Wikipedia

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti

oikeudenkäynti Suomessa vuosina 1945 ja 1946

Sotasyyllisyys­oikeuden­käynnillä tarkoitetaan Suomessa vuosina 1945 ja 1946 käytyä oikeuden­käyntiä, jossa tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Oikeuden­käynti pidettiin Helsingin Säätytalossa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti säätytalossa marraskuussa 1945. Oikeuden jäsenet hevosenkengän muotoisen pöydän takana, heidän edessään sihteerit ja pikakirjoittajat, selin kolmessa rivissä pöytien ääressä syytetyt ja heidän avustajansa. Vasemmalla syyttäjä, valvontakomission edustajia ja ulkomaisia diplomaatteja, etualalla yleisöä ja lehtimiehiä.[1]

Termillä sotasyyllisyys viitataan nykyisin poliittiseen vastuuseen, esimerkiksi hyökkäyssodan aloittamiseen, kun taas termit sotarikos ja sotarikollinen liittyvät sodan aikana tehtyihin rikoksiin ja sodan lakien sekä tapojen rikkomisiin, esimerkiksi vankien surmaamisiin. Termien erottelu on muotoutunut vasta toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.[2]

Taustaa muokkaa

Liittoutuneet päättivät jo toisen maailmansodan aikana, että akselivaltojen poliittinen johto oli sodan aloittajina saatettava vastuuseen. Tästä sovittiin alustavasti jo Moskovan julistuksessa 30. lokakuuta 1943.

Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Artiklan tulkinta aiheutti epätietoisuutta: koskiko se vain sotarikollisia vai myös poliittista johtoa. Myös voittajavaltioilla oli asiasta ristiriitaisia mielipiteitä.[2] Tulkintaa jonka mukaan kysymys oli ainoastaan sotarikollisista vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission jo 19. lokakuuta 1944 silloiselle pääministerille Castrénille toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Listalla ei ollut Suomen poliittista johtoa. Kun eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen, päähuomion veivät vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaisten rajojen palauttaminen voimaan sekä lisäksi Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, sotakorvaukset ja Porkkalan vuokraaminen Helsingin naapurista äskeisen vihollisen tukikohdaksi, eikä sopimuksen 13. artiklaan kiinnitetty juuri lainkaan huomiota.[3]

Valvontakomission neuvostoliittolaisen osapuolen poliittinen neuvonantaja Orlov antoi tammikuussa 1945 Suomeen saapuneille ulkomaisille lehtimiehille lausunnon, jossa hän ei maininnut mitään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon asettamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Välirauhansopimuksen 13. artiklan johdosta Orlov sanoi, että suomalaisten oli itse ratkaistava kysymys ”sotasyyllisistä”, sillä ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi.” Suomalaisille syntyi käsitys, ettei sotasyyllisyyskysymys kuuluisi välirauhansopimuksen toteuttamisen piiriin, vaan valvontakomissio edellyttäisi vain sodanaikaisten johtomiesten jättävän paikkansa.[4] Tammikuun lopussa pääministeri Paasikivi kehotti eduskuntapuheessaan kyseisiä henkilöitä siirtymään syrjään politiikasta ”hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi,” koska historia oli hänen mukaansa osoittanut henkilövaihdokset valtakuntien johtopaikoilla suurten poliittisten muutosten yhteydessä välttämättömiksi. Samalla Paasikivi ilmoitti hallituksen asettavan komitean selvittämään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon virkatoimia ja niiden lainmukaisuutta.[5]

Kehitys kohti oikeudenkäyntiä muokkaa

Asia oli esillä Suomen poliittisessa keskustelussa jatkuvasti jo sodan aikana ja sodan jälkeen. Oikeusministeri Kekkonen esitteli Tukholmassa elokuussa 1944 OSS:n Wilho Tikanderille melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessista[6]. Valtiollisen poliisin päällikkö Paavo Kastari oli määrännyt kesällä 1944 Kekkosen erityisvalvontaan ja matkustuskieltoon. Kastari kun oli selvillä Kekkosen Tikander-yhteyksistä. Eduskuntakeskusteluun sotasyyllisyysasian nostivat niin sanotut kuutoset tammikuussa 1945 ja kesällä se oli välikysymyksenkin aiheena. Välikysymyksen allekirjoitti yhteensä 55 kansanedustajaa, joista 36 oli SKDL:sta – ensimmäisenä Hertta Kuusinen – kymmenen RKP:sta, seitsemän SDP:sta ja kaksi Maalaisliitosta.[7] Hallituksen teettämä Hornborgin komitean mietintö ei antanut asiaan selkeää ratkaisua, mutta hallitus katsoi, ettei mietintö tukenut sodanaikaisten poliitikkojen syytteeseen asettamista. Samaan tulokseen hallitus päätyi presidentti K. J. Ståhlbergiltä pyytämänsä asiantuntijalausunnon pohjalta; Ståhlbergin mukaan Suomen lainsäädäntö ei tuntenut poliittista sotasyyllisyyttä.[2]

Tilanne muuttui oleellisesti, kun liittoutuneet solmivat 8. elokuuta 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite, eli ”rikos rauhaa vastaan”. Myöhemmin näistä rikoksista syytettynä tuomittiin useita natsi-Saksan poliitikkoja Nürnbergin oikeudenkäynnissä lokakuussa 1946. Samalla annettiin tuomioita myös sotarikoksista, eli rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat sekä osallistuminen tällaisia sotia koskeviin suunnitelmiin tai salahankkeisiin.[2]

