Ristin teologia
Ristin teologia on kristinuskon sisäinen, erityisesti luterilaisuuteen liittyvä ajatussuuntaus, jonka mukaan Jumala kätkeytyy vaivaan ja kärsimykseen, erityisesti Jeesuksen ristinkuolemaan. Pääajatuksena on, että Jumalan ominaisuudet eivät vastaa niitä omianisuuksia, joita ihmisjärki luonnostaan liittäisi Jumalaan.
Martti Luther esitti ristin teologian käsitteen ensi kertaa julkisesti vuonna 1518, osana augustinolaisveljeskunnan käymää julkista väittelyä. Lutherin muotoileman opin mukaan tietoa Jumalasta on mahdollista saada vain Jeesuksen elämän ja ennen kaikkea Jeesuksen kokeman kärsimyksen kautta, ja ristin teologiaa voidaankin pitää skolastisen, filosofiseen analyysiin nojaavan teologian vastakohtana.
Ristin teologian mukaan Jumalan ominaisuudet ovat käänteisiä sille, miten eri ominaisuudet yleensä mielletään. Ristin teologian mukaan Jumala on mahdollista kohdata ennen kaikkea kärsimyksen kautta.
Heidelbergin väittely ja käsitteen synty muokkaa
Ristin teologian käsitteen synnyn ja tunnetuksi tulemisen kannalta keskeinen tapahtuma oli niin kutsuttu Heidelbergin väittely vuonna 1518. Heidelbergin väittely oli disputaatio, jossa augustinolaisveljeskunta sai tehtäväkseen arvioida Lutherin esittämiä opinkappaleita. Osana disputaatiota Luther esitti joukon teesejä, joita voidaan pitää luterilaisen ristin teologian ohjelmajulistuksena.[1]
Disputaatiossa esitetyistä teeseistä erityisesti teesit 19.-22. kuvaavat Lutherin ristin teologiaa ja se eroa suhteessa keskiajan skolastiseen teologiaan. Kyseiset teesit kuuluvat:[1]
»19. Sellainen henkilö ei ansaitse tulla kutsutuksi teologiksi, joka ajattelee, että Jumalan näkymättömät ominaisuudet olisivat selvästi havaittavissa sellaisissa asioissa, jotka ovat todella tapahtuneet (Room 1:20)
20. Sen sijaan se, joka ymmärtää näkyvien ja ilmeisten Jumalan ominaisuuksien tulevan nähdyiksi kärsimyksen ja ristin kautta, ansaitsee tulla kutsutuksi teologiksi.
21. Kunnian teologi kutsuu pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi. Ristin teologi kutsuu asioita niiden oikeilla nimillä.
22. Sellainen viisaus, joka näkee Jumalan näkymättömiä ominaisuuksia ihmisten näkyvissä teoissa, on pelkkää mahtailua sekä sokeaa ja paatunutta. »
Teesit ottavat kantaa ennen kaikkea siihen, miten Jumala ilmoittaa itsestään ihmisille ja miten tietoa Jumalasta on mahdollista saada. Teesit vastustavat näkemystä, jonka mukaan Jumalasta olisi mahdollista saada tietoa järkeilyllä tai muuta kuin Jumalaa itseään koskevilla havainnoilla. Ne ovatkin luonteva jatkumo Lutherin vuonna 1517 julkaisemalle skolastisen teologian kritiikille, jossa hän kritisoi skolastiikalle ominaisia teologian tekemisen tapoja.[1]
Luther ei teeseissään pelkästään kritisoi aikansa teologian menetelmiä, vaan esittää myös oman vaihtoehtonsa niille. Lutherin mukaan Jumalan ilmoitus itsestään on huomattavan rajattua. Teesien mukaan Jumala tulee ihmisille tunnettavaksi vain inkarnaation kautta, ja ennen kaikkea kärsimykseen ja ristille alistuneessa Kristuksessa. Kärsimyksensä kautta Jumala osoittautuu vastakohdaksi sille, mitä "kunnian teologit" hänestä olettaisivat.[1]
