Rauta(II)oksidi
Rauta(II)oksidi eli ferro-oksidi (FeO) on rauta- ja oksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää lasin värjäykseen ja katalyyttinä.
| Rauta(II)oksidi | |
|---|---|
_oxide.jpg) |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | FeO |
| Moolimassa | 71,85 |
| Ulkomuoto | Musta kiteinen aine |
| Sulamispiste | 1 377 °C[1] |
| Tiheys | 6,0 g/cm3[1] |
| Liukoisuus veteen | Ei liukene veteen |
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö muokkaa
Rauta(II)oksidi on väriltään mustaa kiteistä ainetta, jonka alkeiskoppi on kuutiollinen. Yhdiste ei liukene veteen eikä orgaanisiin liuottimiin, mutta liukenee happoihin. Yhdiste on stabiili ainoastaan yli 575 °C:n lämpötilassa ja tätä alemmissa lämpötiloissa sillä on taipumus disproportioitua metalliseksi raudaksi ja rauta(II,III)oksidiksi. Yhdiste voi myös olla pyroforista. Rautaoksidista tunnetaan huoneenlämpötilassa metastabiili muoto. Rautaoksidi on usein epästoikiometrista johtuen Fe2+-ionien helposta hapettumisesta Fe3+-ioneiksi. Tyypillinen koostumus on Fe0,84O–Fe0,95O.[3][4][5]
Rauta(II)oksidia voidaan valmistaa kuumentamalla rautajauhetta matalassa paineessa yli 560 °C:n lämpötilaan tai kuumentamalla rauta(II)oksalaattia alhaisessa paineessa. Tuotteen nopea kuumentaminen johtaa kiteytymiseen metastabiiliin muotoon. Rauta(II)oksidia voidaan käyttää lasin värjäämiseen vihreäksi ja muun muassa ammoniakin valmistuksessa katalyyttinä.[3][4][5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b William M. Haynes, David R. Lide, Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4–68. 39th Edition. CRC Press, 2012. ISBN 978-1439880494. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.2.2019). (englanniksi)
- ↑ Iron(II) oxide (Rauta(II)oksidi) Käyttöturvallisuustiedote. 7.3.2020. Sigma Aldrich/Merck. Viitattu 15.12.2020.
- ↑ a b Alan M. Stolzenberg: Iron Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2004. Viitattu 22.2.2019
- ↑ a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 555. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
- ↑ a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 1446. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 22.2.2019). (englanniksi)