Wikipedia

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen 5. puoluekokous

(Ohjattu sivulta Suomen Sosialidemokraattisen puolueen 5. puoluekokous)

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen 5. puoluekokous järjestettiin Oulun työväentalolla 20.–26. elokuuta 1906. Se muodostui merkittäväksi koko suomalaisen työväenliikkeen kannalta, kun SDP hylkäsi aseellisen vallankumouksen tavoittelun ja radikaalin luokkataisteluopin ja siirtyi parlamentaristiselle linjalle, jonka ensimmäinen tavoite oli kevään 1907 eduskuntavaalit. Samalla puoluetta yhtenäistettiin aatteellisesti: toimenpiteisiin lukeutui muun muassa yksittäisten jäsenien erottamisia sekä irtisanoutuminen siihen kuuluneiden työväenyhdistysten liepeilla toimineista vallankumouksellisista ja jopa anarkistista aineksista. Vaikka päätös eduskuntatyöhön keskittymisestä tehtiin yksimielisesti, pitivät puolueessa vahvan aseman saaneet nuorsosialistit oman salaisen tapaamisensa, jossa he perustivat lyhytikäiseksi jääneen maanalaisen taistelujärjestön.

Puoluekokousväkeä Oulun työväentalolla. Näyttämön yläpuolella lukee teksti "Yksimielisyyttä leivän hengen ja oikeuden puolesta".

Oulun kokoukseen antoivat leimansa syksyn 1905 suurlakko sekä heinä–elokuun vaihteen epäonnistunut Viaporin kapina. Suurlakon jälkeen keisari Nikolai II palautti ensimmäisen sortokauden aikana kumottuja kansalaisoikeuksia. Kuukautta ennen Oulun puoluekokousta hän vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen, jotka mahdollistivat huomattavasti entistä säätyvaltiopäiväjärjestystä kansanvaltaisemman päätöksenteon.[1] Viaporin kapina puolestaan merkitsi loppua suurlakon yhteydessä syntyneille punakaarteille, jotka nyt päätettiin lakkauttaa. Puoluekokouksessa tehtiin myös merkittäviä sisäisiä organisaatiouudistuksia ja hyväksyttiin valtakunnallinen vaaliohjelma seuraavan kevään eduskuntavaaleja varten. Puheenvuoroissa näkyi erityisesti puolueeseen suurlakon jälkeen tulleen nuoren radikaalin sivistyneistön ja maltillisempien työväenliikkeen veteraanien välinen valtataistelu.[2]

Yleistä muokkaa

 
Oulun työväentalo.

Oulussa oli tarkoitus järjestää jo vuoden 1903 puoluekokous, mutta työväentalon keskeneräisten rakennustöiden vuoksi se siirrettiin Forssaan. Kyseessä oli ensimmäinen suurlakon jälkeen pidetty SDP:n varsinainen puoluekokous. Puolue oli kuitenkin kokoontunut jo välittömästi lakon päättymisen jälkeen marraskuussa 1905 Tampereella järjestetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa.[3] Oulun kokous oli myös SDP:n ensimmäinen puoluekokous, jonka aikana sen perustamisvuonna 1899 säädetyt kokoontumis-, paino- ja sananvapauden rajoitukset eivät enää olleet voimassa. Kieltojen kumoaminen sekä suurlakon synnyttämä innostus näkyi puolueen jäsenmäärässä, vuoden 1905 lopulla SDP:llä oli noin 45 000 jäsentä, mutta Oulun puoluekokoukseen mennessä määrä oli kaksinkertaistunut. Puolueeseen kuuluvien työväenyhdistysten määrä oli kasvanut vielä rajähdysmäisemmin, 1905 niitä oli 177 ja vuoden 1906 lopulla jo 937. Forssan vuoden 1903 puoluekokouksessa edustettuina oli vain 53 yhdistystä, kun Oulussa niitä oli lähes 400. Samalla yhdistykset edustivat kattavammin koko maata, kun mukana oli myös runsaasti Pohjois-Suomen työväenyhdistyksiä.[1]

