Wikipedia

Scottin etelänaparetkikunta 1911–1912

brittiläinen tutkimusretkikunta

Scottin etelänaparetkikunta 1911–1912 oli Ison-Britannian laivaston kommodori Robert Falcon Scottin viimeinen matka Etelämantereelle vuosina 1911–1912. Scott pääsi etelänavalle, mutta kuoli miehineen paluumatkalla. Retken vei tuhoon miesten uupumus, tarvikkeiden loppuminen ja paleltumat. Samaan aikaan kun Scott oli vasta ollut menossa etelänavalle, hänen kilpailijansa Roald Amundsen perusti navalle leirinsä. Retken epäonnistuminen johtui lähinnä siitä, että Scott käytti retkellään poneja rekien vetämisessä, kun siihen aikaan yleensä käytettiin arktisilla alueilla koiria. Jälkikäteen Scottia on pidetty joko traagisesti epäonnistuneena sankarina tai johtajana, joka taitamattomuuttaan ajoi retkikunnan kohti varmaa tuhoa.[1][2] Scottin retkikunnalla oli mukana 12 tiedemiestä, jotka tekivät laajoja tieteellisiä tutkimuksia.[3]

Mount Erebus, jonka lähelle Robert Falcon Scott perusti tukikohtansa etelänaparetkeään varten.

Retken valmisteluja muokkaa

Erebusvuoren talvimaja muokkaa

 
William Lashly ja moottorireki.

Scott haikaili Discoveryn retken jälkeen taas Etelämantereelle ja halusi valloittaa viimeisen tutkimattoman pisteen etelässä, etelänavan. Scott hankki rahat etelänapamatkalleen keräämällä itse.[4] Scott houkutteli mukaan ryhmän tiedemiehiä.

Matka alkoi kesäkuussa 1910, kun Terra Nova -laiva lähti Lontoosta.[5] Eteläisellä jäämerellä laiva joutui myrskyyn, jossa sen ruumaan tuli vettä. Pumput tukkeutuivat, ja Terra Novan miehet koettivat poistaa vettä ruumasta ämpärien avulla. Vuorokauden ponnistelujen jälkeen pumput alkoivat taas toimia, ja myrskykin laantui. Kaksi ponia, koira, tonneja hiiltä ja muita tarvikkeita oli kuitenkin menetetty. Scott aikoi ensin sijoittaa laivansa Cape Crozieriin, josta oli suora pääsy Rossin jäähyllylle, mutta meren jäätyminen esti tämän.[6] Laiva rantautui McMurdon salmen ja Erebusvuoren lähelle Rossinsaaren Kap Evansiin. Paikan lähellä olivat talvehtineet myös aiemmat retkikunnat.[7] Sinne rakennettiin talvehtimismajaksi suuri mökki, joka oli kooltaan 15,2 × 7,6 metriä.[8]

Amundsenin suunnitelmat muokkaa

Norjalainen Roald Amundsen oli myös liikkeellä samana vuonna matkalla etelänavalle. Amundsen oli ilmoittanut mukaantulostaan etelänapakilpaan lokakuussa 1910, kun Scott oli Australiassa.[4] Englantilaisia närkästytti ja harmitti suuresti Amundsenin yllättävä mukaan tulo kilpaan. Amundsen sai selville Scottin suunnitelmat, mutta Scottilla ei puolestaan ollut tietoja Amundesnin suunnitelmista.[9] Scott kävi Edward L. Atkinsonin kanssa vierailulla Amundsenin leiripaikassa. Scott havaitsi, että Amundsen aloittaisi matkan varhemmin keväällä, jolloin kovaakin pakkasta sietävät koirat pystyisivät kulkemaan, mutta ponit eivät. Kaiken lisäksi Amundsenin lähtöpaikka oli 110 kilometriä lähempänä etelänapaa kuin Scottin. Scott piti Amundsenin suunnitelmaa erinomaisena ja epäili omien mahdollisuuksiensa päästä ensimmäisenä navalle heikentyneen, mutta jatkoi järkkymättä suunnitelmansa mukaan.[10]

Varastojen tekoretki ja talvehtiminen muokkaa

 
Scottin laiva Terra Nova katsottuna jääluolasta.

