Wikipedia

Seiskari

Venäjälle kuuluva Suomenlahden ulkosaari

Seiskari (ven. Сескар, Seskar, ruots. Seitskär) on itäisen Suomenlahden ulkosaari, joka kuuluu nykyisin Venäjän Leningradin alueen Jaaman piiriin. Ennen sotia Seiskari kuului Suomeen, mutta saari luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940.

Seiskari

Seiskarin halkaisija on noin kolme kilometriä. Saaren itäosassa näkyy laaja lentohiekkadyyni.

Muut nimet
Seskar (Сескар)
Seitskär
Sijainti
Merialue
Suomenlahti
Korkein kohta
Sysimäki
Pinta-ala
4,2 km²
Väestö
Asukasluku
1
Kartta

muokkaa - muokkaa wikitekstiä - muokkaa WikidataaTietolaatikon dokumentaatio

Seiskari oli vuodesta 1903 Viipurin lääniin kuulunut Suomen kunta. Sitä ennen Seiskari kuului Koiviston maalaiskuntaan. Työläisten ja talonpoikien puna-armeija valtasi Seiskarin Suomelta 30. marraskuuta 1939 talvisodassa.

Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttuja kuntia: vuonna 1921 Seiskarissa oli kirkonkirjojen mukaan 848 asukasta, 212 ihmistä neliökilometrillä.[1] Nykyisin saarella asuu vain yksi henkilö, majakan vartija.[2]

Maantiede muokkaa

Seiskarin etäisyys Koivistolta on 35 kilometriä, eteläiseltä Inkerin rannikolta 22 kilometriä ja Lavansaaresta 28 kilometriä. Muihin Suomenlahden ulappasaariin verrattuna Seiskari on matala. Sen saariryhmään kuului 1900-luvun yleiskartan mukaan 33 saarta.[1] Tarkemmassa kartassa saaria, luotoja ja karikkoja on nimetty ainakin 50: Vaskoluoto, Kiusoorit (2 saarta), Herrarivi, Viikarluoto, Kiisrivi, Lipit (3 saarta), Kukkouri (Koukouri), Korvarivi, Vilmarivi, Umpirivi, Lounatrivi, Linturivi, Hailirivi, Keskaarit (2 saarta), Kilkuttajat, Sisarukset, Veljesluodot, Vasikkaluoto, Peijaluoto, Hylkyluoto, Pitkärivi, Kaisarivi, Ruohikkoluoto, Lehmäluoto, Hiekkaluoto, Pienluoto, Laukkaluoto, Pitkäkari, Jäännostama, Hepoluoto, Ankeriasrivi, Tiiraluoto, Leviäluoto, Viroluoto, Pohjaluoto, Ruokorivi, Leppäluoto, Säämeluoto, Sikoluoto, Tynnyriluoto, Häntärivi, Kiirrivi, Saavarivi, Kaasoori, Korkialuoto, Pohjarivi, Laivarivi, Karvoori ja Matorivi. Koska saarta ympäröivät sorasärkät, siellä ei ole luonnonsatamia. Saaren satama sijaitsi länsirannalla. Saaren korkein paikka on pohjoisrannan Sysimäki, jonne johti kirkonkylästä Sysimäentie.[3] Saaren ainoa majakka sijaitsi pohjoiskärjessä, Majakkaniemellä, jonne johti kirkonkylästä Majakkatie. Kirkonkylä muodostui länsirannan 3 yhteenkasvaneesta asutuskeskittymästä: Lounatkylä eli Seiskarinkylä, Välikylä eli Kuussalonkylä ja Pohjakylä. Lampia tai järviä on saarella muutama: Peräjärvi, Hytykkälampi ja Vonkalammet (2 kpl).