Valvontakomission varajohtaja Savonenkov keskusteli asiasta tuoreeltaan 8. elokuuta pääministeri Paasikiven kanssa. Savonenkov totesi hallituksen viivytelleen sotasyyllisyyskysymyksessä, ja että mikäli Suomi ei asiaa itse ratkaisisi, tekisivät sen voittajavaltiot. Savonenkovin mukaan mikäli sotasyyllisiä ei lain mukaan pystyttäisi syyttämään, tulisi tehdä uusi laki asiasta. Sotasyyllisyysasiaa valmisteltiin hallituksessa, ja 13. elokuuta Paasikivi ilmoitti eduskunnalle hallituksen tuovan käsittelyyn lain erityistuomioistuimista. Jos lakiehdotusta ei hyväksyttäisi hallitus pääministerin mukaan eroaisi.[2] Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov saapui Helsinkiin 21. elokuuta vauhdittaakseen läsnäolollaan asian etenemistä ja kävi seuraavana päivänä Paasikiven luona. Ždanov korosti sotasyyllisyyskysymyksen tärkeyttä ja sen hoitamisen kiireellisyyttä, koska vasta sen jälkeen voitaisiin ryhtyä järjestämään Suomen ja Neuvostoliiton tulevia keskinäisiä suhteita. Hän varoitti, ettei oikeudenkäynnistä saanut tulla farssia tai pelkkää muodollisuutta, sillä muussa tapauksessa neuvostoliittolaiset voisivat joutua ottamaan asian omiin käsiinsä.[8]

Laki sotasyyllisyydestä muokkaa

Lakiehdotuksen mukaan henkilö, joka oli hallituksessa vaikuttanut Suomen osallistumiseen sotaan Saksan rinnalla, tai estänyt sodan aikana rauhan aikaan saamista, oli tuomittava virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi joko kuritushuoneeseen tai vankilaan. Syytteet oli nostettava vuoden 1945 loppuun mennessä, syytteiden nostajana toimi maan hallitus ja syytteiden nostojen esittelijänä sekä syyttäjänä oikeuskansleri. Erityistuomioistuimen puheenjohtajana toimisi Korkeimman oikeuden presidentti.[2] Eduskunnan ilmoitustaululle ilmestyi 11. syyskuuta 1945 suomenkielinen viesti otsikolla Liittoutuneiden valvontakomissio tiedottaa. Se oli konekirjoitusarkki, jossa ilmoitettiin, että sotasyyllisyys koskee myös Suomen sodanaikaista poliittista johtoa, jota Neuvostoliitto piti sodan aloittajana. Viestin tulosta eduskuntaan ei ole mitään kirjattua tietoa, eikä sitä varmistettu Valvontakomissiolta.[9] Viesti ei olisi myöskään ilmeisesti jäänyt mihinkään asiakirjoihin, ellei SDP:n kansanedustaja Väinö Leskinen olisi sanellut sitä eduskunnan pikakirjoittajille.[10]

Lakiehdotuksesta lausuntoja haettiin asiantuntijoilta, ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kaira totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Toisaalta lain edellyttämä taannehtiva oikeuskäytäntö ei ollut Suomen perustuslain eikä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista. Tähän perustuen professori Veli Merikoski oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi äänin 10–8, että 13. artikla on tulkinnanvarainen, mutta mikäli hallitus katsoo lain välttämättömäksi ei valiokunta vastusta sen hyväksymistä. Laki hyväksyttiin toisessa käsittelyssä. Kun laki tuli kolmanteen käsittelyyn 11. syyskuuta 1945, oli sanomalehdissä Valvontakomission tiedotus, jossa se esitti 13. artiklan koskevan myös sotasyyllisiä, ja painotti rauhansopimuksen olevan ensisijainen lainsäädäntöönkin nähden; jos ristiriitoja olisi, tulisi säätää uusia lakeja. Samana päivänä eduskunta hyväksyi − eräin lakiehdotukseen perustuslakivaliokunnassa tehdyin pienin muutoksin ja lisäyksin − lain sotaan syyllisten rankaisemisesta kolmannessa käsittelyssä äänin 129–11. Kymmenen kansanedustajaa äänesti tyhjää ja 48 oli poissa äänestyksestä. Perustuslakivaliokunnan lakiin tekemiin lisäyksiin kuului muun muassa että sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi valittu ei saanut kieltäytyä tehtävästä, että oikeuskansleri sai halutessaan määrätä toisen henkilön toimimaan syyttäjänä ja että oikeudenkäynnissä tuomitut nauttivat ns. valtiollisen vangin oikeuksia.[11] Presidentti Mannerheimin ollessa sairauden vuoksi estyneenä pääministeri Paasikivi vahvisti lain 12. syyskuuta. Valtioneuvosto päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen ”virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi” 6. marraskuuta ja Valpo pidätti nämä seuraavan vuorokauden aikana.[2]

Pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä kertoi muistelmissaan, että heti sen jälkeen, kun sotasyyllisiksi osoitetut henkilöt oli pidätetty, valtioneuvostoon saapui Paasikivelle osoitettu kirje, jossa ei ollut lähettäjän nimeä. Kirjeen pituus oli yksi sana: ”Juudas.” Paasikivi itse ei kirjettä koskaan saanut, koska sen vastaanottanut Heikkilä ei toimittanut sitä eteenpäin, vaan heitti sen paperikoriin.[12] Sotien jälkeisten vuosikymmenten tunnetuimpiin oppositiopoliitikkoihin kuulunut Georg C. Ehrnrooth on puolestaan kertonut, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alkamispäivänä Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski keskeytti luentonsa sanoen: ”Kun oikeus on heitetty roskakoriin, en voi luennoida oikeustieteestä.”[13] Jo aikaisemmin Merikoski oli kieltäytynyt osallistumasta sotasyyllisyysoikeuden jäsenten valintaan.[14]

Oikeudenkäynti muokkaa

 
Gerda Ryti ja tytär Eva Saxén poistuvat sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä Säätytalosta 16. marraskuuta 1945.