Työväenyhdistysten lisäksi kokouksessa oli paikalla edustajia Ylioppilaiden Sosialidemokraattisesta Yhdistyksestä, puoluelehdistä, Kirjaltajaliitosta, Satamatyöntekijäin liitosta ja Rautatieläisten liitosta sekä punakaartista ja ensimmäisen yleisen torpparikokouksen keskustoimikunnasta. Ruotsista mukana olivat LO:n puheenjohtaja Herman Lindqvist ja sosialidemokraattisen työväenpuolueen puoluesihteeri Carl Gustaf Wickman sekä Haaparannan työväenyhdistyksen edustajat.[4]

Puoluekokouksen avasi oululainen toimittaja Kalle Hämäläinen, jonka jälkeen kuultiin Yrjö Sirolan tervehdys ruotsalaisille vieraille. Hän käänsi myös Suomeksi Carl Gustaf Wickmanin pitämän tervehdyspuheen. Kokouksen puheenjohtajiksi valittiin Sirolan lisäksi Taavi Tainio ja Emil Perttilä sekä sihteeriksi Mikko Uotinen. Puoluekokouksen varsinaisella asialistalla oli kysymyksiä kuten punakaartien lakkauttaminen, menettelytapakysymys, valtakunnallinen järjestäytyminen sekä vaali- ja puolueohjelmat.[5] Lisäksi vaadittiin muun muassa yleistä kieltolakia[6] sekä tehtiin virallinen päätös vapun viettämisestä työväen ja köyhälistön yleisenä mielenosoituspäivänä.[7] Oulussa saatettiin myös päätökseen ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen erottaminen, kun puoluekokous hyväksyi vuotta aikaisemmin tehdyn suunnitelman Suomen Ammattijärjestön perustamisesta ja kaikki ammattiyhdistysasiat siirrettiin Matti Paasivuoren hoidettaviksi.[8]

Muuhun ohjelmaan kuului Oulun Työväen Näyttämön teatteriesitys ja lauantai-iltana järjestetty suuri kansanjuhla |Hietasaaren kentällä.[9] Venäjän viranomaiset puolestaan lähettivät kokouksen ajaksi kaupunkiin 500 miehen vahvuisen sotilasyksikön.[10] Erikoisuuksiin kuului Hufvudstadsbladetin kokouksen aikana julkaisema "häväistyskirjoitus", jossa väitettiin 200–300 Ouluun matkalla olleen puoluekokousedustajan pysähtyneen syömään Seinäjoen asemalla ja jättäneen suurimmaksi osaksi maksamatta. Kokouksen järjestävä komitea määrättiin selvittämään asiaa.[11][12]

Puolueen aatteellinen yhtenäistäminen muokkaa

 
Porvarillisen Fyren-pilalehden piirtäjä Alex Federley tulkitsi SDP:n radikalisoituneen Oulun puoluekokouksessa. Pilapiirroksessa ”På de rödas vågskål” (”Punaisten vaakakupissa”) puolueesta erotetut J. K. Kari, Jean Boldt ja Matti Kurikka korvataan laatikollisella dynamiittia.

Oulun puoluekokouksen aikaan SDP:n sisällä oli jako porvarillisten puolueiden kanssa tehtävää yhteistyötä kannattavien ja radikaalimpaa luokkataistelulinjaa edustavien kesken. Yhteistyötä kannattivat Helsinkiä ja Viipuria lukuun ottamatta muiden suurimpien kaupunkien, kuten Tampereen ja Turun työväenyhdistykset, jotka olivat valmiita kanssakäymiseen myös eri valtiollisten instituutioiden kanssa. Helsingissä ja Viipurissa sekä maaseudun työväenyhdistyksissä sen sijaan oli vallalla "puhtaan luokkataistelun" oppi, jonka mukaan työväestö pystyy parantamaan olojaan ilman yhteistyötä muiden poliittisten ryhmittymien kanssa. Näiden jakolinjojen lisäksi työväenyhdistysten sisällä vaikutti aseellista vallankumousta ajavia tahoja sekä anarkisteja.[1]