Ennen etelän syksyn tuloa Scottin miehet rakensivat varastoja lauttajäälle seuraavana keväänä alkavaa naparetkeä varten. Lumimyrskyt hidastivat matkaa, ponit uupuivat ja koirilla oli nälkä.[11]

Niin sanottu yhden tonnin varasto 80. eteläiselle leveysasteelle tehtiin huonon sään takia 32 km suunniteltua pohjoisemmaksi eli leveydelle 79°28′.[11] Myöhemmin tällä oli kohtalokas merkitys. Paluumatka varastojen perustamismatkalta oli vaikea, koska se tapahtui osin railoisen merijään kautta. Ponit jäivät miekkavalaiden ympäröimälle ajelehtivalle jäälautalle, ja osa miehistä joutui seikkailemaan aaltoilevalla merellä pieneltä jäälautalta toiselle.[12] Muutamat poneista saatiin pelastettua, mutta kaksi joutui veteen ja ammuttiin sinne.[13][8] Muutamat ponit olivat paleltuneet matkalla kuoliaaksi, ja Scottin oli silloin pakko aloittaa matkansa vasta myöhään keväällä.[14]

Talvella retkikunta teki säännöllisiä säähavaintoja. Muuten miehistön ajanviettotapoihin lukeutuivat kevään retken valmistelu, esitelmien pitäminen, gramofonin kuuntelu taiteellisen South Polar Times -lehden toimittaminen ja erilaisten arkiaskareiden tekeminen.[15][16] Miehet viettivät Scottin mielestä kodikasta elämää, ja mieliala oli hyvä.[4] Edward Adrian Wilson kävi keskellä kylmää, pimeää ja myrskyistä etelän talvea Rossinsaaren toisessa päässä Cape Crozieria hakemassa pingviinin munia. Keskellä talvea tehty matka oli siihen aikaan ainutlaatuinen naparetkeilyssä.[17]

Reittisuunnitelma ja traktorien testaaminen muokkaa

 
Scottin käyttämät traktorityyppiset moottorireet eivät toimineet Antarktiksen kylmyydessä.

Scottin tarkoituksena oli kulkea pitkin Rossin jäähyllyä ponien vetäessä raskaita varusterekiä. Tämän jälkeen miesten oli määrä vetää muun muassa ruokatarvikkeet ja teltat sisältävät reet mukanaan etelänavalle. Retkelle lähti 12 miestä, jotka jakautuivat kahteen nelimiehiseen apupartioon ja navalle pyrkivään neljän miehen ryhmään. Apupartioiden oli määrä irtautua matkasta sopivissa vaiheissa, ja neljän miehet tehdä rynnäkkö etelänavalle.

Matkaan lähdössä käytettiin lähinnä koemielessä, ei varsinaisina pääasiallisina vetovälineinä apuna moottorirekiä. Discoveryn retkellä olleen insinöörin, luutnantti Reginald Skeltonin suunnittelemat ja tilaamat reet olivat lähes seitsemän kertaa kalliimpia kuin mukana olevat koirat ja ponit yhteensä. Mutta Scott jätti Skeltonin naparetkeltä pois, ja näin hänen kokemuksensa moottorien huollosta menetettiin.

24. marraskuuta Scott lähetti moottorireet kulkemaan kohti etelää. Scott toivoi näiden traktoreiden mullistavan naparetkeilyn, mutta toisaalta pelkäsi konevikaa, kun mukana ei ollut korjausvälineitä ja todella kokeneita korjausmiehiä.[16] Traktorit lakkasivat toimimasta muutamassa päivässä. Marraskuun toisena päivänä ensimmäisen traktorin sylinteri räjähti ja 6. marraskuuta toisenkin. Traktorit eivät kestäneet kylmää, ja sylintereihin oli kertynyt jäätä.[14] Traktorien ajajat joutuivat etukäteen sovitusti nyt itse vetämään rekiään[18].

