Richard Burton
Richard Burton (oikealta nimeltään Richard Walter Jenkins; 10. marraskuuta 1925 Pontrhydyfen, Wales – 5. elokuuta 1984) oli walesilainen näyttelijä, joka teki pitkän ja menestyksekkään uran Hollywoodissa.
Burton aloitti uransa näyttämöllä Britanniassa, mutta siirtyi Hollywoodiin 1952. Loistokkaasti alkanut teatteriura sai jotkut ennakoimaan hänestä Laurence Olivierin manttelinperijää brittiläisen näyttämötaiteen suurena mestarina[1], mutta suuret odotukset eivät lopulta täyttyneet. Shakespearea rakastanut Burton sai elokuvaurallaan esiintyä useassa Shakespeare-filmatisoinnissa. Hän oli seitsemän kertaa Oscar-ehdokkaana muttei saanut palkintoa kertaakaan.
Burtonin kaksi myrskyisää avioliittoa näyttelijä Elizabeth Taylorin kanssa vuosina 1964–1974 ja 1975–1976 tekivät heistä suihkuseurapiirien seuratuimman parin. Näyttelijä oli 1949–1984 naimisissa kolmen muunkin naisen kanssa. Vaikea alkoholismi nopeutti hänen kuolemaansa vain 58-vuotiaana[2][3]. Burton on haudattu Sveitsin Célignyyn.
Elämä ja ura muokkaa
Burton syntyi 10. marraskuuta 1925 Walesissa kaivostyöläisen perheeseen. Työläistaustainen, mutta sivistynyt ja lukenut nuorukainen viehättyi teatterista sodan aikana ja opettajansa Philip Burtonin avustuksella hän onnistui saamaan teatteriuransa alkuun.
Burtonia pidettiin aikakautensa suurena nuorena lupauksena, ja monet suuret brittiläisnimet (kuten John Gielgud) ylistivät häntä. Menestyksellisten teatteriroolien lisäksi hän alkoi esiintyä brittiläisissä elokuvissa ja päätyi lopulta Hollywoodiin vuonna 1952.
Burtonin Hollywood-debyytit Serkkuni Raakel (1952) ja Näin hänen kuolevan (1953) saivat hyvän vastaanoton, ja hän sai elokuvista ensimmäiset Oscar-ehdokkuutensa. Seuraavat elokuvat eivät kuitenkaan menestyneet yhtä hyvin, ja hän palasi pian Britanniaan, mutta teki samalla muutamia hienoja elokuvia (kuten Katkera voitto 1957 ja Nuori viha 1959).
1960-luvun alkuvuosina Richard Burton palasi lähes pysyvästi Hollywoodiin. Massiivisen Kleopatra-elokuvan kuvauksissa hänen ja Elizabeth Taylorin välille kehkeytyi kiihkeä ja hyvin julkinen romanssi. He ottivat eron aiemmista puolisoistaan ja avioituivat vuonna 1964. Tuossa vaiheessa Burtonin alkoholiongelma kuitenkin syveni entisestään. Hänen nuoruusiän atleettinen olemuksensa oli ehtinyt rapistua, mutta hänen karhea äänensä oli saanut lisää arvokkuutta, ja tämä tuntui vain parantavan hänen roolisuorituksiaan. Burton todisti kykynsä muun muassa elokuvissa Becket (1964), Liskojen yö (1964) ja Vakoilija kylmästä (1965). Burtonin roolisuoritusta etenkin viimeksi mainitussa elokuvassa kehuttiin lähes täydelliseksi. Hän oli 1960-luvulla peräti neljästi Oscar-ehdokkaana ja yksi tuon ajan suosituimmista ja parhaiten palkatuista elokuvatähdistä.
Burton teki yhdessä Taylorin kanssa muutamia menestyselokuvia, kuten Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966) ja Kuinka äkäpussi kesytetään (1967). 1970-luvulla Burtonin ja Taylorin myrskyisä avioliitto tuli tiensä päähän. He avioituivat uudelleen vuonna 1975, mutta uusi avioliitto päättyi jo seuraavana vuonna.
Burton teki vielä 1970-luvullakin hienoja elokuvia, joihin lukeutuivat muun muassa Hevonen (1977) ja Villihanhet (1978), joka oli suuri katsojamenestys. Hevosesta hän sai seitsemännen ja viimeiseksi jääneen Oscar-ehdokkuutensa.
Burtonin terveysongelmat olivat edenneet kuitenkin hyvin pitkälle (hän lähes menehtyi Klansman-elokuvan kuvauksissa 1974), ja hänellä todettiin muun muassa maksakirroosi 1980-luvun alkuvuosina. Burtonin viimeiseksi elokuvarooliksi jäi ikoninen kiduttajarooli vuoden 1984 Orwell-filmatisoinnissa 1984 John Hurtin vastanäyttelijänä.
Burton oli viidesti naimisissa, ja hän sai uraltaan tähden Hollywood Walk of Famelle.
Elokuvia muokkaa
- Nuori viha (1958, ohjaus Tony Richardson)
- Atlantin valli murtuu (1962, ohjaus Ken Annakin ym.)
- Kleopatra (1963, ohjaus Joseph L. Mankiewicz)
- Hotel International (1963, ohjaus Anthony Asquith)
- Liskojen yö (1964, ohjaus John Huston)
- Vakoilija kylmästä (1965, ohjaus Martin Ritt)
- Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966, ohjaus Mike Nichols)
- Kuinka äkäpussi kesytetään (1967, ohjaus Franco Zeffirelli)
- Kotkat kuuntelevat (1968, ohjaus Brian G. Hutton)
- Tuonen enkeli (1968, ohjaus Joseph Losey)
- Manaaja II: Luopio (1977, ohjaus John Boorman)
- Villihanhet (1978, ohjaus Andrew V. McLaglen)
- 1984 (1984, ohjaus Michael Radford)
Lähteet muokkaa
- ↑ Richard Burton Life: 1943–1956. Richardburton.com. Arkistoitu 28.3.2009. Viitattu 22.11.2020. (englanniksi)
- ↑ Marlowe, Sam: Kate Burton: Daddy's girl Independent. 27.3.2003. Viitattu 6.1.2009. (englanniksi)
- ↑ Esittely Michael Munnin elämäkerrasta Richard Burton: Prince of Players Amazon.co.uk. Viitattu 6.1.2009.
Aiheesta muualla muokkaa
- Richard Burton Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Richard Burton Elonetissä.