Marraskuussa 1905 järjestetyssä Tampereen ylimääräisessä puoluekokouksessa johto oli siirretty Turusta Helsinkiin, koska tarkoituksena oli yhdenmukaistaa linjaa tulevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Puoluejohdon siirron ohella ns. helsinkiläistä linjaa olivat SDP:n sisällä vahvistaneet puolueeseen suurlakon jälkeen liittyneet nuorsosialistit, jotka edustivat nuorta sivistyneistöä. Heidän edustajiinsa kuulunut Yrjö Sirola oli yksi kokouksen puheenjohtajista ja nuorsosialistit onnistuivat liittoutumaan myös puolueen puheenjohtajaksi Oulussa valitun Edvard Valppaan kanssa. Syntynyt tilanne heikensi entisestään yhteistyölinjaa kannattaneiden asemaa ja Oulun kokouksessa torjuttiinkin yhteistyö porvarillisten puolueiden kanssa. Myöhemmin sen tulkittiin koskevan myös keisarinvallan vastustamiseksi ja Suomen suuriruhtinaskunnan autonomian puolustamiseksi tehtyä yhteistoimintaa. Esimerkiksi Otto Ville Kuusinen katsoi, että Suomen porvariston ja venäläisen virkavallan edut olivat viime kädessä samat, koska silloinen valtiopäiväjärjestyksen puitteissa porvaristo pystyi halutessaan estämään jokaisen eduskunnan hyväksymän uudistuksen.[1]

Puolueen yhtenäisyyttä vahvistettiin myös valtakunnallisilla organisaatiouudistuksilla. Entisen puoluehallinnon korvasivat nyt puolueneuvosto ja puoluetoimikunta, joka oli myös toimeenpaneva elin. Uuteen organisaatiopyramidiin kuuluivat lisäksi vaalipiiri- ja kunnallisjärjestöt sekä paikallisosastot. Tämä merkitsi puoluejohdon muuttumista entiseen verrattuna harvainvaltaisemmaksi, kun sivistykseltään ja sosiaaliselta tasoltaan heikommat jäivät vaikuttamaan ainoastaan paikallisosastoihin.[13]

Henkilöristiriidat muokkaa

Henkilökysymyksistä esillä olivat J. K. Karin ja Matti Kurikan asema puolueessa. Turkulainen Kari oli suurlakon jälkeen lähtenyt mukaan porvarilliseen senaattiin, jonka vuoksi hänen jäsenyytensä kyseenalaistettiin. Karin puolustajat katsoivat, että hän oli senaatissa yksityishenkilönä, eikä SDP:n edustajana.[1] Kari itse näki, että puoluehallinto oli aikoinaan antanut hänelle luvan lähteä mukaan senaatin toimintaan.[14] Keskustelun jälkeen Karin tapaus siirrettiin menettelytapavaliokunnan käsiteltäväksi, jonka antaman lausuman mukaan hänet päätettiin erottaa puolueesta.[15]

Toinen kiistanalainen henkilö oli Pohjois-Amerikasta hieman aikaisemmin palannut utopiasosialisti Matti Kurikka, joka yritti nousta takaisin työväenliikkeen johtohahmojen joukkoon. Hänet oli valittu kokoukseen Sörnäisten työväenyhdistyksen edustajana, mutta valtakirjojen tarkistuskomitea halusi muiden kokousedustajien käsittelevän Kurikan osallistumisoikeuden, koska hänen katsottiin toimineen puoluetta vastaan. Yksittäiseen henkilöön kohdistuneen kuritoimenpiteen lisäksi tapauksessa oli myös kyse puoluejohdon pyrkimyksestä tehdä SDP:stä aatteellisesti yhtenäisempi puolue. Asiasta käytettiin yli 60 puheenvuoroa ja lisäksi 20 halukasta kokousedustajaa suostuteltiin luopumaan omastaan.[1] Keskustelusta tuli lopulta niin pitkä, että aihe jäi kokouksen avauspäivän ainoaksi käsitellyksi asiaksi. Äänestyksessä Kurikan edustusoikeutta kannatti ainoastaan 29 puoluekokousedustajaa, jonka jälkeen ryhdyttiin vielä äänestämään hänen erottamisestaan. Kurikka kuitenkin ilmoitti eroavansa puolueesta vapaaehtoisesti ja poistui kokouksesta.[16] Kurikka perusti uuden Suomen Sosialistisen Reformipuolueen heti seuraavana päivänä.[17] Hän kertoi puolueensa edustaman sosialismin taistelevan SDP:n materialistis-anarkistista suuntausta vastaan.[18]