Oikeudenkäynti pidettiin Säätytalossa 15. marras­kuuta 1945 – 21. helmi­kuuta 1946 kaikkiaan 23 istunnossa. Kullekin oikeuden jäsenelle nimettiin henkilö­kohtainen vara­jäsen. Syytettyjen puolustusta johti entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Hjalmar J. Procopé ja lisäksi kullakin syytetyllä oli henkilökohtainen asianajaja. Asianajajiksi valittiin parhaat saatavilla olleet, ja puolustukselle perustettiin hotelli Andreaan oma toimisto, jota johti toimittaja-kansanedustaja Yrjö Kilpeläinen. Oikeudenkäyntiä seurasi myös suuri joukko ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajia.[15]

Mannerheim ei ollut syytettyjen joukossa. Syyksi on arveltu suomalaisten Mannerheimia kohtaan tuntema kunnioitus, jolloin hänen tuomitsemisensa seuraukset olisivat voineet olla arvaamattomia, sekä neuvostoliittolaisten tarve pitää Suomi rauhallisena ja toteuttamassa välirauhansopimuksen ehtoja. Maan alta hallitukseen nousseet suomalaiset kommunistit olisivat kuitenkin kiihkeästi halunneet myös Mannerheimin syytettyjen penkille; heidän näkökulmastaan Mannerheimin – ja myös Rytin ja Tannerin – synnit alkoivat jo vuoden 1918 kansalaissodasta ja vankileireistä. Neuvostoliittolaisia puolestaan eivät enää kiinnostaneet yli neljännesvuosisadan takaiset tapahtumat.[16]

Oikeuskansleri oli jakanut laatimansa syytekirjelmän seitsemään kohtaan, joista ensimmäinen käsitteli Suomen poliittisen johdon toimintaa talvi- ja jatkosodan välisenä aikana ja toinen jatkosodan syttymisvaihetta. Loput viisi kohtaa koskivat jatkosodan aikaisia poliittisia ratkaisuja, joiden oikeuskansleri katsoi laajentaneen ja pitkittäneen sotaa.[17]

Oikeudenkäyntihuoneena toimi Säätytalon entinen porvarissäädyn istuntosali. Lisäksi oli omat huoneet oikeuden jäsenille, syyttäjälle, syytetyille ja heidän asianajajilleen, valvontakomission edustajille sekä ulkomaisille kirjeenvaihtajille. Oikeussalista oli varattu paikkoja − paitsi syytettyjen omaisille, toimittajille ja ulkomaisille diplomaateille − myös kansanedustajille ja hallituksen jäsenille, mutta näistä vain sisäministeri Leino oli säännöllisesti mukana istunnoissa. Pääministeri Paasikivi, oikeusministeri Urho Kekkonen ja ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento sekä valvontakomission ylin johto eivät osallistuneet yhteenkään istuntoon koko oikeudenkäynnin aikana. Koska yksi syytetyistä − Kukkonen − oli pappi, jokaisessa istunnossa oli läsnä tuomiokapitulin edustaja.[18]

Heti ensimmäisen istunnon alussa Väinö Tannerin asianajaja Mikko Erich pyrki oikeudelle jättämällään kirjelmällä osoittamaan Hertta Kuusisen ja Eino Pekkalan jääveiksi toimimaan oikeuden jäseninä. Pekkala oli ollut mukana sotasyyllisyyttä selvittäneessä Hornborgin komiteassa ja Kuusinen oli Erichin mukaan Tannerin henkilökohtainen vihamies. Lyhyen neuvottelutauon pidettyään oikeus totesi, ettei Erichin kirjelmä antanut aihetta toimenpiteisiin.[19]

Oikeudenkäynnin kolmannessa istunnossa 17. marraskuuta Kivimäki, Kukkonen, Reinikka ja Tanner vapautettiin vankeudesta ehdolla, että heidän oli siitä lähtien vangitsemisen uhalla saavuttava kaikkiin tuleviin oikeuden istuntoihin. Samalla oikeudenkäyntiin tuli kolmen viikon tauko, jonka aikana myös oikeuden puheenjohtaja vaihtui. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov kutsui neljän syytetyn vapauttamisen vuoksi pääministeri Paasikiven luokseen Hotelli Torniin vielä samana päivänä ja esitti hänelle asiasta hyvin jyrkkäsanaisen paheksuntansa. Paasikivi vastasi Ždanoville, ettei hallituksella ollut Suomen lakien mukaan valtuuksia puuttua oikeudenkäyntiin, mutta sanoi olevansa henkilökohtaisesti tyytymätön asian saamaan käänteeseen.[20] Viimeisessä istunnossa ennen joulutaukoa, 20. joulukuuta, Kivimäki, Reinikka ja Tanner vangittiin uudelleen.

Neuvostoliittolaisten suhtautumista sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyihin ja näihin kohdistettujen syytteiden vakavuuteen kuvasi Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattajassa Izvestijassa marraskuussa 1945 julkaistu kirjoitus. Sen mukaan ”pääsotasyyllinen” oli Tanner ja hänen ”merkittävimpiä rikostovereitaan” Ryti, Rangell ja Reinikka. Edellä mainittujen ”välikappaleita” puolestaan olivat olleet Linkomies, Ramsay ja Kivimäki, kun taas Kukkosen nimeä ei mainittu kirjoituksessa lainkaan.[21]

Joulun jälkeen oikeudenkäynti jatkui 9. tammikuuta, kunnes sen keskeyttivät jälleen kaksi viikon pituista taukoa tammikuun aikana.

Ensimmäisessä joulutauon jälkeisessä istunnossa syyttäjä esitti oikeudelle valvontakomission puheenjohtajan Ždanovin Moskovasta käsin toimittaman aineiston, johon kuuluivat saksalaisen kenraalin Erich Buschenhagenin kuulustelukertomus sekä jäljennös Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskeneesta Barbarossa-suunnitelmasta. Buschenhagen oli käynyt Suomessa kahdesti talvi- ja jatkosodan välillä – silloin everstin arvoisena, Norjassa olleiden saksalaisten miehitysjoukkojen esikuntapäällikkönä – ja ollut läsnä suomalaisten upseerien vieraillessa Salzburgissa toukokuussa 1941. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana hän oli sotavankina Neuvostoliitossa eikä hänen tarkkaa olinpaikkaansa paljastettu. Syytettyjen ja todistajien kuulemisessa – yhtenä todistajana kuultiin asekätkentäjutun vuoksi vangittua ja suoraan vankilasta Säätytalolle tuotua kenraaliluutnantti A. F. Airoa – esitettiin, että Barbarossa-suunnitelma oli niin suomalaisille sotilas- kuin siviiliviranomaisillekin täysin tuntematon ja että Suomen ja Saksan välillä ei ollut tehty mitään sopimuksia yhteisestä sodankäynnistä sen enempää Salzburgin neuvottelujen aikana kuin niiden jälkeenkään. Syytetyt, heidän avustajansa ja todistajat osoittivat Buschenhagenin kertomuksesta monia virheitä ja epätarkkuuksia, joiden vuoksi se ei saanut syyttäjän ja valvontakomission toivomaa ratkaisevaa osaa myöhemmässä tuomiossa.[22]

