhaisin asuinpaikka Utsjoen Vetsijärvellä on ajoitettu hieman yli 10 000 vuotta vanhaksi. Kohteen löytöaineisto viittaa sekin kaakon suunnalle, mahdollisesti Moskovan ympäristössä vaikuttaneeseen Butovon kulttuuriin, joka kuuluu Kundan kulttuurin kanssa samaan ns. jälkisvidryläiseen kompleksiin.[21] Joitakin Pohjois-Lapin löytöjä on myös yhdistetty Norjan Ruijan rannikon vanhimpaan ns. Komsan kulttuuriin.[16]

Suomen mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa.), tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot olivat kasvien keräily, metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan, tosin tiheintä se on ollut silloisilla rannikoilla, jotka maannousun johdosta ovat nykyisin syvällä sisämaassa. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.[22]

Tuolloiset Suomen asukkaat saattoivat puhua useita eri kieliä. Levittäytyessään kohti pohjoista he kohtasivat pian Lapissa Jäämeren rannikon asukkaita, jotka olivat kulkeneet Länsi-Euroopasta pohjoiseen sulaa Norjan rannikkoa seuraten. Ensimmäisten asuttajien kielistä tutkijat eivät tiedä mitään. Niiden lukumäärää tai keskinäisiä sukulaisuussuhteitakaan ei osata näin ollen arvioida. Lännestä saapuneiden kieli ei oletettavasti ollut mitään sukua etelästä saapuneiden kielelle; ja vaikka kielet samaa juurta olisivat olleetkin, ei niiden sukulaisuus enää vuosituhansien erilliskehityksen jälkeen olisi varmaankaan ollut niiden puhujien tunnistettavissa.[3]

Neoliittinen kivikausi (5200–1900/1700 eaa.) muokkaa

Neoliittisen kivikauden varhaisvaihe (5200–3900 eaa.) muokkaa

Pääartikkeli: Kampakeraaminen kulttuuri
 
Sandlidenin savi-idoli (löydetty 1990) on eräs Vantaan Jokiniemen kaupunginosasta löydetyistä savi-idoleista. Kansallismuseon tunnusnumero KM 30464:8163.
 
Paltamosta Kainuusta löytynyt kivikautinen karhunpäänuija. Karhunpääesineet ovat mahdollisesti kuvanneet klaanien toteemieläimiä.[23][24]

Noin vuonna 5300 eaa. Suomeen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Myös vanhin suomalainen maanviljelys, itäistä perua oleva tattarin viljelys ajoittuu uusimpien löytöjen mukaan samaan ajankohtaan[25]. Suomi kuului tällöin laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestön on arveltu olleen suomalais-ugrilaista, joskin monet kielitieteilijät ovat kyseenalaistaneet tämän.[22][3]

Kampakeraamisia kulttuureja yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri Suomen aluetta. Varhaiskampakeramiikan aikana (5300–4200 eaa.) keskilämpötila on ollut noin kaksi astetta nykyistä korkeampi, mikä on houkutellut ihmisiä Suomenniemelle.[22]

Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan pyöreäpohjaisten saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4200 eaa.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4200–3600 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3600–2800 eaa.). Näistä jokainen on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan alaryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa.[22]

Niin sanotut asumuspainanteet yleistyvät varhaisneoliittisella kaudella. Ne osoittavat että asuntoina toimivat entistä vankemmat yhden perheen rakennukset. Ihmiset elivät ehkä 5–10 perheen paikallisyhteisöissä. Jokaisella paikallisyhteisöllä oli todennäköisesti yhteinen laaja pyyntireviiri, vuotuiskierto ja pääasuinpaikka. Pyyntireviirin alueella oli useampia tukikohtia joita käytettiin pyynnissä vuotuiskierron mukaan. Talous perustui ainakin rannikkoseuduilla vahvasti hylkeenpyyntiin. lähde?

Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Kalliomaalauksia alettiin tehdä viimeistään varhaisneoliittisella kaudella. Maalatut eläimenkuvat ja kivestä tehdyt eläimenpääveistokset liittyvät todennäköisesti käsityksiin toteemieläimistä. Astioiden ohella savesta tehtiin myös todennäköisesti šamanismiin liittyviä niin sanottuja savi-idoleita. Pohjois-Euroopan vanhin ihmistä esittävä figuuri on löydetty Vantaan Jokiniemestä.[26][22]

Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena.[22]

Neoliittisen kivikauden keskivaihe (3200–1900/1700 eaa.) muokkaa

Nuorakeraaminen kulttuuri (2800–2300 eaa.) muokkaa
Pääartikkeli: Nuorakeraaminen kulttuuri
 