Luonto muokkaa

Seiskari on hiekkakankainen saari.[4] Ennen sotia saaresta oli noin 60 prosenttia metsää, lähinnä mäntykangasta ja kuusikkoa. Saaren itärannalla on laaja hiekkadyynialue, pohjoisempana nimeltään Isohieta ja etelämpänä Pienhieta.[3] Seiskarissa kasvavista kasvilajeista erityisiä ovat vanukehirvenjuuri (Inula britannica) ja rantalitukka, jota tutkijat pitävät saariston jääkaudenjälkeisenä pioneerilajina.[4]

Etymologia muokkaa

Seiskarin nimi on mitä ilmeisimmin lyhempi muoto nimestä Seitsenkari, joka viittaa mahdollisesti sen ympärillä oleviin kareihin ja särkkiin tai taikauskoiseen käsitykseen seitsemästä onnea tuottavana lukuna.[5]

Historia muokkaa

Ruotsi ja Venäjä 1395–1812 muokkaa

Seiskari on ensimmäinen Suomenlahden ulkosaarista, joka mainitaan asiakirjoissa. Vuonna 1395 tallinnalaiset kauppiaat ajautuivat vahingossa Seiskariin, josta he jatkoivat matkaa Retusaareen (nykyiseen Kronstadtiin). Koska heillä ei ollut asianmukaista lupaa kaupantekoon, heidät otettiin kiinni luvattomasta idänkaupasta Viipurin linnanisännän Erengisle Niilonpojan vartioalukselle ja heidän lastinsa takavarikoitiin.[6] Tapahtumasta on säilynyt selonteko, jonka Niilonpoika laati Tallinnan raadille.[7]

Talvella 1556 Ruotsi ja Venäjä kävivät lyhyen sodan. Tällöin Iivana Julman sotajoukot tekivät hävitysretken Seiskariin tehden laajaa tuhoa saarella[8].

Vuosina 1570–1595 käyty pitkä viha autioitti Suomenlahden ulkosaaret. Venäjä hyökkäsi sotatalvena 1571 Seiskarin ja Lavansaaren kautta Suomeen, Pernajasta Karjalankannakselle ulottuvalle rannikolle. Kostoretket seurasivat toisiaan ja Seiskari autioitui ilmeisesti jo heti sodan alussa. Tämä katkaisi hetkellisesti saarten 300-vuotisen asutushistorian[8].

Suuri pohjan sota ja sitä seurannut isoviha (1700–1721) pakotti seiskarilaiset pakenemaan kotisaarestaan. Levottoman ajan vuoksi ulkosaarien henkikirjoissa on yli parin vuosikymmenen aukko. Osa seiskarilaisista muutti rauhallisempaan Tytärsaareen, osa muualle. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Kaakkois-Suomi liitettiin Venäjään. Tilanteen rauhoituttua kesti vuosia, ennen kuin väkiluku palautui ennalleen.[9]

Asutus 1550–1818 muokkaa

Perhekuntien määrä Seiskarissa[9]

1551 1560 1565 1570 1571 1649 1654 1656-
1658		 1662 1673 1680 1690 1700 1705 1713-
1721		 1728 1741 1758 1768 1780 1818
4 5 7 8 9 5 6 Ruptuuri-
sota		 7 8 9 7 6 7 Iso-
viha		 4 7 11 16 20 37

Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa ennen isovihaa[9]

1656 1662 1673 1680 1690 1700 1705
34 39 41 44 34 25 43

Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa isonvihan jälkeen[9]

1728 1741 1747 1750 1757 1758 1764 1766 1768 1770 1776 1778 1780
16 23 37 32 38 36 40 49 49 49 55 59 62

Krimin sota 1854–1855 muokkaa

Sekä Krimin sodan ensimmäisenä että toisena vuotena kesä-heinäkuussa englantilais-ranskalainen laivasto piiritti Pietaria Seiskarin lähivesillä uskaltamatta hyökätä kaupunkiin Kronstadtin linnoitussaaren ohi[10]. Kronstadtia vahvistettiin Kannakselta louhituilla kiviaineksella ja englantilaiset tyytyivät häiritsemään louhinta- ja kuljetustyötä.[11] Sodan jälkeen Pietarin kaupunki jatkoi kasvuaan ja loi osaltaan kasvavat markkinat talviselle verkko- ja rysäkalastukselle Seiskarilaisille. Talvinen hylkeenpyynti alkoikin taantua Seiskarissa talvikalastuksen vuoksi[12]. Kalan ohella saarelta vietiin Pietariin myös naisten ja lasten ympäröivästä meren pohjasta poimimia kiviä, jotka käytettiin katukiviksi.[2]