Kun syytetyt ja heidän asianajajansa olivat esittäneet kaikki lausuntonsa, oikeudenkäynnin viimeinen istunto pidettiin 2. helmikuuta.[23] Tämän jälkeen oikeuden jäsenet siirtyivät eduskuntataloon neuvottelemaan tuomioista.[24]

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kokoonpano muokkaa

Oikeuden puheenjohtajat[25]
henkilö huomioita
Hjalmar Neovius (korkeimman oikeuden presidentti)[25] erosi terveyssyistä 1.12.1945
Oskar Möller (korkeimman oikeuden oikeusneuvos)[25] tuli Neoviuksen seuraajaksi 10.12.1945
Syyttäjä
Toivo Tarjanne (oikeuskansleri)
Tuomarijäsenet [25]
jäsen varajäsen
Urho Castrén (korkeimman hallinto-oikeuden presidentti)
Kaarlo Kaira (professori) Arvo Sipilä (professori)
Eduskunnan nimeämät jäsenet[26][25]
jäsen varajäsen
Otto Toivonen (kansanedustaja, SDP) A. J. Kosonen (päätoimittaja)
Kalle Hakala (kansanedustaja, SDP) Valfrid Eskola (kansanedustaja, SDP)
Lauri af Heurlin (lakitieteen kandidaatti, SDP) Kai K. Nordlund (hovioikeuden auskultantti)
Eino Pekkala (kansanedustaja, SKDL) K. H. Wiik (kansanedustaja, SKDL)
Aaro Uusitalo (kansanedustaja, SKDL) Toivo Kujala (kansanedustaja, SKDL)
Hertta Kuusinen (kansanedustaja, SKDL) Tyyne Tuominen (kansanedustaja, SKDL)
Lauri Riikonen (kansanedustaja, Maalaisliitto) Heikki Vehkaoja (kansanedustaja, Maalaisliitto)
Juho Pilppula (kansanedustaja, Maalaisliitto) Toivo T. Kaila (filosofian tohtori)
Anshelm Alestalo (kansanedustaja, Maalaisliitto) Albin Asikainen (kansanedustaja, Maalaisliitto)
Arno Tuurna (kansanedustaja, kokoomus) Päiviö Hetemäki (kansanedustaja, kokoomus)
Tor Therman (rehtori, RKP) Felix Johansson (hovioikeudenneuvos)
Heikki Kannisto (kansanedustaja, edistyspuolue) Akseli Nieminen (oikeusneuvosmies)

Tuomio muokkaa

 
Oikeudenkäynnissä tuomitut Ramsay, Reinikka, Kukkonen, Linkomies, Rangell, Ryti, Tanner ja Kivimäki yhteiskuvassa Säätytalossa.

Sotasyyllisyys­oikeus neuvotteli tuomioista runsaan viikon ajan käymällä läpi kertynyttä aineistoa, suoritti koe­äänestyksen 15. helmi­kuuta ja sai seuraavana päivänä valmiiksi tuomion, joka oli tarkoitus julistaa 18. helmi­kuuta. Oikeuden ennakko­päätös, joka olisi vapauttanut Kivimäen ja tuominnut Rytin kahdeksan, Rangellin viiden ja muut 2–3½ vuoden vankeus­rangaistuksiin, sai valvontakomission puuttumaan asiaan ja vaatimaan tuomion lykkäämistä. Oikeudelle tuli käsin kirjoitettu viesti, jonka kerrottiin olevan referaatti Paasikiven valvontakomission varapuheenjohtajalta Savonenkovilta 17. helmikuuta saamasta puhelinviestistä. Viesti oli kirjoitettu yläreunastaan vinoksi repäistylle lehtiön sivulle, eikä siinä ollut otsikkoa, päiväystä eikä allekirjoitusta. Viestin mukaan Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner ja Kivimäki oli tuomittava 5−10 vuoden vankeusrangaistuksiin. Valvontakomissiolla ei kerrottu olevan omaa mielipidettä Ramsayn, Kukkosen ja Reinikan suhteen, mutta näidenkään tuomioilla ei saanut olla ”vain symbolinen karaktääri”. Viesti päättyi varoitukseen, jonka mukaan vielä oikeuden viimeisessä istunnossa esitetty kanta Neuvostoliiton aloittamista sotatoimista Suomea vastaan olisi ”panettelua ja sillä on Neuvostoliiton vastainen karaktääri”.[27] Syytetyt ja heidän asianajajansa eivät saaneet nähdä paperia, joka pysyi salassa aina vuoteen 1956 asti, kunnes kirjailija Yrjö Soini löysi sen oikeudenkäyntiasiakirjojen joukosta. Soini on esittänyt että viesti olisi tosiasiassa ollut suomalaisten kommunistien, ei Valvontakomission työtä, koska se ei hänen mielestään ollut virallinen asiakirja.[10] Valvontakomission brittiläisen osapuolen poliittinen neuvonantaja Francis Shepherd kävi 19. helmikuuta ulkoministeri Enckellin luona ilmaisemassa henkilökohtaisena mielipiteenään, että valvontakomission suosittelemia rangaistuksia oli pidettävä lievinä.[28]

Juuri ennen kuin oikeus sai valmiiksi lopullisen tuomion, sille toimitettiin vielä 20. helmikuuta Suomen Lontoon-suurlähettilään Eero Wuoren sähke, jonka mukaan Britannian ulkoministeriö oli varoittanut Suomea Neuvostoliiton reaktioista, mikäli rangaistukset olisivat olleet liian lieviä.[29] Yrjö Soini on epäillyt, että sähkeen takana olisi ollut myöhemmin paljastunut kommunistinen soluttuma Britannian ulkoministeriössä (ns. Cambridgen viisikko).[30]

