Selkälokki
Selkälokki (Larus fuscus) on suuri, mustaselkäinen lokkilaji. Sen pääasiassa Suomessa esiintyvä nimialalaji, niin sanottu suomenselkälokki (Larus fuscus fuscus), on erityisen tummasiipinen.
| Selkälokki | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Rantalinnut Charadriiformes |
| Heimo: | Lokit Laridae |
| Suku: | Lokit Larus |
| Laji: | fuscus |
| Kaksiosainen nimi | |
 |
|
| Alalajit | |
|
|
| Katso myös | |
Selkälokki on Pietarsaaren nimikkolaji.[3]
Koko ja ulkonäkö muokkaa
Selkälokki on lähes harmaalokin kokoinen, mutta sen siivet ja selkä ovat mustat sekä pää, kaula, rinta ja vatsapuoli valkoiset, jalat kirkkaankeltaiset. Nokka on keltainen, ja siinä on punainen laikku. Selkälokin pituus on 48–56 senttimetriä, siipien kärkiväli 117–134 senttimetriä ja paino 640–930 grammaa.[4] Koiras on hieman kookkaampi kuin naaras. Koiras painaa keskimäärin noin 850 grammaa, naaras noin 715 grammaa.
Äänet ovat harmaalokin tyyppisiä, mutta korkeampia ja nasaalivoittoisia.
Erot lähilajeihin muokkaa
Selkälokki on pienempi kuin väritykseltään samankaltainen merilokki. Selkälokki eroaa merilokista myös sikäli, että selkälokin siivenkärjen valkoinen täplä on pienempi ja siiven takareunan valkoinen raita kapeampi kuin merilokilla.
Nuori selkälokki voi olla vaikea erottaa nuoresta harmaalokista. Lentävän linnun parhaat tuntomerkit ovat valkea yläperä ja kokotumma käsisiipi. (Harmaalokilla yläperä on harmaan kirjava ja käsisiiven takareunassa on selvähkö vaalea ”luukku”.)
Aiemmin selkä- ja harmaalokin oletettiin olevan rengaslaji, joka muodostuu useista keskenään risteytyvistä populaatioista ääripäiden ollessa selvästi erillisiä lajeja, jotka eivät risteydy keskenään. Tämän hypoteesin esitti ensimmäisenä Ernst Mayr teoksessaan ”Systematics and the origin of species” (1942). Tämän jälkeen tätä harmaalokki-selkälokki -lajikompleksia on käytetty rengaslajiteorian malliesimerkkinä useissa oppikirjoissa ja lähdeteoksissa. Nykykäsityksen mukaan rengaslajiutuminen ei kuitenkaan päde näiden lajien kohdalla, vaan niiden lajiutumishistorian katsotaan olevan monimutkaisempi. Merkittävin ero E. Mayrin esittämään hypoteesiin on, että amerikanharmaalokki ja harmaalokki eivät ole erityisen läheistä sukua keskenään, eivätkä rengaslajin päät näin ollen kohtaa toisiaan Euroopassa.[5]
Selkälokkikanta muokkaa
Levinneisyys ja alalajit muokkaa
Selkälokki on muuttolintu. Se pesii Atlantin Euroopan-puoleisella rannikkoseudulla ja Jäämerellä Islantia ja Pohjois-Venäjää myöten. Jäämerellä pesivä alalaji heuglini on hieman kookkaampi, ja sen selkä on tummanharmaa. Länsi-Euroopassa pesivän graellsii-alalajin selkä on tumman lyijynharmaa, ja sen siivenkärjet ovat mustat. Kumpaakin ”tuhkaselkälokkialalajia” tavataan Suomessa, mutta alalajien erottaminen toisistaan on aikuisten yksilöiden kohdalla maastossa mahdotonta.
Suomessa pesivät selkälokit talvehtivat pääasiassa Itä-Afrikassa, erityisesti Kenian, Ugandan ja Tansanian järvillä. Lukurengastuksen myötä lajin muutto- ja talvehtimistavoista on saatu paljon uutta tietoa. On havaittu, että muuttomatkallaan ne pysähtyvät ruokailemaan ja levähtämään Israelin kalanviljelyaltailla. Keväällä ensimmäiset vanhat linnut saapuvat säännöllisesti maaliskuun viime päivinä. Syysmuutto tapahtuu vaivihkaisesti elo–syyskuun aikana.