Helsingistä ja Vantaalta löytyneitä nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin käyttämiä kivikirveitä.[27]

Nuorakeraaminen kulttuuri, eli toiselta nimeltään vasarakirveskulttuuri, vaikutti aluksi Venäjällä ja levisi asukkaiden siirtymisen johdosta Itämeren ympäristöön Baltiaan. Noin 3200 eaa. tulivat ensimmäiset siirtolaiset Lounais- ja Etelä-Suomeen ja asettuivat vanhan pyyntikulttuurin sekaan, mutta erilaisille asuinpaikoille. On arvioitu, että tulokkaita oli vähän, mutta siitä huolimatta he ottivat haltuunsa alueen, jonka raja sisämaata vasten oli Viipurinlahti–Lahti–Kangasala–Teisko–Kauhava–Kokkola. Tämän alueen pohjoispuolelle he eivät pystyneet enää siirtymään, koska lauhempi ilmasto takasi paremmat olosuhteet kotieläimien pitoon ja toisaalta viljavat savikot ja niiden lehtimetsät loppuivat tuolle linjalle.[22][28]

Vasarakirveskulttuurin alun perin keskieurooppalaiset symbolit ja rituaalit eroavat huomattavasti pohjoisen kampakeraamisen kulttuurin perinteistä. Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin 900 kappaletta. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia.[22]

 
Kauniaisista löytyneitä nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin saviastioita.

Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa kaskiviljelynä tai hoiti karjaa. Nuorakeraamisen kulttuurin asutus ei ollut yhtä rannansidonnaista kuin aikaisempi kampakeraaminen asutus, mutta asuinpaikat olivat kuitenkin useimmiten veden lähistöllä. Asutuksen sijainti voi viitata rantaniittyjen hyödyntämiseen laidunmaana. Virossa arvioidaan yksittäistaloasutuksen syntyneen nuorakeraamisen kulttuurin aikana. Suomenkin osalta tämä on mahdollista sillä asuinpaikat ovat suhteellisen pieniä ja niiden levintäkuva on hajanaisempi aikaisempaan verrattuna. Nuorakeraamisen kulttuurin vahvistuttua ja elintilan käytyä vähiin, myöhäiskampakeraaminen väestö väistyi tai sulautui nuorakeraamiseen väestöön, mutta ainakin myöhäiskampakeraamisen väestön asuinpaikat vähenivät.[29][22][28]

Ahvenanmaalta on löydetty 5 000 vuotta vanha ohranjyvä. Itäisessä Ruotsissa viljanviljelystä on todisteita 5 000 vuoden takaa ja sieltä viljanviljely on levinnyt Ahvenanmaalle. Manner-Suomesta löydetyt vanhimmat jyvät ovat 3 500 vuoden takaa.[30][31]

Suomen pohjois- ja itäpuolella elivät niin sanottua asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa. Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia.[22]

Noin 3300–1300 eaa. Perämeren rantaviivan tuntumaan ilmestyivät niin sanotut jätinkirkot, joiden tekijöistä on vain hatara kuva. Nämä vallimaiset rakenteet pohjautuivat luultavasti Keski-Euroopan ja Etelä-Skandinavian megaliittiperinteeseen. Parhaiten säilyneet ja suurimmat jätinkirkot portteineen on tuoreen tutkimuksen mukaan suunnattu päivänseisausten ja -tasausten auringonnousuihin ja -laskuihin[32] Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko.[33][34]

Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2900–2400 eaa.) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on muun muassa. tehty Mynämäen Pyheensillasta. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyn. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm pitkä mies ja runsaasti savi-idoleita.[35]

Neoliittisen kivikauden myöhäisvaihe (3200–1900/1700 eaa.) muokkaa
 
Lapista löytyneitä punaliuskeisia eläinkoristeisia tikareita neoliittiselta kivikaudelta.[36]

Kiukaisten kulttuuri (2300–1500/1300 eaa.) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin. Merellisten yhteyksien merkitys korostuu aikaisempaan verrattuna. Vähitellen muodostuu eräänlainen Itämeren kulttuuripiiri johon liittyy myös Länsi- ja Etelä-Suomi.[22][37]

Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa. aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin- ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. jopa Pellon korkeudelta asti. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin.[37]

Pohjois- ja Itä-Suomessa tapahtuu suuria muutoksia. Asutus muuttuu vähitellen vaikeammin arkeologisesti todettavaksi. Jätinkirkot näyttävät häviävän käytöstä noin 2500 eaa. Pöljän-Jysmän keramiikka häviää viimeistään noin 2000 eaa. Samanaikaisesti autioituvat Perämeren alueen suuret kylämäiset asuinpainannekeskittymät. Asutusyhteisöt saattoivat hajota pienemmiksi yksiköiksi ja asutuksesta ehkä tulee liikkuvampaa. Myöhäisneoliittisen kauden hautaustavat tunnetaan huonosti. Käytössä on saattanut olla maanalainen ruumishautaus. Myös joitain pitkäröykkiöitä on pidetty aikakauden hautoina. lähde?