Tämän jälkeen oikeus päätyi kannattamaan valvontakomission vaatimia vähimmäisrangaistuksia. Tuomion ratkaisi oikeuden maalaisliittolaisten jäsenten Riikosen, Alestalon ja Pilppulan siirtyminen kannattamaan kansandemokraattisten jäsenten Kuusisen, Pekkalan ja Uusitalon mielipidettä; nämä puolestaan olivat jonkin verran tinkineet alkuperäisistä vaatimuksistaan. Oikeuden päätös ei ollut yksimielinen, sillä neljä oikeuden jäsentä - Toivonen, Hakala, af Heurlin ja Tuurna - katsoi ettei kukaan syytetyistä ollut syyllistynyt lainvastaisuuteen.[31] Lopullisen tuomion perustelujen sanamuodoksi tuli oikeuden RKP:hen kuuluneen jäsenen Thermanin lausunto.[32]

Tuomitut muokkaa

Lopulliset, 21. helmikuuta 1946 julistetut tuomiot olivat:

Tuomittu Asema Rangaistus
Risto Ryti Suomen tasavallan 5. presidentti 10 v. kuritushuonetta
J. W. Rangell Suomen 25. pääministeri 6 v. vankeutta
Edwin Linkomies Suomen 26. pääministeri 5v. 6 kk vankeutta
Väinö Tanner ministeri 5v. 6. kk vankeutta
T. M. Kivimäki Suomen Saksan suurlähettiläs 5v. vankeutta
Henrik Ramsay ministeri 2v. 6.kk vankeutta
Antti Kukkonen ministeri 2v. vankeutta
Tyko Reinikka ministeri 2v. vankeutta

Tuomittujen vankeusaika muokkaa

Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Helsingin keskusvankilassa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjoista kertyi neljä suurta kansiota, joissa oli yhteensä 2 293 sivua, ja niiden liitteistä viisi vastaavankokoista kansiota.[33]

Julkinen sana kommentoi oikeudenkäynnin päättymistä ja langetettuja tuomioita vaihtelevasti. Porvarillisten ja sosialidemokraattisten lehtien kirjoituksissa oli kantavana teemana toivomus, että nyt olisi poistunut ratkaiseva sisä- ja ulkopoliittinen este lopulliseen rauhansopimukseen pääsyn tieltä. Sen sijaan äärivasemmiston lehdet Työkansan Sanomat ja Vapaa Sana vertasivat syytettyjen saamia tuomiota Saksan miehityksen kokeneissa maissa ja Saksan entisissä vasallivaltioissa langetettuihin tuomioihin ja pitivät niitä lievinä. Samoin ne arvostelivat jyrkästi varsinkin niitä oikeuden jäseniä, jotka olivat koko oikeudenkäynnin ajan vaatineet kaikkien syytettyjen vapauttamista. Oikeudenkäynnin päättyminen huomioitiin myös ulkomaiden lehdistössä, ja esimerkiksi Yhdysvaltain suurimpiin kuulunut sanomalehti The New York Times kirjoitti: ”Tuomittujen suomalaisten johtajien traaginen erehtyminen tapahtui, kun he, saadakseen [talvisodassa] menetetyt maa-alueet takaisin, lyöttäytyivät yhteen Hitlerin kanssa. Silloin he eivät ainoastaan yliarvioineet Saksan voimavaroja, vaan myös käsittivät väärin sen suuremman selkkauksen luonteen, johon he maansa johdattivat.”[34]

Sotasyyllisyysoikeuden syytteet valmistellutta tutkijalautakuntaa johtanut oikeusneuvosmies Onni Petäys ampui itsensä vajaa kuukausi tuomioiden julkistamisen jälkeen, 17. maaliskuuta 1946. Petäyksen kerrottiin joutuneen ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana ylivoimaiseen hermopaineeseen ja Neuvostoliiton suoranaisen painostuksen kohteeksi.[35]

Vaatimus sotaan syyllisten rankaisemisesta kirjattiin myös Pariisin rauhansopimuksen 9. artiklaan, vaikka jo vuosi ennen sen allekirjoitusta Suomen sotasyyllisyysprosessi oli toteutettu Neuvostoliiton vaatimassa järjestyksessä ja sen edustajia tyydyttäneellä tavalla. Historioitsija Jukka Tarkan mukaan kyseessä oli osoitus Neuvostoliiton halusta nöyryyttää Suomea vielä taannehtivasti, koska siinä vaadittiin jo toteutunutta asiaa.[36]

Vapautuminen muokkaa

Neuvostoliiton ratifioitua Pariisin rauhansopimuksen 29. elokuuta 1947 ja valvontakomission poistuttua Suomesta saman vuoden syyskuun lopulla, lyhimmän vankeusrangaistuksen saaneet Kukkonen ja Reinikka päästettiin ehdonalaiseen vapauteen lokakuussa 1947, jolloin he olivat suorittaneet 5/6 määrätystä rangaistuksesta. Kahden ja puolen vuoden tuomion saanut Ramsay pääsi vankilasta jouluna 1947. Loput miehistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen lain sallimalla tavalla sitä mukaa kuin he olivat suorittaneet puolet rangaistuksestaan. Viimeisenä vankilasta ulos pääsi Rangell 21. helmikuuta 1949.[37] Toukokuussa 1949 presidentti J. K. Paasikivi armahti syksystä 1948 lähtien sairaalassa olleen Risto Rytin terveydellisistä syistä; samalla hän armahti vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Rangellin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen. Normaalin vapauttamiskäytännön mukaan Ryti olisi päässyt vankilasta vasta helmikuussa 1951, mutta hänet oli vaikean sairauden vuoksi jo lokakuussa 1948 siirretty Kivelän sairaalaan. Rytille itselleen armahduspäätös merkitsi käytännössä vain sitä, että vartijoina olleet poliisit poistuivat sairaalan eteisestä.[38]

