Sayyid

islamilainen arvonimi

Sayyid, fem. sadat ("mestari" tai "herra") on islamilainen arvonimi, joka merkitsee sukulaisuutta profeetta Muhammediin. Laajimmillaan se voi tarkoittaa henkilön polveutumista Muhammedin klaanista Banū Hāshim, jonka kantaisä on Muhammedin isän isoisä. Suppeammin se voi tarkoittaa polveutumista Muhammedin sedistä Al-Abbasista tai Abu Talibista tai vielä suppeammin Muhammedin sedän Abu Talibin pojasta Alista ja tämän vaimosta Fatimasta, joka oli Muhammedin tytär. Tiukinta määritelmää on käytetty Hijazissa, missä polveutumisen on pitänyt edelleen tapahtua Alin ja Fatiman nuoremman pojan Husainin kautta.[1]

Vihreää turbaania käyttävä muslimi Osmanien valtakunnasta

Pakistanissa ja Intiassa suuri osa muslimeista katsoo olevansa sayyideja, samoin Jemenissä.[1] Myös šiialaisessa Iranissa Muhammedin sukulaiset käyttävät arvonimeä sayyid sekä lisäksi mustaa turbaania. Huomattava osa iranilaisista katsoo olevansa Muhammedin sukulaisia. Tällöin arvostuksen ratkaisee se, kuinka tarkasti sukulaisuus katsotaan dokumentoidun.[2] Monet hallitussuvut samoin käyttävät tätä kunnianimeä. [1] Sen kanssa rinnakkainen nimitys on šarif, joka kuitenkin Hijazissa tarkoittaa polveutumista Alin vanhemman pojan Hasanin kautta.[3]

Arvonimen aitous muokkaa

Islamilaisia 600-luvulle ulottuvia sukuselvityksiä voi pitää myös keksittyinä, sillä perimätietoa Muhammedista alettiin kirjata muistiin vasta yli sata vuotta Muhammedin ilmoitetun kuoleman jälkeen. On myös epätodennäköistä, että valtavalla joukolla muslimeita Persiasta, Turkista, Afrikasta, Pakistanista ja Intiasta olisi Mekan Quraiš -heimoon ulottuvia sukusiteitä. Kyse olikin siitä, että korkeissa valta-asemissa olevat suvut julistautuivat Muhammedin sukulaisiksi lisätäkseen arvovaltaansa. Tällaisia väitteitä oli toisaalta mahdoton todistaa vääriksi. [4]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. a b c Editors: sayyid Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.4.2022.
  2. Hämeen-Anttila 2004, s. 119–120
  3. sharif Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.4.2022.
  4. Robinson 2011, s. 49–52