On mahdollista, joskaan ei varmaa, että Suomen alueen lounaisrannikolla puhuttiin kivikauden lopulla melko pitkän aikaa kantaindoeuroopan kielen luoteismurretta. Todistusaineisto nuorakeraamikkojen kielestä koostuu luoteisindoeurooppalaisina pidetyistä lainasanoista, joiden levinneisyys rajoittuu itämerensuomeen ja mahdollisesti saamelaiskieliin. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi itää, kaski, lehti ja rohto. Myös nimi Suomi voi juontua luoteisen kantaindoeuroopan ’ihmistä, kuolevaista’ merkitsevästä sanasta.[3]

Pronssikausi (1700–500 eaa.) muokkaa

 
Kemiönsaaresta Varsinais-Suomesta löytynyt pronssikautinen tikari.

Metallien tulo Suomeen aloitti metallikaudet. Pronssikausi jaotellaan varhais- ja myöhäispronssikauteen. Pääasiassa Sisä- ja Pohjois-Suomen yhteydessä Varhaismetallikauden käsite sisältää sekä pronssikauden että rautakauden alun. Metallit olivat Suomessa harvinaisia ja olivat käytössä vain pienillä ryhmittymillä.[6][38]

 
Kaksi Helsingin Tapaninkylästä 1850 löydettyä pronssista asekirvestä, jotka on valmistettu Skandinaviassa ja ajoitettu jaksoon 1300–1100 eaa. Kansallismuseon tunnus KM 72:1a,b.

Läntinen pronssikausi muokkaa

 
”Kirkonlaattiana” tunnettu neliskulmainen hautaröykkiö Sammallahdenmäen pronssikautisella röykkiöalueella Raumalla.

Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa.[39] Merelliset yhteydet korostuvat vahvasti ja Länsi-Suomi muodostuu osaksi yhteispohjoismaista pronssikauden kulttuuria. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ainakin osan oletetaan saapuneen läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat tuontitavaraa mutta Suomessa on ollut omaakin pronssinvalantaa. lähde?

Maanviljely muuttui yhä tärkeämmäksi ja viimeistään nyt ilmestyvät maatalot. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka.[39] Rannikon yleisin asutusmuoto oli todennäköisesti yksittäistalo tai mahdollisesti pieni taloryhmä. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Rieskaronmäen talosta on löydetty myös Suomen vanhin navetaksi tulkittu rakennus. Pronssikaudella yleistyvät keittokuopat varsinkin Pohjanlahden alueella. Ne saattavat liittyä hylkeentraanin valmistukseen. lähde?

Pronssikaudella tapahtui oletettavasti tärkeä uskonnollinen murros. Omaksuttiin uskomuksia joiden alkuperä oli eurooppalaisissa maanviljelijäyhteisöissä. Hautausta alettiin tehdä monumentaalisiin kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin mikä on korostanut esi-isien merkitystä. Näitä halkaisijaltaan jopa kymmeniä metrejä leveitä kiviröykkiöitä voidaan pitää vanhimpina julkisina muistomerkkeinä Suomessa.[39] Suomen suurin röykkiö on Panelian Kuninkaanhauta. Toinen tärkeä muutos oli nuoremmalla pronssikaudella polttohautauksen omaksuminen,[39] mikä voi liittyä sielukäsityksen muuttumiseen. Tämä hautausperinne ilmeni vahvimmillaan pitkin rannikkoa Viipurin seudulta aina Pyhäjoelle asti. Hautoihin pantiin harvoin esineitä. lähde?

Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Nakkilan ja Kiukaisten merkittävät asutusyhteisöt muodostuivat lahtien perukkoihin, rantaniittyjen äärelle. Rauman Sammallahdenmäki on Suomen ensimmäinen esihistoriallinen Unescon maailmanperintökohde. Sammallahdenmäki edustaa läntisen pronssikauden röykkiöperinnettä.[40]

Itäinen pronssikausi muokkaa

Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssikulttuuri tuli idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Pohjois-Suomessa oli käytössä asbestisekoitteinen keramiikka. Järvi-Suomen alueella alettiin saven valamiseen käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga- ja Okajokien suomalais-ugrilaiselta alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa. Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Uskonnollisiin muutoksiin kuuluu myös kalliomaalaus- ja eläimenpääveistosperinteen loppuminen. Tekstiilikeraamisessa Järvi-Suomessakin esiintyi kaskiviljelyä pyyntitalouden ohella. lähde?