Sotasyyllisinä tuomittujen vapauttaminen rangaistusten loppuosista merkitsi sitä, että he saivat takaisin menettämänsä kansalaisluottamuksen. Näin Linkomies ja Kivimäki saattoivat palata hoitamaan professuurejaan Helsingin yliopistossa, ja vaalikelpoisuuden palautumisen myötä Tanner nousi jälleen eduskuntaan vuoden 1951 ja Kukkonen vuoden 1954 vaaleissa. Myös muut palasivat erilaisiin julkisiin virkoihin ja tehtäviin lukuun ottamatta Rytiä, joka vetäytyi julkisuudesta ja vietti viimeiset vuotensa kotonaan Helsingin Kaivopuistossa.[39]

Omat näkemyksensä sotasyyllisyysprosessista julkaisivat tuoreeltaan syytettyjen puolustuksen johtaja Hjalmar J. Procopé ja sotasyyllisyystuomioistuimen varajäsen Toivo T. Kaila. Sotasyyllisinä tuomituista Väinö Tanner käsitteli moniosaisessa muistelmasarjassaan laajasti omaa toimintaansa sotavuosiin saakka, mutta vaikeni täysin sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja vankilavuosistaan. Samoin teki Edwin Linkomies vankilassa kirjoittamissaan, mutta vasta vuonna 1970 julkaistuissa muistelmissaan. T. M. Kivimäki kertoi omassa muistelmateoksessaan vuonna 1965 oikeudenkäynnistä hyvin lyhyesti ja ylimalkaisesti.[40]

Sotasyyllisyystuomioita on pyritty purkamaan, mutta oikeuskansleri on katsonut, että perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa ei ole tehty sellaisia oikeudellisia virheitä tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle tuomion purkamiseksi.

Ensimmäinen yritys tuomioiden purkamiseksi tapahtui vuonna 1956, kun Kokoomuksen kansanedustajat Johannes Wirtanen ja Jaakko Hakala tekivät asiasta eduskuntakyselyn. Silloinen oikeusministeri Arvo Helminen myönsi vastauksessaan, että poikkeuksellisissa oloissa syntyneestä sotasyyllisyyslaista ja seuranneesta oikeudenkäynnistä ”on varsin erilaisia käsityksiä vallalla”, mutta sanoi, ettei tuomioiden kumoamiseen ollut syytä ryhtyä, koska se olisi hänen mukaansa ollut vastoin rauhansopimuksen velvoitteita.[41]

Kritiikkiä muokkaa

Sotasyyllisyyslainsäädäntö luotiin länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä.

Historiantutkijoiden väittelyä muokkaa

Kirjailija Yrjö Soini julkaisi keväällä 1956 kuvauksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä nimellä Kuin Pietari hiilivalkealla, jossa Agapetuksen nimellä kepeitä näytelmiä ja romaaneja kirjoittanut tekijä pauhasi ankarana moralistina. Soinin teoksen kantava teema oli, että sotasyyllisyysprosessi oli Suomen maaperältä lähtenyt ja pääasiassa kotikommunistien järjestämä näytelmä, jolle Moskova antoi vastahakoisesti vain vähäistä sivustatukea. Soinin mielestä kyseessä oli ennen kaikkea kommunistien ajojahti sosialidemokraatteja ja nimenomaan Väinö Tanneria vastaan sekä viime kädessä vallankaappauksen valmistelu. Rivien välistä teoksesta oli luettavissa kritiikkiä Paasikiveä ja Kekkosta kohtaan. Lisäksi Soini esitti valvontakomission brittiläisen poliittisen neuvonantajan Francis Shepherdin diplomaattisilta kyvyiltään heikoksi ja täysin omaa tahtoa vailla olevaksi valvontakomission juoksupojaksi.[40]

Sotasyyllisyyskysymys oli nuoren tutkijan Jukka Tarkan väitöskirjan aiheena vuonna 1977. Tarkan mukaan liittoutuneet noudattivat yleistä linjaansa myös Suomen suhteen ja olivat Suomea kohtaan jopa lempeitä. Suomalaiset saivat itse tuomita johtajansa, jotka sovittivat vankeusrangaistuksensa siedettävissä oloissa. Samaan aikaan Saksassa, sen entisissä liittolaismaissa ja sen miehittäminä olleilla alueilla johtajia ja yhteistoimintahenkilöitä – niin miehiä kuin naisiakin – tuomittiin säälimättä kuolemaan ja teloitettiin. 1970-luvun ilmapiirissä Tarkan näkemyksiä kiiteltiin miltei laidasta laitaan aina presidentti Urho Kekkosta myöten.[40]

Vuonna 1981 tutkija Hannu Rautkallio julkaisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä oman tutkimuksensa Sotasyyllisyysnäytelmä, joka perustui pääosin valvontakomission brittiläisen osapuolen julkisiksi tulleisiin asiakirjoihin. Rautkallion mukaan Britannian passiivinen asenne Suomen sotasyyllisyyskysymykseen ja mukautuminen neuvosto-osapuolen johtoasemaan komissiossa oli sen osalta johdonmukaista suurvaltapolitiikkaa, mutta toisaalta Lontoossa haluttiin estää Suomen ajautuminen Moskovan satelliitiksi. Rautkallio arvosteli melko voimakkaasti Paasikiven toimintaa, mikä oli suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ennenkuulumatonta.[40]

Professori Mauno Jokipii romutti vuonna 1988 lopullisesti niin kutsutun ajopuuteorian, josta yleinen mielipide ja varsinkin porvarillinen Suomi oli pitänyt kiinni koko sotien jälkeisen ajan. Näin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyjen ja todistajina kuultujen kenraalien lausunnot siitä, ettei Suomessa tiedetty etukäteen Saksan hyökkäyssuunnitelmista Neuvostoliittoon, joutuivat uuteen valoon.[40]