Paikalla oli myös suurlakon ja Viaporin kapinan aikaan Helsingin punakaartin johtoon kuulunut Jean Boldt, joka oli vasta Ouluun saavuttuaan liittynyt paikallisen työväenyhdistyksen jäseneksi. Hänelle ei annettu puheenvuoroa, vaan syntyneen sanaharkan jälkeen kokous keskeytettiin kymmenen minuutin ajaksi ja Boldt poistettiin tilaisuudesta.[19]

Menettelytapakysymys muokkaa

 
Eetu Salin.

Oulun kokoukseen vaikutti olennaisesti heinä–elokuun vaihteen Viaporin kapina, johon Helsingin punakaartin osastot olivat liittyneet. Samalla niiden johtajana toiminut Johan Kock oli julistanut yleislakon. SDP:n johto puolestaan ei ollut etukäteen tietoinen kummastakaan hankkeesta, vaan sanoutui niistä irti. Epäonnistuneen kapinayrityksen vuoksi puoluekokouksessa tuli keskeiseksi ns. menettelytapakysymys, eli valitseeko puolue parlamentarisen vai aseellisen vallankumouksen linjan. Alustavan puheenvuoron piti Porin työväenyhdistyksen edustaja Eetu Salin, jonka mukaan puolueen tuli olla "hyökkäävä", mutta tämän piti kuitenkin tapahtua puhtaasti sosialidemokratian keinoin.[20] Hän sai tuekseen erityisesti työväenliikkeen vanhemman polven edustajia. Viaporin kapinan epäonnistumisen johdosta samoilla linjoilla oli nyt myös esimerkiksi August Rissanen, joka aikaisemmin oli tunnettu väkivaltaa avoimesti kannattaneena aktivistina ja punakaartin jäsenenä. Useat nuorsosialistit sen sijaan halusivat edelleen säilyttää mahdollisuuden aseellisen taisteluun.[1]

Puoluekokouksen ottamma kielteinen asenne väkivaltaa ja aseellista toimintaa vastaan johtui lähinnä siitä, että suurlakon jälkeen saavutettuja asemia ja eduskuntauudistusta ei haluttu vaarantaa Venäjän viranomaisia ärsyttämällä. Osa puoluekokousedustajista, kuten uudeksi puheenjohtajaksi myöhemmin valittu Edvard Valpas, haluisivat kuitenkin pitää edelleen voimassa valmiudet myös suurlakon tapaisiin ulkoparlamentaarisiin toimiin. Toisenlaisia näkemyksiä puolestaan esitti Ylioppilaiden sosialidemokraattisen yhdistyksen edustaja Severi Alanne, joka halusi kytkeä Suomen työväenliikkeen osaksi Venäjällä tsaarinvaltaa vastaan käytävää vallankumouksellista taistelua. Hänen mukaansa kansanvaltaisella kehityksellä ei Suomen suuriruhtinaskunnassa olisi mahdollisuuksia itsevaltaisen Venäjän alamaisena.[1] Alanteen mielestä vallankumouksellinen toiminta oli välttämätöntä myös, jotta työväestön turhautuneisuus ei purkaudu anarkian kautta. Esimerkkinä hän mainitsi Viaporin kapinan ohella kesäkuussa 1906 tapahtuneen Muolaan verityön.[21]