1900-luvun alku muokkaa

Talollinen Vilho Eskola perusti 1914 Seiskariin työväenyhdistyksen jossa oli perustamisvuonna 29 jäsentä.Työväenyhdistyksen toiminta ja jäsenmäärä hiipui kuitenkin jo seuraavana vuonna.[13]

Marraskuussa Seiskarin kansakoulunopettaja Juho Leppälä perusti Lavansaaren opettajan Ilo Jalmari Kaupin kehotuksesta Seiskariin suojeluskunnan. Seiskarissa ei ollut venäläisiä sotilaita tai vierastyövoimaa mantereelta, joten sen toiminta ei herättänyt vastaavaa närää kuin Lavansaaren suojeluskunta. Suojeluskuntaan liittyi kuutisenkymmentä miestä, myös työväenyhdistyksen pääosa.[14]

Itsenäistyminen ja sisällissota muokkaa

Suomen itsenäisyysjulistus 6. joulukuuta 1917 ei herättänyt Suomenlahden ulkosaaristolaisissa liikehdintää. Yhä useammat venäläiset karkasivat asemapaikoiltaan ennen kelirikkoa. 23. joulukuuta kelirikko alkoi ja Seiskari jäi eristyksiin muusta maailmasta. Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, joka oli valittu Seiskarin poliisikonstaapeliksi, toimi maltillisesti eikä halunnut lietsoa eripuraa saarelaisten kesken. Hän ei halunnut muuttaa työväenyhdistystä punakaartiksi ja muutenkin pyrki pitämään saaren olot rauhallisina. Hän ehdotti myös Seiskarin suojeluskunnan nimen muuttamista urheiluseuraksi, mikä tyrmättiin suojeluskunnan taholta.[15]

Seiskarilainen kalastaja Juho Herrala (1898–1918) saapui Seiskariin 14. maaliskuuta Koivistolta hevosella ja reellä punaisen lipun kanssa. Hän uhkasi perässään tulevan Koivistolta 200 punakaartilaista, jotka pakottaisivat seiskarilaiset liittymään punakaartiin ja sitten valloittamaan Lavansaaren. Hän lisäsi Venäjän sotalaivaston olevan matkalla Helsingistä Lavansaareen punakaartia tukemaan[15]. Venäjän Helsingissä oleva laivasto olikin liikkeellä, mutta ei Lavansaarta valloittamaan vaan pakenemassa Kronstadtiin. Herralan uhkausten seurauksena Seiskarin miehet lähtivät pakoon Inkerinmaan Soikkolaan. Kun he parissa päivässä näkivät Venäjän sotalaivaston olevan pakosalla, he palasivat Seiskariin[15]. Juho Herrala pakotti pari pakolaista kyyditsemään itsensä takaisin mantereelle. Matkalla nämä surmasivat Herralan ja kätkivät hänet jään alle.[15] Kuultuaan Seiskarin "kuohunnasta" Lavansaaren suojeluskunta lähetti Seiskariin noin 50-miehisen joukon Väinö Ruokosen johdolla. Kymmenkunta työväenyhdistyksen miestä vangittiin, mutta suurin osa vapautettiin jo seuraavana päivänä. Työväen yhdistyksen puheenjohtaja Eskola pakeni suojeluskuntalaisia Inkerinmaalle.[15] Seiskarilla määrättiin yleinen liikekannallepano ja miehet velvoitettiin liittymään suojeluskuntaan. Seiskarin suojeluskunnalla oli 21. maaliskuuta 1918 vain 44 toimivaa kivääriä 178 suojeluskuntalaisen käytössä. Lavansaaren suojeluskuntalaiset eivät kuitenkaan liiemmin luottaneet seiskarilaisiin ja epäröivät aseiden jakamista näille. 27. maaliskuuta Lavansaaren ylipäällikkö Hjalmar Lempiäinen kävi viimein Seiskarissa ja salli sikäläisille toimitettavan 125 kivääriä, ampumatarvikkeita sekä muonavaroja. Näillä seiskarilaiset suojeluskuntalaiset suorittivat vartiopalvelusta, kunnes olot rauhoittuivat[15].