Paljolti Yrjö Soinin linjoille sotasyyllisyysasiassa tulivat Hannu Rautkallio ja Lasse Lehtinen vuonna 2005 julkaisemassaan teoksessa Kansakunnan sijaiskärsijät. Heidän mukaansa valvontakomission puheenjohtaja Ždanov ei koskaan saanut Stalinilta virallista määräystä prosessin aloittamisesta, vaan se oli Stalinin ”kruununprinssinä” pidetylle Ždanoville arvovaltakysymys samoin kuin omaa uraansa edistämään pyrkineille J. K. Paasikivelle ja Urho Kekkoselle. Lehtisen mukaan Kekkonen muun muassa kirjoitti Hertta Kuusisen kesäkuussa 1945 esittämän välikysymyksen tekstin ja pääministeri J. K. Paasikiven vastauksen siihen. Rautkallio ja Lehtinen järjestivät myös laajan sotasyyllisyysseminaarin Säätytalossa marraskuussa 2005. Jukka Tarkka vastasi Lehtiselle ja Rautkalliolle teoksellaan Hirmuinen asia vuonna 2009.[40]

Toisaalta esimerkiksi Urho Kekkosen moniosaisen elämäkerran kirjoittajan, professori Juhani Suomen mukaan Kekkoselle ei koitunut mitään henkilökohtaista etua roolistaan oikeusjutussa, vaan päinvastoin hänet ajettiin pian sen päätyttyä poliittisesti sivuraiteelle. Paasikiven hallitus erosi maaliskuun lopulla 1946 ja Kekkonen joutui syrjään ministerinpaikoilta vuoteen 1950 saakka. Paasikivi ja Kekkonen joutuivat valvontakomission painostamina ajamaan sotasyyllisyyskysymyksen heille erittäin vastenmieliseen lopputulokseen ja he tiesivät joutuvansa syyllistetyiksi siitä loppuiäkseen. Kekkonen saikin sotasyyllisyysprosessin vuoksi pysyvästi päälleen poliittisen oikeiston ja SDP:n tannerilaisen siiven vihat. Suomen mukaan Kekkosen välit sotasyyllisinä tuomittuihin palasivat myöhemmin muodollisen asiallisiksi lukuun ottamatta Väinö Tanneria, joka ei antanut Paasikivelle ja Kekkoselle koskaan anteeksi joutumistaan syytetyksi ja tuomituksi.[42]

Historiantutkija Jukka Tarkan mukaan vuonna 1946 sotasyyllisinä tuomittujen henkinen korpivaellus päättyi lopullisesti Hämeenlinnassa 4. kesäkuuta 1993 pidetyn puolustusvoimien 75-vuotisjuhlaparaatin yhteydessä. Presidentti Mauno Koivisto lausui tilaisuudessa pitämässään puheessa, että kaikki Suomen poliittisen johdon talvi- ja jatkosodan edellä tekemät tärkeät valinnat – silloin kun valinnan varaa oli – tehtiin oikein.[43]

Oikeudenkäynnin perusteiden kyseenalaistaminen muokkaa

Suomessa sotasyyllisyystuomioita on kritisoitu muun muassa sillä perusteella, että taannehtiva lainsäädäntö sekä valtionpäämiesten koskemattomuuden rikkominen olisi Suomen perustuslain ja länsimaisen oikeuskäsityksen vastaista.[44] Yrjö Soini esitti painavimmaksi perusteeksi tuomioiden purkamiselle sen, että ne olisivat vastoin YK:n hyväksymän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklaa. Artiklan 2. kohdan mukaan ketään ei saa tuomita teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaan olleet rikollisia niiden tekohetkellä.[45]

Toisaalta muun muassa tutkija Markku Jokisipilä on ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomittujen saamaa marttyyriasemaa huomioiden, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä ja että samalla sodassa kuoli ja vammautui kymmeniä tuhansia miehiä. Hän on huomauttanut, että monelle tutkijallekin Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttaa olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema.[46] Myös valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on korostanut, että vaikka valtaosa suomalaisista piti sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisua kohtuuttomana vääryytenä, sodan jälkipyykki pestiin Suomessa sivistyneemmin ja maltillisemmin kuin missään Saksan miehityksen kokeneessa Länsi-Euroopan maassa, hävinneellä puolella sotineista ja sittemmin rautaesiripun taakse joutuneista valtioista puhumattakaan. Toisaalta Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja ei voi verrata esimerkiksi Ranskan ja Norjan saksalaismielisten nukkehallitusten päämiehiin Pierre Lavaliin ja Vidkun Quislingiin.[47] Max Jakobsonin mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ei ollut kysymys historiallisesta totuudesta, vaan se oli ”poliittinen sotakorvaus” Neuvostoliitolle.[48]

Asianajaja Kari Silvennoinen haki Väinö Tannerin pojanpojan Ilkka Tannerin asiamiehenä korkeimmalta oikeudelta Tannerin saaman sotasyyllisyystuomion purkua vuonna 2007.[49] Korkein oikeus jätti hakemuksen tutkimatta lokakuussa 2008 sillä perusteella, että korkein oikeus ei ole toimivaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta.[50]

Vuonna 2008 Väinö Tannerin pojanpoika valitti tuomiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, ja vuonna 2009 oikeusministeriö päätti teettää selvityksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä[51], ja tehtävän sai presidentti Tarja Halosen oikeuspoliittinen neuvonantaja, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt.[43] Valmistunut selvitys (Arkistoitu – Internet Archive) julkaistiin 13. maaliskuuta 2010 – sattumoisin talvisodan päättäneen Moskovan rauhansopimuksen 70-vuotispäivänä, vaikka näillä kahdella asialla ei ollutkaan mitään asiallista yhteyttä keskenään.[43] Selvityksessä 2010 todettiin, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä noudatettu oikeusvaltion periaatteita. Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta muun muassa rikkoi lainsäädännön taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa syyttömyysolettamaa. Syytettyjen puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Lisäksi tuomioistuimeen kohdistui myös voimakas ulkopuolinen painostus. Toisaalta Lindstedt totesi, ettei sotasyyllisyysoikeuden päätöksen purkuun, tuomioiden mitätöintiin tai tuomittujen viralliseen hyvittämiseen ollut oikeudellisesti pätevää menettelyä. Sotasyyllisyyslaissa määrätty syytteiden nostoaika oli umpeutunut, lakiin perustuneet rangaistukset oli mitattu, kärsitty ja armahdettu, ja kaikki laissa säädetyt asiat olivat oikeusjärjestelmän mukaan lakanneet olemasta eivätkä siten olleet enää kumottavissa. Jukka Lindstedt ehdotti selvityksen julkistamisen yhteydessä valtiovallan lausuntoa sotasyyllisyysasiasta, ja presidentti Tarja Halonen sanoi harkitsevansa asiaa. Lausuntoa ei kuitenkaan esitetty.[52]

