Smilodon fatalis
Smilodon fatalis oli 11,6 miljoonaa – 10 000 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa elänyt Smilodon-sukuun kuulunut sapelihammaskissa. Laji kuoli sukupuuttoon vasta viimeisen jääkauden jälkeen, sapelihammaskissoista viimeisenä. S. fatalis oli pituudeltaan ja korkeudeltaan nykyisen leijonan kokoinen mutta sitä paljon rotevampi ja painavampi. Arviot sen painosta ovat vaihdelleet 160–280 sekä 340–440 kilogramman väliltä. Sillä oli pitkä kaula, lyhyt selkä ja tynkä häntä. Sapelihampaat olivat suuret.[1]
| Smilodon fatalis | |
|---|---|
 Smilodon fataliksen luuranko ja malli Lontoossa. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Heimo: | Kissaeläimet Felidae |
| Alaheimo: | † Machairodontinae |
| Suku: | † Smilodon |
| Laji: | fatalis |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
|
|
|
Koska lajin sukupuutosta on kulunut biologian näkökulmasta vasta vähän aikaa, siitä on löydetty useita erittäin hyvin säilyneitä, muumioituneita yksilöitä. Niitä on nostettu paksun maaöljyn seasta muun muassa Los Angelesin La Brean tervahaudoista. Myös ikijäähän pakastuneita yksilöitä on säilynyt lähes vastakuolleen näköisinä. Onkin ehdotettu, että muumiosta eristetyn DNA:n avulla laji voitaisiin herättää uudelleen eloon, käyttämällä munasolunluovuttajana ja sijaisemona leijonaa. Nykytekniikan avulla tällaista ei kuitenkaan osata toteuttaa.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ Antón, Mauricio: Sabertooth, s. s. 153, 223. Indiana University Press, 2013. ISBN 978-0-253-01042-1.
- ↑ Tiede -lehti 9/2009, s. 28–29: 10 lajia, jotka voisi herättää henkiin