Tarton rauha 1920 muokkaa

14. lokakuuta vuonna 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus jätti Suomenlahden ulkosaaret Suomelle, mutta siinä oli määrätty saarten demilitarisoinnista tietyin ehdoin ja takuin. Käytännössä takuita ei koskaan saatu eikä niin ollen kyseisiä artikloja ratifioitu.[16]

Itsenäinen Suomi 1920–1939 muokkaa

Sotien välinen aika koetteli Seiskaria. Varsinkin talvikalastus kärsi merkittävästi, sillä talvinuotta-alueet olivat suurelta osin jääneet Neuvostoliiton rajan puolelle ja talviverkkokalastusalueetkin olivat merkittävästi vähentyneet. Suurin isku talvikalastukselle oli kuitenkin Pietarin seudun markkinoiden sulkeutuminen suomalaisilta kalastajilta.[17] Myös merenkulku kärsi, ja ylimääräistä aluskantaa jouduttiin myymään pois rahtipurjehduksen vähentyessä oleellisesti.[17]

Kesämatkailu Suomesta nousi merkittäväksi tulonlähteeksi Seiskarissa 1930-luvun alussa.[17] Saaren teki tunnetuksi erityisesti Seiskari-valssi, jonka Georg Malmstén sävelsi Seiskarin kirkkoherran pyynnöstä.[2]

Maailmansota 1939–1945 muokkaa

Seiskarin väestö evakuoitiin meriteitse Kotkaan jo lokakuussa 1939, talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen alkuvaiheessa. Saareen jäi kuitenkin majakkamestari Toivo Rytkölä yhden majakanvartijan kanssa. Venäläiset ottivat heidät sotavangeiksi ja he pääsivät palaamaan Suomeen vasta välirauhan tultua.[18]. Kaikki saarelaiset joutuivat evakkoon (436 henkikirjoilla ollutta ihmistä)[19] ja heistä suurin osa sijoitettiin lounaissaaristoon, Rymättylään, Merimaskuun ja Kustaviin. Rymättylään muutti kymmeniä perheitä.[20] Yksi seiskarilainen kaatui talvisodassa. [19]

Seiskari jäi lopullisesti Neuvostoliiton haltuun talvisodan evakuoinnin jälkeen. Jatkosodassa Seiskaria ja Lavansaarta ei yritettykään vallata takaisin, toisin kuin Suursaarta ja Tytärsaarta.[21]

Keväällä 1943 venäläiset rakensivat Seiskariin lounais-koillissuuntaisen kiitotien. Tämä vaatimaton lentokenttä sijaitsi Sysimäen eteläpuolella, ent. kirkosta itään päin. Saarella oli tuohon aikaan myös IT-tykistöä kentältä operoivien ja sinne sijoitettujen koneiden suojana.[22]

Toisen maailmansodan jälkeen muokkaa

Saari on pysynyt käytännössä suljettuna toisen maailmansodan jälkeen. Sinne rakennettiin varuskunta, mutta se on nykyisin hylätty.[2]

Kesäkuussa 1991 suomalaiset saivat luvan vierailla Seiskarissa. Seiskarin kylä kirkkoineen ja muine rakennuksineen oli kadonnut, ja ainoastaan majakka ja majakanvartijoiden rakennukset olivat jäljellä.[18] Majakkamestari Anatoli Piskunov toimi Seiskarin majakan esimiehenä ja työskenteli kuuden muun majakanvartijan kanssa. Majakkaan oli asennettu 2-linssinen sähkökäyttöinen valolaitteisto ja majakkamestarin talo oli muutettu kolmen dieselgeneraattorin sijoituspaikaksi.[18]