Ristin teologiaa kuvaavien teesien raamatullisena taustana voidaan ajatella olevan ainakin 1. korinttilaiskirjeen 1. luku. Lutherin ristin teologia kehittelee edelleen luvussa esitettyä asennetta Jumalan ja ihmisjärjen vastakkaisuudesta, tehden siitä teologisen ohjelman kantavan periaatteen.[1]
Teologisen termistön käänteisyys muokkaa
Ristin teologian vaikutukset teologiselle kielenkäytölle ovat merkittävät ja ristin teologia vaatiikin eräänlaista teologisen termistön uudelleenmuotoilua. Ristin teologiassa Jumalaan liitetyt ominaisuudet mielletään täysin käänteisinä suhteessa sanojen arkimerkitykseen.[1]
Suoraviivaisessa ajattelussa, jota Luther kutsuu "kunnian teologiaksi", Jumalaan liitetyt ominaisuudet mielletään niiden tavanomaisessa merkityksessä ja ajatellaan Jumalan ilmentävän näitä ominaisuuksia täydellisesti. Esimerkiksi sanottaessa Jumalan olevan voimakas, kuvitellaan kunnian teologiassa inhimillinen voimakkuuden ominaisuus, ja ajatellaan Jumalan sitten olevan täydellisesti voimakkuuden ominaisuutta ilmentävä mielivaltaisen voimakas olento.[1]
Ristin teologiassa Jumalan ominaisuuksien ajatellaan olevan niiden arkimerkitykselle vastakkaisia. Esimerkiksi Jumalan voimakkuus muuttuu ristiinnaulitussa Jeesuksessa äärimmäiseksi heikkoudeksi, tai Jumalan viisaus muuttuu ristinkuolemaan alistuvassa Jumalassa äärimmäiseksi hulluudeksi.[1] Luther toteaakin neljättä Mooseksen kirjaa mukaillen, että ihminen voi nähdä Jumalan vain takaa päin, eli Jumala osoittautuu toisenlaiseksi ja jopa käänteiseksi kuin mitä ihmisten odotukset antaisivat olettaa.[2]
Seuraukset kristilliselle etiikalle ja elämäntavalle muokkaa
Luterilaisuuden mukaan ristin teologian periaatteita ei tule käyttää vain Jumalan ominaisuuksien arviointiin, vaan niillä on myös kristilliseen elämään ja etiikkaan ulottuvia vaikutuksia.[1]
Jumalan ominaisuuksien käänteisyys on esimerkiksi ulotettavissa myös vanhurskauttamisoppiin, eli oppiin siitä, miten ihminen voi tulla Jumalalle kelpaavaksi ja osalliseksi pelastuksesta. Lutherin mukaan ihminen on läpeensä synnin alainen, eikä hänellä ole mitään mahdollisuutta tulla Jumalalle kelpaavaksi, eli vanhurskaaksi. Kuitenkin ristin teologian periaatteita noudattaen täysin ei-vanhurskas ja täysin syntinen ihminen voidaan käsittää Jeesuksen ristinuhrin kautta täysin päinvastaisella tavalla - kokonaan vanhurskaaksi ja täysin synnistä vapaaksi.[1]
Ristin teologian kautta myös ihmisen elämässään kohtaamat vaikeudet nähdään käänteisessä merkityksessä. Ristin teologian mukaan ihminen voi tulla osalliseksi Jumalan siunauksesta juuri kärsimyksen ja vaikeuksien kautta. Ajatuksena ei ole niinkään haasteiden kautta saatava suora hyöty, kuin kärsimyksen itsensä mieltäminen Jumalan läheisyydeksi.[1][2] Tätä voidaan pitää myös ristin teologian vastauksena niin sanottuun pahan ongelmaan.[1]