Suomessa pesii noin 7 000 selkälokkiparia, joista noin 5 000 merialueilla.[6] Euroopassa pesii 210 000–230 000 selkälokkiparia, joista Britteinsaarilla 83 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 680 000–750 000 yksilöä. Selkälokki on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi.[4][7] Maailmanlaajuisesti se on kuitenkin elinvoimainen laji.[1]
Rengastus selkälokkien tutkimuksessa muokkaa
Rengastettaessa jalkaan kiinnitetään teräksinen rengas, jonka koko ilmaistaan kirjainkoodilla HT (poikanen) tai CT (aikuinen). Tuhansia suomalaisia selkälokkeja on rengastettu myös niin sanotulla lukurenkaalla, joka on muovinen, noin 30 millimetriä korkea putkirengas, johon on kaiverrettu lyhyt kirjaimista ja numeroista koostuva koodi. Koodi on luettavissa kiikarilla tai kaukoputkella joskus jopa satojen metrien päästä.
Vanhin suomalainen rengastettu selkälokki on ollut 29 vuotta, 8 kuukautta ja 7 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut brittiläinen 34 vuotta ja 11 kuukautta vanha yksilö.
Elintavat muokkaa
Elinympäristö muokkaa
Selkälokki on mukautuvainen laji. Niitä tavataan monenlaisilla rannikoilla, mutta myös sisämaassa pelloilla ja kaatopaikoilla. Aiemmin kivi- ja kalliorannoilla pesinyt laji on alkanut pesiä myös rakennusten katoilla.[8]
Suomessa selkälokki pesii koko merialueella sekä osalla suurimmista järvistä. Merialueella runsain kanta on Pohjanlahdella, Perämerellä ja itäisellä Suomenlahdella. Saaristomeren ennen hyvin vahva pesimäkanta on taantunut pieneen osaan entisestään, ja ulkosaaristo on lähes tyhjentynyt selkälokeista. Järvikanta on keskittynyt Järvi-Suomeen. Pohjois-Suomessa kanta on harva ja laji puuttuu suurilta alueilta kokonaan. Pesintä tapahtuu usein harmaa- tai kalalokkiyhdyskunnissa, joskin yksittäispareja on melko paljon. Myös tiirakolonioissa on usein selkälokkipari. Selkälokkiyhdyskunnat ovat nykyisin melko pieniä, Saaristomerellä harvoin 30 paria suurempia. Selkälokki pesii mielellään metsäisillä pikkusaarilla.
Ravinto muokkaa
Selkälokin pääravinto on kala, mutta se syö myös hyönteisiä, nilviäisiä, äyriäsiä, matoja, jyrsijöitä, marjoja, siemeniä ja merilevää.[4][9] Kaatopaikoilla vierailu on yleistynyt viime vuosina.[8] Mökkiläisten tarjoamat ruuantähteet kelpaavat myös. Jotkin yksilöt voivat erikoistua munien ja poikasten syöntiin. Kaatopaikkojen kunnostus uhkaa vähentää kaikkia lokkilajeja entisestään.
Lisääntyminen muokkaa
Selkälokin pesä on selvästi pienempi kuin harmaalokin. Se on rakennettu kuivista ruohoista ja sammalista. Harmaalokkiyhdyskunnissa pesivien selkälokkien pesät ovat yleensä alempana, lähempänä vesirajaa, kuin harmaalokkien pesät, ja mielellään katajikon tai heinikon suojassa. Munia on kolme ja ne ovat hieman pienempiä kuin harmaalokin ja hieman suurempia kuin kalalokin.lähde? Muninta alkaa Etelä-Suomessa yleensä äitienpäivän tienoilla. Kumpikin vanhemmista hautoo ja haudonta kestää lähes neljä viikkoa. Poikaset kasvavat nopeammin kuin harmaalokin ja ovat lentokykyisiä usein jo viisiviikkoisina eli etelässä heinäkuun alkupuolella.[4]
Useimmat nuoret selkälokit pysyttelevät etelässä 1,5–2,5 vuotta. Nuori lintu saa aikuispuvun aikaisemmin kuin harmaalokki, usein jo kolmevuotiaana.