Huhtikuussa 2012 professori Heikki A. Reenpää ja Karjalan Kuvalehden päätoimittaja Veikko Saksi jättivät presidentti Sauli Niinistölle vetoomuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden purkamiseksi.[53]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla – sotasyyllisyysasian vaiheet 1944-1949. Helsinki: Otava, 1956.
  • Soini, Yrjö: Toinen näytös – entä kolmas? – sotasyyllisyysasian myöhemmät vaiheet. Hämeenlinna: Karisto, 1968.
  • Blinnikka, Aulis: Valvontakomission aika. Porvoo: WSOY, 1969.
  • Niku, Risto: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet.. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4410-8.
  • Turtola, Martti: Risto Ryti − Elämä isänmaan puolesta. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-11783-1.
  • Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1 (1944–1949). Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-13291-8.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 181.
  2. ↑ a b c d e f g Blinnikka 1969, s. 123–135.
  3. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 16.
  4. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 22.
  5. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 53.
  6. ↑ Jukka Tarkka, Hirmuinen asia, s. 39–40.
  7. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 84.
  8. ↑ Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 773. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  9. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 129.
  10. ↑ a b Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 372.
  11. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 126–127.
  12. ↑ Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948, s. 107–108. Helsinki: Otava, 1965.
  13. ↑ Georg C. Ehrnrooth: Krokotiilien keskellä: toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa, s. 19. Helsinki: Schildts, 1999. ISBN 951-50-1039-X.
  14. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 139.
  15. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla s. 174–175.
  16. ↑ Seppo Varjus: Stalin pelasti Mannerheimin syytteiltä. Syytetyt: Ilta-Sanomien erikoislehti 15. lokakuuta 2015, s. 16–17. Helsinki: Sanoma Media Finland.
  17. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 186–187.
  18. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla s. 181.
  19. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 185.
  20. ↑ Blomstedt & Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1, s. 242-244.
  21. ↑ Heikkilä 1965, s. 186.
  22. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 256–259.
  23. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 321.
  24. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 337.
  25. ↑ a b c d e Sotasyyllisyysoikeudenkäynti 1945 - 1946 Silviisii. Viitattu 30.7.2022.
  26. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 137.
  27. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 352
  28. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 353–354.
  29. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 356−357.
  30. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 376−377.
  31. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 357–358.
  32. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 339−344.
  33. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, kuvaliite vastapäätä sivua 361.
  34. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 363–366.
  35. ↑ Turtola: Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta, s. 328.
  36. ↑ Jukka Tarkka: Venäjän vieressä: Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012, s. 307. Helsinki: Otava, 2015. ISBN 978-951-1-28667-7.
  37. ↑ Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet., s. 223.
  38. ↑ Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 368–370.
  39. ↑ Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 64–65.
  40. ↑ a b c d e f Kari Kivelä (toim.): Sotasyytetyt: Iltalehden erikoislehti 2017, s. 90. Helsinki: Alma Media Finland.
  41. ↑ Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 121–123.
  42. ↑ Seppo Varjus: Oliko Kekkonen konna vai ei? Syytetyt: 70 vuotta sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 18. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy, 2015.
  43. ↑ a b c Tarkka 2015, s. 306.
  44. ↑ Jukka Tarkka: Suomalaisten paras tahtoa sitä, mikä oli pakko. Turun Sanomat, 22.11.2005, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.11.2008. [vanhentunut linkki]
  45. ↑ Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 129.
  46. ↑ Markku Jokisipilä: Jatkosodan synty suomalaisen menneisyyden kipupisteenä. Turun Sanomat, 21.6.2001, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 14.11.2008. [vanhentunut linkki]
  47. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 176. Helsinki: Otava, 1987.
  48. ↑ Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 234. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  49. ↑ Kari Silvennoinen: Tannerin tuomion purkuhakemus korkeimpaan oikeuteen.
  50. ↑ Korkeimman oikeuden tuomio KKO:2008:94 (Arkistoitu – Internet Archive)
  51. ↑ http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4%C3%A4r%C3%A4t+tuomiot+sotasyyllisyydest%C3%A4+ministeri%C3%B6n+syyniin/1135243310831 (Arkistoitu – Internet Archive)
  52. ↑ Tarkka 2015, s. 306–307.
  53. ↑ Veikko Saksi: Sotasyyllisten rehabilitaatio vai tuomioiden purku, s. 205–206. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava ja Karjalan Kuvalehti, 2012. ISBN 978-951-98494-7-8.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Procopé, Hjalmar J.: Fällande dom som friar. Tukholma: Fahlcrantz & Gumelius, 1946.
  • Tarkka, Jukka: Hirmuinen asia: Sotasyyllisyys ja historian taito. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34892-5.
  • Jukka Tarkka: 13. artikla. Suomen sotasyyllisyyskysymys ja liittoutuneiden sotarikospolitiikka vuosina 1944-1946. Väitöskirja. Porvoo 1977. ISBN 951-0-08022-5
  • Hannu Rautkallio: Sotasyyllisyysnäytelmä. Valvontakomision salaiset asiakirjat puhuvat. Savonlinna 1981. ISBN 951-35-2520-1
  • Hannu Rautkallio (toim.): Sotasyyllisyyden asiakirjat. 2006. ISBN 952-92-1152-X
  • Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005.
  • Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet. Edita, Helsinki 2005. ISBN 951-37-4410-8
  • Edwin Linkomies: Vaikea aika. Otava 1970.
  • T. M. Kivimäki: Suomalaisen poliitikon muistelmat. WSOY 1965.
  • Toivo T. Kaila: Sotaansyyllisemme Säätytalossa. WSOY 1946.
  • Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948. Otava 1965.
  • Väinö Tanner puolustautuu. Tampereen sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö, Tampere 1946.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstejä aiheesta:
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sotasyyllisyysoikeudenkäynti&oldid=22333558”