Poikkeavista näkemyksistä huolimatta kokous hyväksyi yksimielisesti päätöslauselman parlamentaristisessa toiminnassa pysyttelemisestä. Kyseessä oli kuitenkin kompromissi, jossa pelkästään korostettiin eduskuntatoiminnan tärkeyttä, ottamatta selkeästi kantaan kumpaankaan suuntaan. Menettelytapavaliokunnan lausunnossa tähdennettiin lisäksi, ettei porvarillisten puolueiden kanssa liittouduta. Puolue luopui myös täydellisen pasifismin ja antimilitarismin ajatuksesta, ottaessaan esille mahdollisuuden kansanpuolustuslaitokseen, jota nuorsosialistit taas pitivät sosialistisen aatteen pettämisenä.[22] Heidän joukossaan saavutettu yksimielisyys oli pitkälti Otto Ville Kuusisen kehittämän kaksoistrategian ansioita. Sen mukaan toiminta eduskunnassa oli etusijalla, mutta työväenliikkeen oli valmistauduttava myös Venäjän itsevaltiuden kukistamista varten.[1]

Punakaartien lakkauttaminen muokkaa

Punakaartien lakkauttaminen sai alkunsa, kun Viaporin kapinan yhteydessä tapahtui useita kuolonuhreja vaatinut Hakaniemen mellakka. Välikohtauksen johdosta senaatti päätti kieltää punakaartit ja ylioppilaiden suojeluskaartin, jonka jälkeen asia otettiin käsittelyyn myös Oulun puoluekokouksessa. Punakaarteja puolustettiin muun muassa sillä, että ne olivat poliisia paremmin onnistuneet pitämään järjestystä yllä esimerkiksi levottomassa Kymenlaaksossa. Joidenkin ehdotusten mukaan punakaartit olisi pitänyt muuttaa vapaapalokunniksi tai urheiluseuroiksi. Pelkona oli myös, että lakkauttamisen myötä työväenyhdistysten jäseniä menisi mukaan Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen taistelujärjestön Voimaliiton toimintaan.[23] Jatkamisen ongelmana taas nähtiin, että senaatin päätöksen jälkeen kaartien olisi pitänyt toimia maanalaisesti, joka oli työväenliikkeelle täysin vieras ajatus.[22] Lopulta menettelytapavaliokunta päätti lakkauttaa kaartit ja sai kokoukselta yksimielisen tuen. Myös punakaartien edustajana ollut Jussi Tuominen kannatti lakkauttamista, mutta hän vaati, että niiden myönnettäisiin tehneen suuren palveluksen työväenasialle.[24] Punakaartien lakkauttaminen tarkoitti, että samalla luovuttiin ajatuksesta aseellisesta puolisotilaallisesta järjestöstä yhtenä työväenliikkeen toimintahaarana.[22]

 
Puheenjohtajaksi valittu Edvard Valpas.

Vaaliohjelma muokkaa

Oulun kokouksessa hyväksyttiin myös vaaliohjelma tulevan kevään eduskuntavaaleja varten. Siinä vaadittiin eduskunnan oikeuksien laajentamisen ohella muun muassa kunnallista äänioikeutta, uutta maanvuokralakia, työsuojelun aloittamista, työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutusta, progressiivista verotusta, koulupakkoa sekä sukupuolten välistä tasa-arvoa.[1]

Henkilövalinnat muokkaa

Viimeisenä kokouspäivänä sunnuntaina 26. elokuuta valittiin uudeksi puheenjohtajaksi Edvard Valpas, joka sai äänestyksessä yhteensä 269 ääntä. Varapuheenjohtajaksi tuli Aleksanteri Järvenpää, puoluesihteeriksi Yrjö Sirola ja puoluetoimikuntaan hänen lisäkseen Miina Sillanpää sekä Oscar Johansson. Sirola kuitenkin pyysi eroa puheenjohtajan tehtävästä, jonka jälkeen hänen tilalleen nimettiin Matti Turkia.[25]

Salainen rinnakkaiskokous muokkaa

Vaikka nuorsosialistit menettelytapakysymyksessä äänestivät parlamentaristisen linjan puolesta, päätti osa perustaa SDP:lle maanalaisesti toimivan aseellisen rinnakkaisjärjestön yhdessä joidenkin työläisaktivistien kanssa. Salaisessa kokouksessa olivat mukana muun muassa Väinö ja Sulo Wuolijoki sekä työläisaktivisteissa vaikuttaneet Timo Korpimaa ja Leo Laukki. Heidän mukaansa Suomen työväenliikkeen piti valmistautua myös Venäjällä tapahtuvan vallankumouksen varalta. Nuorsosialistien mielestä ainoastaan sitä tukemalla voitaisiin Suomen autonominen asema vakiinnuttaa ja samalla varmistaa kansanvaltainen kehitys. Väkivaltaiseen luokkataisteluun he ottivat mallia venäläiseltä anarkistilta Pjotr Kropotkinilta, jonka teos Taistelu leivästä oli juuri samana vuonna suomennettu, sekä Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen radikaaleihin lukeutuneelta Hinke Bergegreniltä.[26]

