Sotaministeri

historiallinen ministerinsalkku

Sotaministeri on vanha nimitys puolustusministerille. Ensimmäisen ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen valtioiden puolustuslaitokset on nimetty joko asevoimiksi tai puolustusvoimiksi. Suomen tasavallan viimeinen sotaministeri oli Bruno Jalander 2. kesäkuuta 1922 – 14. marraskuuta 1922 Cajanderin I hallituksessa. Hänen jälkeensä valtioneuvostoon on nimitetty puolustusministereitä.

Puolustusasioita valtioneuvostoissa ministerivastaavista on ryhdytty käyttämään rauhanomaisempaa nimitystä puolustusministeri sen jälkeen, kun Kelloggin–Briandin sopimuksella 27. elokuuta 1928 kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä. Yhdysvaltain ulkoasiainministeri Frank Kelloggin ja Ranskan ulkoasiainministeri Aristide Briandin Yhdysvaltain ja Ranskan väliseksi kaavailemasta sopimuksesta tuli lopulta 65 valtion allekirjoittama. Sopimuksesta, joka ei sisältänyt rangaistuksia sopimusrikkomuksista, tuli oikeusteorian avulla oikeusperuste Nürnbergin oikeudenkäynneille, joiden tärkein peruste oli rikos rauhaa vastaan, mikä käsitti hyökkäyssodan suunnittelun. Ensimmäisen, mutta myös toisen maailmansodan jälkeen on tullut tavaksi nimetä sotilaallinen hyökkäys ennalta ehkäiseväksi puolustukseksi, rauhaanpakottamiseksi tai rauhanturvaamiseksi, koska Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artikla takaa jäsenvaltioille oikeuden mennä avuksi puolustamaan.

Japanissa, jossa sodankäynti on ollut Yhdysvaltain miehityksen jälkeen perustuslaillisesti kielletty, on ollut puolustusministeriön sijasta 1. heinäkuuta 1954 – 8. tammikuuta 2007 saakka pelkästään Japanin puolustusvirasto, joka on valvonut Japanin itsepuolustusvoimia. 9. tammikuuta 2007 lainmuutos mahdollisti sen, että virasto muuttui nimitykseltään Japanin puolustusministeriöksi.

Katso myös muokkaa