Roman de la Rose, Ruusuromaani, on muinaisranskalainen allegorinen runo. Sen alkuosan sepitti Guillaume de Lorris noin 1235, loppuosan noin vuodesta 1270 Jean de Meung. Alku on herkkävivahteinen lemmenruno ja ritarirakkauden sääntökokoelma, jälkipuoli kyyninen, pikkutarkka ja karkean aistillinen.[1][2]

Roman de la Rose (ed. 1914)
Kuvitusta Roman de la Rosesta.

Lorrisin ja Meungin Ruusuromaanista (noin 1235–1280) muodostui Johan Huizingan mukaan aristokraattisen rakkauden muotojen tietosanakirja, joka ilmentää aikakauden eroottista elämänkäsitystä, elämän esittämistä tietyltä näkökannalta. Tässä mielessä Huizinga rinnastaa Ruusuromaanin ja skolastiikan hallitsevan luokan julkisesti ilmaistun arvomaailman jäsentäjinä.[3] Ruusuromaani levisi satoina käsikirjoituskopioina, ja siitä tuli aikakautensa kommentoiduin teksti.[4]

Teos jakautuu kahteen osaan: De Lorrisin kirjoittamat säkeet ammentavat vaikutteita ritarikirjallisuudesta ja ihannoivat Ruusun saavuttamattomuutta. De Meungin kirjoittama, huomattavasti laajempi toinen osa erittelee rakkauden teemoja ja toisaalta sisältää naisvihan sävyjä. Osien välillä on näin ollen jännitteitä.[4]

Guillaume de Lorris kuvaamassa unessa ennustetaan, että hän valloittaa naisystävänsä. Runo pohjautuu Truveerirunouteen. Allegorisen unen käytön esikuva on keskiajan latinankielisessä kirjallisuudessa, ja unta alettiin suosia kirjallisuuden muotona. Jälkimäinen, Jean de Meungin, osuus kattaa filosofisesti kaikki maailman asiat. Hän suhtautuu kielteisesti papistoon ja erityisesti kerjäläismunkkeihin. Suhtautumien moniin asioihin on täysin entisestä poikkeavaa, muun muassa hän pilkkaa sensuurimentaliteettia. Kuitenkin jo 1400-luvun alussa Jean de Meungin osuus sai kritiikkiä ja tuomion.[1]

Lähteet muokkaa

  1. a b Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Roman de la Rose, Le”, Otavan kirjallisuustieto, s. 641. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
  2. Facta 2001, WSOY 1985, 14. osa, palsta 19
  3. Johan Huizinga: Keskiajan syksy, s. 148–149. 3. p.. WSOY, 2000. ISBN 951-0-15774-0.
  4. a b Hannele Klemettilä: Keskiajan julmuus, s. 213. Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-517-0.

Aiheesta muualla muokkaa