Ronald George Wreyford Norrish
Ronald Norrish (9. marraskuuta 1897 Cambridge – 7. kesäkuuta 1978 oli englantilainen reaktiokineetikko, jonka päätutkimusalana olivat kaasukinetiikka ja polymeerikemia. Hänet palkittiin Nobelin kemianpalkinnolla vuonna 1967 kemiallisen reaktion mekanismin selvittämisestä. Vuoden 1967 palkinto oli jaettu Norrishin, Manfred Eigenin ja George Porterin kesken. Norrish valittiin Royal Society:n jäseneksi v. 1936.
| Ronald George Wreyford Norrish | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 9. marraskuuta 1897 Cambridge, Iso-Britannia |
| Kuollut | 7. kesäkuuta 1978 (80 vuotta) Cambridge, Iso-Britannia |
| Kansalaisuus |
 Iso-Britannia |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Cambridgen yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | Eric Rideal |
| Instituutti | Cambridgen yliopisto |
| Tutkimusalue | Fysikaalinen kemia |
| Tunnetut työt | Välähdysfotolyysi, valokemialliset Norrish-tyyppiset reaktiot |
| Palkinnot |
 Nobelin kemianpalkinto (1967) |
Akateeminen ura muokkaa
Norrish oli jo nuorena kiinnostunut kemiasta ja rakensi isänsä kannustamana kotinsa puutarhassa olevaan välinesuojaan pienen laboratorion, jossa analysoi kilpailumielessä menestyksellä erilaisia Pharmaceutical Journal-lehden lähettämiä kemikaaliseoksia. Myöhemmin Norrish sai vuonna 1915 stipendin Cambridgen Emmanuel-opistoon, mutta aloitti opintonsa vasta v. 1919 palveltuaan ensin maataan länsirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Norrish suoritti alemman oppiarvon kemiassa v. 1921 ja väitteli tohtoriksi v. 1924 Eric Rideal'in ohjauksessa aiheesta Radiation and chemical reactivity. Norrish oli Cambridgen yliopiston fysikaalisen kemian johtajana vuodesta 1937 vuoteen 1965.[1]
Tieteellinen työ muokkaa
Norrish teki merkittävimmän osan tieteellisestä tutkimuksestaan kaasukinetiikassa. Tämän lisäksi hän tutki liuoksissa olevia hapetus- ja polymerointireaktioita. Erityisesti Norrish tutki vapaiden radikaalien ja kationisten yhdisteiden polymerointien kinetiikkaa. Norrishin osuus palamisen kemian kinetiikan tutkimuksessa on ollut merkittävä. Norrish toi 1950-luvun alussa yhdessä Porterin kanssa kinetiikan tiedeyhteisön tietoisuuteen uuden mittausmenetelmän: välähdysfotolyysi (Flash-fotolyysi), jolla oli mahdollista tutkia ensimmäistä kertaa reaaliaikaisesti moniatomisia radikaaleja[2][3] Ajatus tämänkaltaiseen mittaustekniikkaan oli kylvetty jo v. 1935, jolloin Oldenburg tutki energisellä valokaari-menetelmällä kaksiatomisia radikaaleja.[4] Välähdysfotolyysi-mittausmenetelmällä oli mahdollista ensimmäistä kertaa määrittää reaaliaikaista reaktiokinetiikkaa. Lisäksi Norrish tutki (Porterin kanssa) välähdysfotolyysin avulla erityisesti molekyylejä, jotka sisältävät karbonyyliryhmän.
Norrishin tieteellinen työ liuosreaktiotutkimuksessa oli myös merkittävää. Hän julkaisi Norrish-tyyppiset reaktiot I ja II. Näistä valokemiallisista reaktioista ensimmäisessä ketonia tai aldehydiä viritetään valon avulla viritystilaansa, jonka jälkeen molekyyli hajoaa karbonyylisidoksen katkeamisen kautta nopeasti radikaaleiksi, jotka voivat hajota edelleen. Tällä menetelmällä on tärkeä osuus polymeerien hapetusreaktioissa. Norrish-tyyppisessä II-reaktiossa voi tuottaa rengasmaisia yhdisteitä molekyylin sisäisen biradikaalin muodostumisen kautta.[5]
Lähteet muokkaa
- ↑ Keith J. Laidler, The World of Physical Chemistry, s. 514, (1993), Oxford
- ↑ George Porter, Flash Photolysis and Spectroscopy. A New Method for the Study of Free Radical Reactions Proceedings of the Royal Society of London, A-sarja, Mathematical and Physical Sciences, (1950), Vol. 200, nro 1061, s. 284
- ↑ Kemian Nobel v. 1967 juhlapuhe nobelprize.org.
- ↑ O. Oldenberg, J. Chem. Phys., vol 3, s. 266
- ↑ Thomas Laue ja Andreas Plagens, Named Organic Reactions, 2. painos, (2002), John Wiley & Sons, ISBN 0-470-01041-X