On hyvin mahdollista, että Suomen alueelle on tuolloin päätynyt monien sittemmin kadonneiden suomen sukukielten puhujia. Kuitenkaan itämerensuomalaiset tai saamelaiset eivät vielä tekstiilikeramiikan aikana noin 2000 eaa. Suomen alueelle saapuneet. 1000–500 eaa. varhaiskantasuomea näyttäisi puhutun Inkerinmaan ympäristössä ja varhaiskantasaamea sen pohjoispuolella, Kaakkois-Suomessa ja/tai Karjalassa [3]

Pronssikauden ja varhaisrautakauden välinen raja on varsinkin sisämaassa ja Pohjois-Suomessa hyvin liukuva, ja usein nämä aikakaudet yhdistetäänkin varhaismetallikausi-käsitteen alle.[41]

Kielitieteen näkökulmia varhaismetallikauteen muokkaa

Pronssikaudella ja vanhemmalla rautakaudella (lainan täsmällisen ajankohdan tarkka määrittely on vaikeaa) suomen kieleen omaksuttiin runsaasti germaanisia lainasanoja, jotka kuvaavat ajan yhteiskuntaa: kuningas, ruhtinas, valta, vuokra, kunnia, lunnaat, murha, sakko, tuomita. Vanhoiksi pronssikauden lainoiksi on katsottu kuitenkin varmuudella muun muassa kansa, karja, kaura, kavio, kilpi, liesi, purje, pursi, pyhä, ratsu, rauta, satama, sika, tuoni, väylä. Pronssikaudelle ajoitettuja indoiranilaisia lainasanoja ovat muun muassa huhta, varsa, marras, taivas, mana, jumala.[42]

Kuitenkaan Suomen alueen asuttajien käyttämistä kielistä ei voida sanoa ennen vuotta 0 kovin paljoa. Ajanlaskun alkaessa Suomen alueella puhuttiin vielä jonkin aikaa muinaislapin kieltä, joka ei ilmeisesti ole sukua nykyään eläville kielille, mutta sen sanastoa on säilynyt jonkin verran etenkin saamelaisissa paikannimissä.[3]

Rautakausi (500 eaa.–1200/1300 jaa.) muokkaa

Varhaisrautakausi (500 eaa.–375/400 jaa.) muokkaa

 
Suomen kaikkein varhaisimmat rautaesineet, Savukosken Sillankorvalta kätköstä löydetyt käyrät tikarit. Ne on ajoitettu 800-600-luvuille eaa. Tikarit ovat peräisin Kaukasukselta. [43][44]

Ensimmäiset rautaiset esineet kulkeutuivat Suomeen noin 800–400-luvuilla eaa. Niitä saapui Suomeen kahdesta suunnasta – rannikolle Skandinaviasta tai muualta Itämeren alueelta sekä sisämaahan ja Pohjois-Suomeen Ananjino-kulttuurin alueelta Euroopan-puoleisen Venäjän itäosasta, jonne yhteydet olivat muodostuneet jo myöhäis-pronssikaudella. Nämä varhaisimmat Suomeen kulkeutuneet esineet olivat pääasiassa kirveitä, veitsiä, keihäänkärkiä, sirppejä ja myöhemmin myös viikatteita sekä erilaisia koruja.[45] Aikalaisille raudan työstäminen oli yliluonnollisten voimien käyttöä, ja tällä uudella teknologialla oli suuri vaikutus myös itämerensuomalaiseen mytologiaan. Esimerkiksi Ilmarisesta tuli Seppo tai takoja iän ikuinen vasta raudan käyttöönoton jälkeen. Se näyttää vaikuttaneen myös suomalaisten käsityksiin esimerkiksi salamoinnin alkuperästä ja maailman synnystä.[46]

 
Soukaisten kylästä Laitilasta löytynyt lasinen juomasarvi, joka on valmistettu 200-luvulla mahdollisesti Kölnin alueella. Se on koristeltu värillisillä lasinauhoilla.[47][48]