Menomatka etelänavalle muokkaa

Lauttajäällä muokkaa

 
Siperian ponit.

Scottin varsinainen retki navalle alkoi 1. marraskuuta 1911. Scott eteni Rossin jäähyllyn poikki poneineen ja koirineen 170 pituuspiiriä pitkin.[19] Usein toistuvat lumimyrskyt hidastivat retkeä, ja esimerkiksi 4.–8. joulukuuta miehet olivat paikallaan teltoissa. Poneille jouduttiin kuljettamaan suuri, raskas ravintoerä ja tekemään ennen leiriytymistä suojaava lumivalli.[18] Poneja jouduttiin ampumaan suunniteltua aiemmin, mikä hidasti matkaa, sillä miehet joutuivat vetämään rekiä pidemmän matkaa itse.[10] Scott totesi päiväkirjassaan koirat sopimattomiksi vetämään raskaita rekiä.[20] Scott totesi, ettei kukaan miehistä ollut ennen tehnyt niin raskasta työtä.[10]

Viimeiset ponit ammuttiin suunnitellussa paikassa 8. joulukuuta Beardmorejäätiköllä, viiden viikon kuluttua lähdöstä. Poneista saatiin hyvää, rasvaista lihaa miehille ja mukana oleville koirillekin.[18]

Jäätikön kautta napaylängölle muokkaa

 
Scottin reitti etelänavalle kulki Beardmoren jäätikön halki.

Shackleton oli käyttänyt vuosina 1908–1909 Beardmorejäätikköä nousussa Rossin lauttajäältä napaylängölle.[21] Jäätikön juurella ensimmäinen tukiryhmä ja koirat lähetettiin takaisin. Scottin päätöstä lähettää koirat takaisin on jälkikäteen ihmetelty; päätös on todennäköisesti johtunut siitä ettei koirille ollut tarpeeksi ravintoa mukana.[22] Kulku pitkin jäätikköä ylös napatasangolle oli raskasta ja hidasta. Noin 200 km pituinen jäätikkö ulottuu suunnilleen leveydeltä 83 30 leveydelle 85 30 ja tekee loivan, matkaa jonkin verran pidentävän mutkan.[23]

Scott uskoi Beardmorejäätikköä ylös noustessaan pääsevänsä navalle ennen Amundsenia.[24] Napaylängöllä oltiin ennen joulua. Ylätasangolla menomatka kuljettiin 160 E pituuspiiriä pitkin 25 km päivässä, mikä on melko kova vauhti.[25][10]. Noin 250 km päässä navasta 4. tammikuuta 1912 apumiehet Tom Crean, Edward Evans ja William Lashly kääntyivät takaisin. Scott otti yhden apumiehen, Henry Robertson Bowers, mukaan navalle. Tämä vaikeutti matkaa, sillä teltat oli suunniteltu neljälle viiden sijasta eikä Bowersilla ollut suksia.[24] Scott valitti päiväkirjassaan alinomaa rekien raskasta kiskomista vaikeakulkuista, aaltoilevaa, karheaa lumipintaa pitkin. Matka jatkui hitaasti. Tässä vaiheessa Scott huomasi ensimmäisen kerran ruokatarvikkeiden niukkuuden. Ruokaa jouduttiin säännöstelemään, kun yksi ylimääräinen mies oli napajoukkueen mukana ja menomatka oli vienyt laskettua pitempään.