Selkälokki tulee sukukypsäksi noin neljävuotiaana.[8]
Uhanalaisuus muokkaa
Vielä 1900-luvun alussa selkälokki ja kalalokki olivat Suomen yleisimmät lokkilajit. 1950–1960-luvulla yksilömäärät olivat huipussaan, mutta 1970–80-luvulta lähtien kanta on pienentynyt koko ajan.[10]
Selkälokkien pesimäparien lukumäärä Suomessa oli vuonna 2003 noin 8 000,[11] mikä on noin puolet nimialalajin maailman kokonaiskannasta.[4] Selkälokki on säädetty ympärivuotisesti uhanalaiseksi lajiksi, jonka ohjeellinen korvausarvo vuonna 2009 on 757 euroa.[12]
Lajin tulevaisuutta varjostavat ympäristömyrkyt, heikko lentopoikastuotanto, poikassairaudet ja poikasia saalistavat harmaalokit. Söderskärillä tehdyssä tutkimuksessa vuosina 1978–2007 selkälokkien pesimäkanta pieneni kahdeksan prosentin vuosivauhdilla 250 parista vain 10–15 pariin. Poikasten heikon terveyden uskotaan olevan yhteydessä ympäristömyrkkyihin, joita emolinnut saavat sekä pesimäalueeltaan Itämeren kalasta että muuttoalueittensa ravinnosta itäisessä Afrikassa.[13]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c BirdLife International: Larus fuscus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 31.5.2014. (englanniksi)
- ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 567. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.8.2021).
- ↑ Miljöns tillstånd i Jakobstad 2008 – Pietarsaaren ympäristön tila 2008, s. 7.
- ↑ a b c d e Selkälokki Luontoportti. Viitattu 25.4.2016.
- ↑ Dorit Liebers et al.: The herring gull complex is not a ring species Royal Society / Gull research. 2004. Viitattu 25.4.2016.
- ↑ Selkälokki Lintuatlas. Viitattu 2.6.2014.
- ↑ Birdlife Suomi | Suomessa uhanalaiset lintulajit birdlife.fi. Viitattu 20.1.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Lesser black-backed gull (Larus fuscus) ARKive. Arkistoitu 22.4.2016. Viitattu 25.4.2016.
- ↑ Lesser Black-backed Gull Audubon. 13.11.2014. Viitattu 2.4.2021. (englanniksi)
- ↑ Esa Pienmunne, Raimo Pakarinen, Pekka Paaer ja Petri Nummi: Kauppatorin lokkitutkimus 2007 Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 7/2008. Viitattu 25.4.2016.
- ↑ Selkälokki oli vuoden laji 2003 2003. BirdLife Suomi. Arkistoitu 12.3.2012. Viitattu 28.3.2010.
- ↑ Kaustisilla ammuttiin satelliittilähetintä kantanut selkälokki 13.8.2009. Verkkouutiset. Viitattu 13.8.2009.
- ↑ Maailman suomalaisin lintulaji on uhattuna Iltasanomat. 2012. Viitattu 25.4.2016. [vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla muokkaa
- BirdLife Suomi: Vuoden lintu 2013: selkälokki on taantunut lähes viidenneksen
- Selkälokki Lintukuva-verkkopalvelussa
- Bergman, Göran: Miksi selkälokki on Pohjolan lokeista tummasiipisin? Ornis Fennica, 1982, 59. vsk, s. 77–83.
- Goethe, Friedrich: Selkä- ja harmaalokin eliniästä. Ornis Fennica, 1980, 57. vsk, s. 40–41.
- Hario, Martti: Harmaalokin vaikutuksesta selkälokin poikastuottoon. Lintumies, 1981, nro 1, s. 25–29. LYL.
- Hario, Martti: Miksi selkälokki vähenee itäisellä Suomenlahdella. Lintumies, 1989, nro 5, s. 204–212. LYL.
- Hario, Martti: Breeding failure and feeding conditions of Lesser Blackbacked Gulls (Larus f. fuscus) in the Gulf of Finland. Ornis Fennica, 1990, 67. vsk, s. 113–129.
- Hario, Martti: Selkälokin seurantatarve sisävesillä: vanhojen inventointien toisto. Lintumies, 1991, nro 1, s. 42–44. LYL.
- Hario, Martti & Jokinen, Markku: Selkälokkitutkimus Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa vuonna 1992. Vantaa: Metsähallitus, 1993. ISBN 951-47-7540-6.
- Hokkanen, Tatu & Hokkanen, Marja: Ruokin ja selkälokin vuoden 1993 pesintä ja pitkäaikainen kannakehitys Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Vantaa: Metsähallitus, 1993. ISBN 951-47-8655-6.
- Kilpi, Mikael: Population trends and selection of nestsites in Larus argentatus and L. fuscus on the Finnish coast. Ornis Fennica, 1983, 60. vsk, s. 45–50.
- Vauhkonen, Marko: Paljonko Suomessa pesii selkälokkeja? Lintumies, 1992, nro 5, s. 223. LYL.