Rauta alkoi hiljalleen korvata pronssia aseiden ja käyttöesineiden valmistuksessa niin rannikolla kuin sisämaassakin 500-luvulla eaa. Sisämaassa raudan valmistus alkoi noin 500–300 eaa. ja Pohjois- ja Itä-Suomessa noin 300–200-luvuilla eaa. Pohjois- ja Itä-Suomesta on löydetty samankaltaisia raudan pelkistysuuneja, joita tunnetaan myös Itä-Karjalasta. Vastaavia uuneja ei tunneta rannikkoseudulta, mutta joiltain niin sanotun esiroomalaisen rautakauden asuinpaikoilta ja röykkiöhaudoista on löytynyt rautakuonaa joka voi viitata myös raudan tuotantoon. Ananjino-kulttuurin pronssikirveet säilyttivät suosionsa pitkälle esiroomalaisen rautakauden puolelle, mikä viittaa raudan käytön yleistymisen hitauteen.[49][45]

Noin vuonna 500 eaa. osassa Suomea puhuttiin kantagermaanin kieltä. Sen vaikutus näkyy lainasanojen lisäksi myös läntisen Suomen paikannimistössä. Paikannimien perusteella tiedetään, että germaanit kohtasivat Länsi-Suomessa sekä itämerensuomalaisia että saamelaisia. Itämerensuomi oli levinnyt Lounais-Suomeen Virosta, kun taas saame oli levinnyt Etelä-Suomeen Karjalasta. Vetäytyvinä kielinä olivat tässä vaiheessa ainakin lännessä germaaninen kieli ja idässä tuntematon uralilainen kieli. Asutuksen ollessa hyvin harvaa on paikka paikoin luultavasti puhuttu edelleen myös kampakeraamikkojen ja/tai nuorakeraamikkojen kieltä ja pohjoisempana jopa niitä edeltäneiden kulttuurien kieliä.[3]

Suomessa rautaa pystyttiin valmistamaan yleisistä järvi- ja suomalmista. Taidon yleistyessä metalliesineiden saatavuus parantuikin selvästi ja raudan käyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Esiroomalaisella ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Rannikon väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkeenpyynti ja metsästys. Rautaiset viljelyvälineet olivat tärkeä uutuus. Mahdollisesti hylkeentraanin keittoon liittyvät kettokuopat ovat edelleen yleisiä Pohjanlahden alueella. Suurimmat keskittymät tunnetaan Perämeren alueelta. Haudat ovat yleensä rakenteeltaan pronssikautta vaatimattomampia. Hautaukset tehtiin pieniin röykkiöihin ja latomuksiin. Perinteisten pyöreämuotoisten hautojen ohelle yleistyvät suorakulmaiset kehärauniot. Rannikon yhteydet suuntautuivat varsinkin Baltian suuntaan. Arkeologisessa aineistossa Morbyn keramiikka on tärkeä ajanjakson tunnusmerkki rannikolla. Sisämaassa oli käytössä asbestisekoitteinen Luukonsaaren keramiikka.[50][51]

 
Nousiaisten kaularengas on ajoitettu 200-luvulle.

Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden sijoittaminen rannikkoalueiden hautoihin yleistyi ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Suomeen ilmestyi samalla myös asehautaustapa. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin. lähde?

Korut olivat usein Baltiasta ja aseet germaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytettiin viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin suorakaiteenmuotoisiin kivirakenteisiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaan pyyntikulttuurin alueella elintapojen katsotaan säilyneen vanhakantaisina.[52]

Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille. Rannikon suhteellisen ohut ja tasaisesti levittäytynyt asutus näyttäisi keskittyvän vähitellen muutamiin tiheästi asuttuihin, selkeärajaisiin asutusyhteisöihin: ainakin kalmistolöytöjen levintä muodostuu tällaiseksi. Asutus keskittyy entistä selvemmin lahtien perukkoihin, jokien suualueille sekä niiden alajuoksuille. lähde?

Keskirautakausi (375/400–800/825 jaa.) muokkaa

 
Rekonstruktio viikinkiajan lopulla käytössä olleesta niin sanotusta Euran emännän muinaispuvusta.

Kansainvaellusaikana (vuodet 400–550/600[53]) maanviljely laajeni etenkin sisämaassa ja metalliesineiden määrä kasvaa haudoissa. Löytöihin sisältyy pieni määrä kultaesineitä. Aseistus oli germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä jotka viittaavat sosiaaliseen eriytymiseen. Tärkeä löytöpaikka on esimerkiksi Vöyrin Gulldynt, josta on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja -renkaita. Sikäläinen talous perustui varsinkin karjanhoitoon mutta eliitin rikastuminen saattoi riippua turkiskaupasta. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta. Ahvenanmaalle saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti läntisen uudisasutuksen mukana. lähde?