Navalla muokkaa

Scott kirjoitti pari päivää ennen navalle saapumista pitävänsä kauheana, jos norjalaiset olisivat ehtineet ennen häntä navalle.[24] Ensimmäinen merkki norjalaisten retkestä oli 16. tammikuuta nähty 18 kilometrin päässä navasta ollut tumma täplä, joka lähempää katsoen oli rekeen sidottu musta lippu sekä suksien, rekien ja koirien jälkiä lumessa.[26] Scott kuvautti itsensä miehineen kameran automaattivalotuksella navalla 17. tammikuuta 1912. Scott näyttää etelänavalla otetuissa kuvissa selvästi pettyneeltä.[27] Erityisesti Scottia masensi se, että norjalaiset olivat ehtineet ensin ja tehneet heidän ponnistelunsa turhiksi.[28] Scottin itseluottamus heikkeni nopeasti tämän jälkeen.[29] Norjalaisten jättämässä kirjeessä luki, että he olivat käyneet navalla yli kuukautta aikaisemmin.[26] Scottin retkikunta sai Amundsenin kirjeen mukaan käyttää vapaasti leirin tarvikkeita, ja Amundsen toivotti englantilaisille turvallista paluumatkaa. Lisäksi Amundsen kehotti Scottia toimittamaan Norjan kuninkaalle Haakon VII:lle osoitetun kirjeen perille.[30][28] Näin Scottin retkikunta oli tahtomattaan varmistanut Amundsenin ensimmäisen käynnin etelänavalla.

Paluumatka muokkaa

 
Scottin ryhmä etelänavalla, kamera pistetty kuvaamaan viiveellä.

Paluumatkalla etelän syksy oli normaalia kylmempi ja vaikeudet alkoivat. Lawrence Oates oli uupunut ja paleltunut ja Edgar Evansillakin oli paleltumia.[31] Edward Adrian Wilson loukkasi 30. tammikuuta jalkansa eikä voinut seuraavina päivinä vetää rekiä. Uupumus, nälkä, paleltumat ja lumisokeus vaivasivat miehiä.[32]

Helmikuussa lämpötila alkoi laskea, kun Antarktiksen syksy alkoi.[32] Tulossa oli Antarktiksen kylmä ja pimeä napayö. Helmikuun alussa Evansin sormet ja nenä paleltuivat pahasti, ja hieman myöhemmin hän putosi railoon loukaten päänsä. Evans hidasti tuntuvasti retken kulkua jäämällä monesti jälkeen, ja hän heikkeni päivä päivältä eikä voinut lopulta enää auttaa leirin pystytyksessä.[26] Maaliskuun alussa ratsumestari Oatesin jalat paleltuivat. Myöhemmin Scott kaatui ja loukkasi olkansa, ja Wilsonin jalka turposi. Beardmorejäätikkö oli vaikea kulkea alas asti, mutta yleensä tuulelta suojainen.[33] Scott keräsi vuorenrinteiltä 13,5 kiloa kivinäytteitä.[33] Helmikuun 8. päivänä Scott löysi Mount Buckleyn moreeniseuduilta Glossopteris-kasvin fossiilin.[31]

13. helmikuuta Wilson ja Bowers kärsivät lumisokeudesta, ja Evans ei kyennyt auttamaan teltan teossa.[34] Lopulta jäätikön alla 17. helmikuuta Evans jäi pahoin jälkeen ja tuupertui melkein tiedottomana lumihankeen. Scott löysi Evansin vaatteet epäjärjestyksessä, silmissään villi katse ja kädet paljaina ja paleltuneina.[33] Teltassa Evans vajosi koomaan ja kuoli seuraavana yönä teltassa.[34] Miehillä oli pahoja aavistuksia tulevaisuuden suhteen, mutta keskenään he juttelivat reippaasti.[35] Scott jakoi miehille oopiumit ja morfiinit.[33]