Vuonna 2004 Seiskariin rakennettiin uusi automatisoitu valo- ja radiomajakka.[23] Lisäksi saarella on merivalvonnan tutkatorni.[2] Nykyisin majakan vartija on saaren ainoa asukas.[2]

Seiskari oli osana kauan vireillä ollutta Inkerinmaan luonnonpuisto -hanketta, joka tähtäsi tiukasti rauhoitetun, useita ulkosaaria käsittävän luonnonsuojelualueen perustamiseen.[24] Joulukuussa 2017 perustettiinkin luonnonpuisto nimellä Itäisen Suomenlahden luonnonpuisto ja Seiskarin länsiosa ja ympäröivä saaristo liitettiin osaksi tätä suojelualuetta.[25][26][27]

Leningradin aluehallinnon suunnitelmissa on, että saari voidaan mahdollisesti avata matkailijoille vuoteen 2035 mennessä.[2]

Majakka muokkaa

 
Seiskarin majakka vuoden 1917 postikortissa

Seiskarin Sysimäellä oli jo 1700-luvun alussa poltettu merkkitulia. Venäjän amiraliteetin kollegio päätti rakennuttaa avotulella valaistun kruununloiston ja muutamaa vuosikymmentä myöhemmin paikalle oli rakennettu noin 7 metriä (20 jalkaa) korkea majakka[18]. Se oli toiminnassa jo ennen pikkuvihaa (1742–1743).[28] Venäläiset rakensivat viimein Seiskarin pohjoiskärkeen 28 metriä korkean, Venäjän ensimmäisen rautamajakan vuonna 1858. Majakan loiston korkeus merenpinnasta oli 30 metriä.[18]

Seiskarin kunta muokkaa

Seiskari
Seitskär
Entinen kunta – luovutettu Neuvostoliitolle
 

sijainti

Sijainti 60°01′57.30″N, 28°22′13.57″E
Lääni Viipurin lääni
Maakunta Karjalan historiallinen maakunta
Kihlakunta Rannan kihlakunta
Kuntanumero 745
Perustettu 1903 erotettu Koiviston mlk:sta
Lakkautettu 1948
(luovutettu Neuvostoliitolle 1944)
Pinta-ala 4,20 km²  [29]
(12.3.1940)
– maa 4,20 km²
Väkiluku 688  [30]
(31.12.1939)
– väestötiheys 163,8 as./km²
 
Seiskarin epävirallinen perinnevaakuna.

Seiskari erotettiin Koiviston maalaiskunnasta omaksi kunnakseen vuonna 1903. Seiskari kuului Lavansaaren-Peninsaaren-Seiskarin nimismiespiiriin, Koiviston-Johanneksen-Seiskarin-Lavansaaren-Peninsaaren käräjäkuntaan sekä Rannan tuomiokuntaan.[1] Seiskarin satama sijaitsi Kukkoorin ja pääsaaren välissä. Se oli suojaton etelä- ja länsituulilla ja niin matala, että kookkaammat alukset joutuivat viettämään talvet vierassatamissa.[1]

Seiskarin kylät muokkaa

Seiskarissa oli 1800-luvun puolivälissä kolme kylää: Pohjakylä, Välikylä eli Kuussalonkylä ja Lounatkylä eli Seiskarinkylä. Ne kuitenkin kasvoivat yhteen suurkyläksi saaren asujamäärän kasvaessa.[3] Seiskariin perustettiin Osuuskauppa vuonna 1905[17].