Sisämaassa ja Pohjois-Suomessa asbestikeramiikka poistuu käytöstä ja samalla päättyvät oman raudanvalmistuksen jäljet. Tämän alueen keski- ja myöhäisrautakautta nimitetään toisinaan ”saamelaiseksi rautakaudeksi”. Pyyntikulttuuriin kuuluvien ryhmien arkeologinen seuraaminen vaikeutuu. Arkeologinen ”näkymättömyys” saattaa osittain johtua siitä että pyyntikulttuurin omavaraisuus päättyi. Rautaa ja muita tuotteita ruvettiin hankkimaan Suomen ja Skandinavian maatalousyhteisöiltä, vastineeksi pyyntiyhteisöt tarjosivat turkiksia. lähde?

Merovingiaikana (vuodet 550/600[53]–800) Lounais-Suomeen muodostui oma esineellinen kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa ja aseissa alkaa tulla esiin Suomen naapurialueista eroava oma tyyli. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen ”yläluokan” olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin. Yleisin asutusmuoto lienee edelleen ollut yksittäistalo mutta merovingiajalla oletetaan Lounais-Suomeen syntyneen myös varsinaisia kyliä. Muun muassa Maalahden Kalaschabrännanissa on tutkittu hyvin säilyneet merovingiaikaiset talonjäännökset.[54] Talot ovat olleet pystypaalurakenteisia ja seinät on tiivistetty savella. lähde?

Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 300–700 lampeen haudatun tai uhratun sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja.[55]

Kissa on tullut Suomeen ehkä vasta merovingiajalla. Se oli käyttöeläin maatalousyhteisöissä, joissa se piti rotat ja hiiret loitolla viljavarastoista. Palaneita kissan luita on löydetty esimerkiksi Ahvenanmaalta, Hämeenlinnasta ja Laitilasta polttokenttäkalmistoista.[56]

Myöhäisrautakausi (800/825–1200/1300 jaa.) muokkaa

 
Eurooppa vuonna 814.
 
Suomesta löytyneitä miekkoja rautakauden lopulta niin sanotulta viikinkiajalta 800-1050-luvuilta.[57]

Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aina 900–luvun lopulle saakka liikenne viikinkien idäntiellä oli merkittävää. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Pohjoismaissa tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälar-järven Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby nykyisessä Saksassa ja Oslovuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui Ahvenanmaan ja luultavasti pieniä määriä manner-Suomenkin alueen asukkaita. lähde?

 
Eurasta löytynyt 1100–1250-luvuille ajoitettu kiekkopontinen miekka, joka on koristeltu hopealangoin.[58]

Suomessa asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten tapojen vähittäisestä omaksumisesta. Merkittävin tutkittu ruumiskalmisto on Euran Luistari. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri. lähde?

Sisämaan ja Pohjois-Suomen pyyntikulttuurin alueella kasvaa Etelä-Suomeen viittaavien irtolöytöjen ja esineellisten yksittäishautojen määrä. Ilmiö selitetään perinteisesti erätalouden ja turkiskaupan merkityksen kasvuna. Saamelainen asutus ulottui etelässä ainakin Oulujärven tasolle, mutta mahdollisesti huomattavasti etelämmäksi. Siida- tai talvikyläjärjestys, johon muun muassa liittyi poronhoito, on saattanut syntyä myöhäisrautakaudella. lähde?

Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venäläisestä kronikasta lainattua nimeä ”Vanain kaupunki”. Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen ”kaupunki”-termin käyttöön ei ole aihetta. lähde?

 
Rapolan muinaislinnan varustusten jäänteitä. Suomesta tunnetaan hieman yli 100 muinaislinnaa.

Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (noin 1025/1050–1250/1300). Ristiretkiaika oli Itämeren piirissä väkivaltaista aikaa, ja Suomen alueen heimot sotivat taajaan Novgorodin, tanskalaisten, ruotsalaisten ja muiden alueen suomensukuisten heimojen kanssa. Ruotsalaiset tekivät Suomeen ensimmäisen, toisen ja kolmannen ristiretken varsinaissuomalaisia, hämäläisiä ja karjalaisia vastaan joiden seurauksena Suomi vähitellen päätyi osaksi katolista kristikuntaa sekä Ruotsin orastavaa valtakuntaa, kun taas osia Itä-ja Pohjois-Suomesta päätyi osaksi ortodoksista kristikuntaa ja Novgorodin valtakuntaa. Vaikka siteet molempiin valtakuntiin olivat löyhät ja niiden valta ulottui pääasiassa linnoihin ja niiden ympäristöön, voidaan jo todeta kristinuskon voimistuvan vaikutuksen alkaneen. Kun molemmat valtakunnat kykenivät takaamaan riittävän kaupparauhan, liitettiin Suomi eurooppalaiseen kauppaverkostoon. Kun vielä kirkollinen järjestäytyminen sai vankemman jalansijan, saattoi kristillinen lähetystyö tuottaa pysyvää tulosta.[59][60]

Muinaislinnoja rakennettiin viimeistään myöhäiseltä rautakaudelta alkaen. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 100. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä.