Pakkanen, lumimyrsky, ruokatarvikkeiden loppuminen ja jalkojen paleleminen hidasti etenemistä.[36] Lauttajäällä paluumatkalla miehet kulkivat yleensä 8–9 km päivässä, joskus jopa 14–16 kilometriä.[35] Ruoka ja polttoaine alkoivat loppua, ja varastoihin jätetyt polttoaineet olivat haihtuneet suureksi osaksi pois tiivistämättömien korkkien kautta. Miehillä oli keripukki. Talvi oli lähestymässä, ja Scott kertoo päiväkirjassaan moneen otteeseen kylmän talven olevan tulossa.[37] Matkan lopulla päivämarssit olivat vain puolet suunnitellusta, ja Scottia masensivat jatkuvat vaikeudet. Kengät olivat jäätyneet, mukana ei ollut vaihtokenkiä.[38] Sitten maaliskuun puolivälissä jalkansa pahoin palelluttanut Oates lähti lumimyrskyn aikana teltasta ulos sanoen ”Menen hetkeksi ulos”, mutta ei palannut.[26][38] Oates oli pari päivää aiemmin pyytänyt muita jättämään hänet jäätikölle kuolemaan, jottei hän hidastaisi matkantekoa.[26][35] Kun muut huomasivat tapahtuneen, he pitivät turhana lähtenä etsimään häntä. Scott piti Oatesin valintaa urhoollisen englantilaisen herrasmiehen tekona.[38][35] Jalkansa pahoin palelluttaneet Scott, Wilson ja Bowers jatkoivat tuskallisen hidasta matkaansa.

Viimeinen leiri muokkaa

 
Wilsonin piirros miesten viimeisestä leiriytymisestä pieneen telttaan.

Lopulta miehet joutuivat 21. maaliskuuta leiriytymään 20 kilometrin päähän niin sanotun yhden tonnin varastosta, josta oli vain muutama sata kilometriä tukikohtaleiriin. Varasto oli perustettu 35 kilometriä suunniteltua pohjoisemmaksi, ja ruokaa oli kahdeksi päiväksi. Lumimyrskyn vuoksi varastoa ei löydetty ja retkikunnan oli pakko asettua paikoilleen odottamaan myrskyn laantumista.[33] Myrsky ei laantunut seuraavana päivänä, ja miesten yrittäessä ulos teltasta he paiskautuivat tuulen voimasta sisään. Ruoka ja polttoaine loppuivat nopeasti ja paleltumat estivät miehiä liikkumasta.[36] Viimeistään silloin Scott oli täysin varma, että he eivät pääsisi elävänä takaisin. Scott kirjoitti useita kirjeitä, muun muassa leskelleen.[29] Scott on tullut näiden kirjeiden perusteena tunnetuksi sekä kaunopuheisena kirjoittajana että retkikunnan epäonnistumisen selittelijänä. Scott, Wilson ja Bowers kuolivat nukkuessaan kylmyyteen. On väitetty että he olisivat tehneet itsemurhan morfiinilla. Scottin päiväkirja käsittelee tätä mahdollisuutta lyhyesti, mutta kertoo myös, että lopulta päätökseksi tuli jättää myrkyt käyttämättä. Lääkkeet, yhteensä 60 oopiumitablettia ja yksi morfiiniampulli, löytyivätkin koskemattomina tohtori Wilsonin lääkelaukusta.

Viimeisen Scottin naparetkikunnasta irtautuneen Creanin ryhmän palatessa kohti tukikohtaa Crean oli jättänyt keripukkiin sairastuneen luutnantti Evansin Lashlyn hoiviin ja kulkenut 56 km myrskyssä tukikohtaan Hut Pointiin. Samaan aikaan Atkinson ja Demetri olivat lähteneet Creanin ryhmää vastaan, mutta juuttuneet lumimyrskyn keskelle. Tämän jälkeen Hut Pointin miehet Cherry-Garrard ja Demetri saapuivat 4. maaliskuuta yhden tonnin varastolle odotellen siellä Scottin ryhmää kylmässä ja lumimyrskyssä neljä päivää. Miesten oli palattava takaisin tarvikkeiden loppuessa.[39] Näin mikään apujoukko ei ehtinyt pelastaa Scottia.

Etsintäretkikunnan tekemä löytö muokkaa

Miesten viimeinen teltta ja retken vaiheista kertova Scottin päiväkirja löydettiin seuraavana keväänä, kun paikalle saapui retkikunta, joka oli lähetetty ottamaan selvää Scottin kohtalosta. Talven mentyä yli 30. lokakuuta 8 miestä ja 7 muulia lähti fyysikko C. S. Wrightin johtamina. Mukaan liittyi parin päivän päästä Atkinson kahden miehen ja koiravaljakkojen kanssa.