Järjestön perustaminen tuli muiden sosialidemokraattien tietoon jo syyskuussa, aiheuttaen muun muassa Yrjö Mäkelinin ja Kössi Lindströmin eron Tampereen työväenyhdistyksestä. Mäkelin erosi samalla myös Kansan Lehden päätoimittajan tehtävästä. Yrjö Sirola sen sijaan yritti kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää ja selittää nuorsosialistien ajatuksia, mikä puolestaan johti Mäkelinin, Lindströmin, Taavi Tainion ja Eetu Salinin kieltäytymiseen eduskuntavaaliehdokkuudesta.[26]

Lähteet muokkaa

  • Uotinen, Mikko (toim.): Suomen Sosialidemokratisen puolueen viidennen edustajakokouksen pöytäkirja. Tampere: Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluetoimikunta, 1906. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen – Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Porvoo–Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j Saarela, Tauno: Suurlakon ja eduskuntavaalien välissä – Sdp:n edustajakokous Oulussa 1906 24.8.2006. Yrjö Mäkelin -seura. Viitattu 30.12.2015.
  2. ↑ Soikkanen, s. 280.
  3. ↑ Puoluekokoukset, puheenjohtajat ja puoluesihteerit 1899– Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Viitattu 19.1.2016.
  4. ↑ Pöytäkirja, s. 19–20.
  5. ↑ Pöytäkirja, s. 21–26.
  6. ↑ Pöytäkirja, s. 439.
  7. ↑ Työväen vappu val­ta­kun­nal­lis­tet­tiin Oulussa 1906 - katso kuvat vanhan ajan vap­pu­tun­nel­mis­ta 28.4.2013. Kaleva. Viitattu 19.1.2016.
  8. ↑ Hentilä, Marjaliisa: Työmiehen kasvu poliitikoksi: Matti Paasivuoren (1866-1937) rooli suurlakossa ja ammatillisessa liikkeessä 8.1.2015. Ennen ja nyt. Viitattu 19.1.2016.
  9. ↑ Pöytäkirja, s. 35.
  10. ↑ Socialdemokratiska arbetarepartimötet i Uleåborg. Hufvudstadsbladet, 23.08.1906, nro 228, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 19.1.2016.
  11. ↑ Från allmänheten. Bristande hyfsning och bistande rättskänsla.. Hufvudstadsbladet, 21.08.1906, nro 226, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 19.1.2016.
  12. ↑ Pöytäkirja, s. 358.
  13. ↑ Soikkanen, s. 283–284.
  14. ↑ Soikkanen, s. 262.
  15. ↑ Pöytäkirja, s. 188, 469–470.
  16. ↑ Pöytäkirja, s. 36–64.
  17. ↑ Vaasa, 23.8.1906, nro 94, s. 3. Artikkelin verkkoversio.
  18. ↑ M. K-a.: Uusi asema. Elämä, 25.8.1906, nro 73, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
  19. ↑ Pöytäkirja, s. 95–96.
  20. ↑ Soikkanen, s. 280–282.
  21. ↑ Pöytäkirja, s. 241.
  22. ↑ a b c Soikkanen, s. 280–282.
  23. ↑ Pöytäkirja, s. 331.
  24. ↑ Pöytäkirja, s. 394–395.
  25. ↑ Pöytäkirja, s. 486–487.
  26. ↑ a b Kenttä, Risto: Oululaiset nuoressa työväenpuolueessa 28.8.2006. Yrjö Mäkelin -seura. Viitattu 19.1.2016.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Sosialidemokraattisen_Puolueen_5._puoluekokous&oldid=21342525”