Rautakauden väkiluvusta on vaikea toistaiseksi esittää tarkkaa arviota, mutta ristiretkiajalla 1000-luvun alussa sen on täytynyt olla vähintään 50 000–90 000 henkeä. Muussa tapauksessa Suomen keskiaikainen väestö olisi ilmaantunut lähes tyhjästä. Asutus oli kuitenkin jakautunut hyvin epätasaisesti. Tiheimmin asuttuja alueita olivat Ahvenanmaa ennen 1000-luvun löytötyhjiötä sekä lounaisrannikko ja Euran-Köyliön-alue. Asutusta oli melko paljon myös Kokemäenjoen vesistöalueella Satakunnassa ja Kanta-Hämeessä.[61]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ KM 11708 Kiuruveden kirves; Esinekuva www.finna.fi. Viitattu 30.11.2017.
  2. ↑ Kivikausi Museovirasto
  3. ↑ a b c d e f g Häkkinen, Jaakko: Kielet Suomessa kautta aikain (pdf) elisanet.fi. 8.8.2014. Arkistoitu 20.10.2022. Viitattu 13.4.2019.
  4. ↑ Jussila, Timo: Suomen esihistorian kronologiataulukko
  5. ↑ a b c d Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 5–6
  6. ↑ a b Pronssikausi Museovirasto. Arkistoitu 2.7.2017.
  7. ↑ a b c Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.117–118
  8. ↑ a b c Helsingin yliopisto: Rautakauden periodijako Suomessa
  9. ↑ Ari Siiriäinen: Esihistoria, s. 39, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003; Petri Halinen, Hautaaminen pakanuuden aikana, s 63. Suomen kulttuurihistoria 1,Helsinki 2002, Torsten Edgren, Finlands historia, 1992, s. 258
  10. ↑ Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s. 92–94
  11. ↑ Muutamia kivikautisia muinaisjäännöksiä Ajan jälkiä Kristinankaupungissa. 2006. Kristiinankaupungin museot. Arkistoitu 25.4.2016. Viitattu 16.4.2016.
  12. ↑ Carpelan, Christian: Susi luolassa? Sivullisen mietteitä. Tieteessä tapahtuu, 2005, nro 2, s. 47–50. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 15.4.2016. (Arkistoitu – Internet Archive)
  13. ↑ Ennen meitä Suomessa asui neandertalinihmisiä. Vai asuiko? Helsingin Sanomat Kuukausiliite. 2012. Arkistoitu 20.11.2015. Viitattu 20.2.2016.
  14. ↑ Susiluola Kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016.
  15. ↑ Suomen mammutit fmnh.helsinki.fi. Arkistoitu 31.3.2008.
  16. ↑ a b c Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s. 9–11
  17. ↑ Luonnon kehitys jääkauden jälkeen Museovirasto. Arkistoitu 6.5.2015.
  18. ↑ Esihistoriallisen ajan väestö Museovirasto. Arkistoitu 11.11.2017.
  19. ↑ Kivikausi Museovirasto. Arkistoitu 9.9.2017.
  20. ↑ Viranta-Kovanen, Suvi & Mannermaa, Kristiina: Suomessa haukkuu muinaiskoira. Tiede, 12/2015.
  21. ↑ Rankama, Tuija & Kankaanpää, Jarmo 2007. ”The Earliest Postglacial Inland Settlement of Lapland.” – Volokitin, A.V., Karmanov, V.N. & Pavlov, P.Yu. (toim.), Kamennyi vek Evropeiskogo Severa. Rossiiskaja akademija nauk, Uralskoje otdelenije, Komi nautshnyi tsentr, Institut jazyka, literatury i istorii, Venäjä. 44–65. ISBN 5-89606-291-5
  22. ↑ a b c d e f g h i j k Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s. 11–16
  23. ↑ Haggrén ym. 2015, s. 109.
  24. ↑ eläinpääase; karhunpäänuija finna.fi. Viitattu 30.11.2017.
  25. ↑ Maanviljely levisi Suomeen Itä-Aasiasta jo 7000 vuotta sitten Helsingin yliopiston Humanistinen tiedekunta. 2013. Viitattu 15.4.2016.
  26. ↑ Arkeologia nba.fi. Arkistoitu 10.3.2008.
  27. ↑ vasarakirves finna.fi. Viitattu 29.11.2017.
  28. ↑ a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 59–75
  29. ↑ Espoon esihistorian oppimateriaali espoonkaupunginmuseo.fi. Arkistoitu 8.12.2007. Viitattu 17.12.2010.
  30. ↑ https://www.sciencedaily.com/releases/2019/04/190403113931.htm