Elinkeinot muokkaa

Seiskarilaisten tärkein elinkeino oli merenkulku. Vuonna 1923 saarelaiset omistivat 22 jahtia, 6 kaljaasia ja yhden kuunarin. Muita elinkeinoja olivat kalastus ja hylkeenpyynti. Seiskarissa harjoitettiin myös laajasti talvikalastusta, eritoten nuotanvetoa, jonka pääsaalis oli silakka. Vientitavaroita olivat silakka, hylkeenrasva ja hylkeennahat.[1] Karjaa seiskarilaisilla oli runsaasti, jos vertaa Viipurin läänin rannikkopitäjiin.[31]

Karja Seiskarissa
Vuosi Hevoset Lehmät Hiehot Härät Siat (aikuiset) Porsaat (alle 6 kk) Lampaat
1778 11 45 23 ? ? ? 95
1830 5 57 ? ? 12 ? 100
1920 3 147 ? ? 6 ? 1
1930 3 90 ? 3 71 120 ?

Seiskarin seurakunta muokkaa

Seiskarin seurakunta kuului Viipurin hiippakunnan Viipurin tuomiorovastikuntaan.[1] Seiskarissa oli vanhastaan ollut rukoushuone, mutta kun se oli rapistunut korjauskelvottomaksi, Seiskariin rakennettiin puukirkko noin vuonna 1770. Varat hankittiin kolehdilla, jonka Haminan ja Viipurin konsistorit keräsivät ulappasaarien seurakuntia varten.[32][33]

Muuta muokkaa

Georg Malmstén sävelsi Seiskari-valssin ja sanoittajana oli R. R. Ryynänen 1937. Henry Theel levytti 1950 iskelmän Seiskarin kaunis Siiri, johon suomenkieliset sanat oli tehnyt kirjailija Hjalmar Nortamo.[34]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Anttila, Risto: Lavansaari Seiskari Tytärsaari Haapasaari 1918. Humppila: KR-kirjat OY, 2006. ISBN 951-9387-60-9.
  • Hamari, Risto, Martti Korhonen, Timo Miettinen ja Ilmar Talve: Suomenlahden ulkosaaret - Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-879-4.
  • Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-735-4.
  • Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo/Merenkulkulaitos, 1999. ISBN 952-5180-21-2.
  • Piispa Heikki: Meri on meidän peltomme - Lavansaari ja sen merenkulku talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella. Tampere: SKS, 2003. ISBN 951-746-495-9.
  • Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. Helsinki: Teos, 2004 (2. p.). ISBN 951-851-005-9.
  • Tuomikoski Pekka: Talvisota väestönsiirrot, s. 71-75. Kustannusosakeyhtiö AtlasArt, 2010. ISBN 978-952-5671-21-6.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f Anttila 2006, s. 74
  2. ↑ a b c d e f g Jussi Konttinen: Suljetut saaret. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, Syyskuu 2019, nro 9, s. 58–65.
  3. ↑ a b c Hamari 1996, s. 117–125.
  4. ↑ a b Hamari, s. 44
  5. ↑ Lehikoinen, Laila: Antreasta Äyräpäähän – Luovutetun Karjalan pitäjien nimet, s. 34–35. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 55. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2018. ISBN 978-952-5446-93-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.8.2023).
  6. ↑ Ruusuvuori, s. 45
  7. ↑ Hamari, s. 69–80
  8. ↑ a b Piispa, s. 20–21
  9. ↑ a b c d Hamari, s. 78–116
  10. ↑ Piispa, s. 44–46
  11. ↑ Hirn, s. 117
  12. ↑ Hamari, s. 345–348
  13. ↑ Anttila, s. 32
  14. ↑ Anttila, s. 37
  15. ↑ a b c d e f Anttila, s. 73–81
  16. ↑ Anttila, s. 146
  17. ↑ a b c d Hamari, s. 348–353
  18. ↑ a b c d e Laurell, Suomen majakat, 1999, s. 304–306.
  19. ↑ a b Talvisota väestösiirrot, Tuomikoski Pekka, 2010, s. 71–75
  20. ↑ Herrala, Raija: Halkoja ja kalastusta. Rannikkoseutu, 30.6.2009, nro 49, s. 7. Raisio: Suomen Paikallissanomat Oy.
  21. ↑ Piispa, s. 9
  22. ↑ Tuomo Soiri: Iskulaivue (Kymin torjuntahävittäjät Etelä-suomen ja meririntaman puolustuksessa 1943-1944), WSOY 1991
  23. ↑ Anttila, s. 80
  24. ↑ Ingermanlandsky WWF Baltic Ecoregion Programme, MPS fact sheet. WWF, 2006 (englanniksi)
  25. ↑ Veikko Huotari: Arkistoitu kopioVenäjä perusti kaksi uutta suojelualuetta Suomen rajan läheisyyteen 15.1.2018. Karjalainen, karjalainen.fi. Arkistoitu 25.2.2018. Viitattu 28.2.2018.
  26. ↑ Sozdan zapovednik "Vostok Finskogo zaliva Zapovednaja Rossija, zapoved.ru. 25.12.2017. Arkistoitu 27.2.2018. Viitattu 28.2.2018. (venäjäksi)
  27. ↑ Establishing the Vostok Finskogo Zaliva State Nature Reserve (Leningrad Region) Government of Russia, government.ru. 26.12.2017. Viitattu 28.2.2018. (englanniksi)
  28. ↑ Kaukiainen, s. 50
  29. ↑ Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (PDF) (sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
  30. ↑ Väestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
  31. ↑ Hamari, s. 188–191
  32. ↑ Kaukiainen, s. 182
  33. ↑ Suomen pienin kirkko on Seiskarissa. V. 1767 rakennettu kuusikulmainen temppeli entisöity ja muodostetaan museoksi, Helsingin Sanomat, 28.08.1937, nro 230, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  34. ↑ Seiskarin kaunis Siiri (= Båklandets vackra Maja) (Seiskarin kaunis Siiri ootko sä ystäväin -). Fono.fi. Viitattu 22.1.2020.


Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seiskari.



Suomen Neuvostoliitolle 1940-luvulla luovuttamat alueet
Kokonaan luovutetut kunnat
kaupungit

Käkisalmi | Sortavala | Viipuri

kauppalat

Koivisto | Lahdenpohja

maalaiskunnat

Antrea | Harlu | Heinjoki | Hiitola | Impilahti | Jaakkima | Johannes | Kanneljärvi | Kaukola | Kirvu | Kivennapa | Koiviston maalaiskunta | Kuolemajärvi | Kurkijoki | Käkisalmen maalaiskunta | Lavansaari | Lumivaara | Metsäpirtti | Muolaa | Petsamo | Pyhäjärvi Vpl | Rautu | Ruskeala | Räisälä | Sakkola | Salmi | Seiskari | Soanlahti | Sortavalan maalaiskunta | Suistamo | Suojärvi | Suursaari | Terijoki | Tytärsaari | Uusikirkko | Valkjärvi | Viipurin maalaiskunta | Vuoksela | Vuoksenranta | Äyräpää

Osin luovutetut kunnat
sodan jälkeen muihin kuntiin yhdistetyt

Jääski | Korpiselkä | Pälkjärvi | Säkkijärvi | Vahviala

toimintaansa vuoden 1948 jälkeen jatkaneet

Ilomantsi | Inari | Kitee | Kuusamo | Lappee | Nuijamaa | Parikkala | Rautjärvi | Ruokolahti | Saari | Salla | Simpele | Tohmajärvi | Vehkalahti | Virolahti | Uukuniemi | Värtsilä | Ylämaa

Vuokra-alueeseen sisältyneet kunnat
kokonaan

Hanko

osin

Bromarv | Degerby | Espoo | Inkoo | Kirkkonummi | Siuntio

Yksittäisiä mainittavia paikkoja luovutetuilla alueilla
 

Elisenvaara | Enso | Ihantala | Ilmee | Kolosjoki | Konevitsa | Kyyrölä | Liinahamari | Pitkäranta | Pölläkkälä | Uuras | Valamo

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Seiskari&oldid=22186966”