Retkikunta löysi Scottin teltan, jossa miehet makasivat kuolleina. Scott oli avannut makuupussin[40], päästänyt kylmän sisään ja kiertänyt kätensä ystävänsä Wilsonin ympärille. Etsintäretkeläiset ottivat Scottin ryhmän tarvikkeet talteen ja hautasivat Scottin miehineen.[41] Jälkikäteen Scottia on pidetty useimmiten joko traagisesti olojen uhriksi joutuneena sankarina tai taitamattomuuttaan tuhoon itsensä ajaneena epäonnistuneena naparetkeilijänä.[42][43]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Andersson, J. G.: Etelänavan sankareita. Suomentanut Hieta, Irja. Helsinki: Tammi, 1948.
  • Huntford, Roland: The Last Place on Earth. London: Pan Books, 1985. ISBN 0-330-28816-4.
  • Imbert, Betrand: Discoveries: North Pole, South Pole. Thames & Hudson Ltd, 1992.
  • Maailmanhistorian suuret löytöretket. Suomentanut Aatola, Anja. Helsinki: Valitut palat, 1980. ISBN 951-9078-76-2.
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.
  • Kari Herbert & Huw Lewis-Jones: Etelänapaa etsimässä. Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2011.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Roland Huntford, Last Place on Earth, Pan 1985lähde tarkemmin?
  2. ↑ Endurance, Caroline Alexandr, sivu 8
  3. ↑ Tieteen kuvalehti, TK 13/2012, Viikko 37, "Naparetkeilijän imago kiillottuu" s 56-61, kivinäytteistä s 57
  4. ↑ a b c Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 300.
  5. ↑ Salovaara, s. 97.
  6. ↑ Andersson, s. 151.
  7. ↑ Andersson, s. 153.
  8. ↑ a b Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 301.
  9. ↑ Salovaara, s. 102.
  10. ↑ a b c d Salovaara, s. 103
  11. ↑ a b Salovaara, s. 98.
  12. ↑ Andersson, s. 155.
  13. ↑ Salovaara, s. 100.
  14. ↑ a b Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 302
  15. ↑ Salovaara, s. 101.
  16. ↑ a b Andersson, s. 156
  17. ↑ Andersson, s. 145.
  18. ↑ a b c Andersson, s. 157.
  19. ↑ Huntford, sivu 170
  20. ↑ Andersson, s. 150.
  21. ↑ Imbert, s. 98.
  22. ↑ Andersson, s. 158.
  23. ↑ Huntford, s. 476
  24. ↑ a b c Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 304
  25. ↑ Huntford, s. 477.
  26. ↑ a b c d e Salovaara, s. 104.
  27. ↑ Imbert, s. 92.
  28. ↑ a b Andersson, s. 160.
  29. ↑ a b Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 292.
  30. ↑ Imbert, s. 97
  31. ↑ a b Andersson, s. 161.
  32. ↑ a b Maailmanhistorian suuret löytöretket, sivu 305
  33. ↑ a b c d e Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 306
  34. ↑ a b Andersson, s. 162.
  35. ↑ a b c d Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 307
  36. ↑ a b Salovaara, s. 105.
  37. ↑ Andersson, s. 163.
  38. ↑ a b c Andersson, s. 165.
  39. ↑ Andersson, s. 166.
  40. ↑ Herbert & Lewis-Jones 2011, s. 119
  41. ↑ Andersson, s. 167.
  42. ↑ Cherry-Garrard, Apsley:The Worst Journey in the World: Antarctic 1910-13 1965 edition, pub. Penguin Travel Library, Harmondsworth, Middlesex (UK), 1970, ISBN 0140095012 OCLC 16589938, p. 248
  43. ↑ Jones, Max: The Last Great Quest: Captain Scott's Antarctic Sacrifice Oxford University Press, Oxford (UK), 2003 ISBN 0192804839 OCLC 59303598, p. 288

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Scottin_etelänaparetkikunta_1911–1912&oldid=21631992”