  31. ↑ Santeri Vanhanen, Stefan Gustafsson, Håkan Ranheden, Niclas Björck, Marianna Kemell, Volker Heyd. Maritime Hunter-Gatherers Adopt Cultivation at the Farming Extreme of Northern Europe 5000 Years Ago. Scientific Reports, 2019; 9 (1) DOI: 10.1038/s41598-019-41293-z
  32. ↑ Marianna Ridderstad, Jari Okkonen: ORIENTATIONS OF THE GIANT’S CHURCHES IN OSTROBOTHNIA, FINLAND arxiv.org.
  33. ↑ Arvoitukselliset jätinkirkot K.H. Renlundin museo – Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo. Arkistoitu 9.11.2013.
  34. ↑ Museovirasto: Jätinkirkot, arvoituksellinen muinaisryhmä
  35. ↑ Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s. 80–81
  36. ↑ KM 11703, KM 9972:1, KM 13438, KM 12443 punaliuskeisia tikareita; Esinekuva; KM 12443 punaliuskeinen tikari; KM 11703 punaliuskeinen tikari; KM 13438 punaliuskeinen tikari; KM 9972:1 punaliuskeinen tikari finna.fi. Viitattu 30.11.2017.
  37. ↑ a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 75–89
  38. ↑ Rautakausi Museovirasto. Arkistoitu 6.5.2015.
  39. ↑ a b c d Sarajas-Korte: Ars – Suomen taide 1, s. 21. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1987. ISBN 951-35-4202-5.
  40. ↑ Bronze Age Burial Site of Sammallahdenmäki Unesco World Heritage. Viitattu 20.2.2016. (englanniksi)
  41. ↑ Läntinen pronssikausi – Itäinen varhaismetallikausi Kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016.
  42. ↑ Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Tietolipas 215. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1.
  43. ↑ Haggrén ym. 2015, s. 208–209.
  44. ↑ miekka; ekinakhe -miekka finna.fi. Viitattu 5.12.2017.
  45. ↑ a b Haggrén ym. 2015, s. 217–219.
  46. ↑ Lesell, Kreetta & Meriluoto, Marjo & Raninen, Sami (toim.): Tursiannotko. Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle, s. 109–110. Tampere: Tampereen museoiden julkaisuja 148, 2017.
  47. ↑ Haggrén ym. 2015, s. 250.
  48. ↑ juomasarvi; lasinen juomasarvi finna.fi. Viitattu 1.12.2017.
  49. ↑ Haggrén ym. 2015, s. 207–208.
  50. ↑ Morbyn keramiikka Suomen esihistoriallinen keramiikka. 1999. Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen esinetuntemuskurssi. Viitattu 20.2.2016.
  51. ↑ Keramija=Kansallismuseo kansallismuseo.fi. Viitattu 20.2.2016.
  52. ↑ Roomalaisaika Kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016.
  53. ↑ a b Ari Siiriäinen: Esihistoria, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003 s. 36
  54. ↑ Kulttuuriympäristön palveluikkuna www.kyppi.fi. Viitattu 5.12.2017.
  55. ↑ Kulttuuriympäristön palveluikkuna www.kyppi.fi. Viitattu 5.12.2017.
  56. ↑ Haggrén, 277
  57. ↑ miekka; miekka – Petersenin Z-tyyppiä finna.fi. Viitattu 6.12.2017.
  58. ↑ miekka; kiekkopontinen miekka finna.fi. Viitattu 1.12.2017.
  59. ↑ Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s. 29–33
  60. ↑ Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s. 35–46
  61. ↑ Haggrén ym. 2015, s. 299.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Blomstedt, Yrjö ym. (toim.): Suomen historia. 1, Kivikausi, pronssikausi ja rautakauden alku, keski- ja myöhäisrautakausi. Espoo: Weilin + Göös, 1984. ISBN 951-35-2490-6.
  • Edgren, Torsten: Den förhistoriska tiden. Teoksessa Finlands historia 1, Espoo 1992. (ruotsiksi)
  • Halinen, Petri & Anttonen, Veikko & Hiekkanen, Markus: Myyttien maailmasta lännen kirkon piiriin. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
  • Siiriäinen, Ari: Esihistoria. Teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen esihistoria.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_esihistoria&oldid=22151266”