Wikipedia

Raseiniain taistelu

toisen maailmansodan taistelu

Raseiniainin taistelu oli toisessa maailmansodassa kesäkuussa 1941 käyty panssaritaistelu Raseiniainin kaupungin hallinnasta Liettuassa noin 75 kilometriä Kaunasista luoteeseen. Taistelussa olivat vastakkain kenraali Erich Hoepnerin komentama Saksan 4. panssariryhmä ja kenraalimajuri Kurkinin Neuvostoliiton III sekä kenraalimajuri Šestapolovin XII mekanisoitu armeijakunta. Neuvostoliiton Luoteisen rintaman komentaja Kuznetsov pyrki tuhoamaan Niemenjoen ylittäneet saksalaisjoukot. Taistelussa saksalaiset tuhosivat lähes täydellisesti kaupunkia puolustaneet neuvostojoukot, joten saksalaiset kykenivät ylittämään Väinäjoen. Taistelu oli yksi operaatio Barbarossan alkuvaiheen tärkeimmistä, sillä se mahdollisti Saksan joukkojen etenemisen Leningradia kohti.

Raseiniain taistelu
Osa toisen maailmansodan itärintamaa
Päivämäärä:

23. – 27. kesäkuuta 1941

Paikka:

Raseiniai, Liettua

Lopputulos:

Saksan voitto

Osapuolet

 Saksa

 Neuvostoliitto

Komentajat

Saksa Erich Hoepner

Neuvostoliitto Fjodor Kuznetsov

Vahvuudet

245 panssarivaunua

749 panssarivaunua

Tappiot

vähäiset

704 panssarivaunua

Taustaa muokkaa

Marsalkka Wilhelm Ritter von Leebin komentama pohjoinen armeijaryhmä ryhmitettiin Itä-Preussiin hyökkäystä varten. Se oli pohjoisin Saksan kolmesta itärintamalle Neuvostoliittoon hyökkäämistä varten keskitetystä armeijaryhmästä. Ryhmään kuuluivat Saksan 18. ja 16. armeija sekä 4. panssariryhmä, jonka komentajana oli kenraali Erich Hoepner. Yhteensä armeijaryhmään kuului 20 jalkaväki-, kolme panssari- ja motorisoitua jalkaväkidivisioonaa.[1] Ilmatukena oli 1. ilma-armeija[2].

Balttian maiden sotilashallinnosta vastasi Baltian erillissotilaspiiri, joka hyökkäyksen alettua nimettiin Luoteen rintamaksi. Rintaman komentajaksi määrättiin kenraalieversti Fjodor Kuznetsov, ja siihen kuuluivat 8. ja 11. armeija sekä reservinä 27. armeija. Yhteensä joukkoja oli 28 kivääri-, 4 panssari- ja 2 motorisoituadivisioonaa.[3]

Taistelu muokkaa

Neuvostoliiton puolustuksen kansankomissariaatti lähetti Luoteen rintaman komentajalle Kuznetsoville direktiivin numero 3. Sen mukaan rintaman tulisi pitää hallussaan Itämeren rannikko, hyökätä Kaunasista etenevän vihollisen Suwałkissa olevan ryhmityksen kärkeen ja sivustaan, tuhota vihollinen yhteistoiminnassa Keskustan rintaman kanssa ja vallata takaisin Suwałkin alue 24. kesäkuuta mennessä. Annettu käsky edellytti Luoteen ja Keskustan rintaman yhteistoimin tuhoavan 4. panssariryhmän, 16. armeijan sekä osia Keskustan armeijaryhmän 3. panssariryhmästä.[4]

Taistelun ensimmäinen vaihe muokkaa

Kuznetsov sai käskyn 23. kesäkuuta kello 10.00, mutta hän oli jo edellisenä päivänä määrännyt III ja XII mekanisoidut armeijakunnat rauhanaikana harjoiteltuihin vastahyökkäysasemiin, vaikka joukoilla ei ollut tietoa saksalaisten joukkojen määrästä ja sijainnista. Suunnitelman mukaisesti XII armeijakunta ryhmittyi Šiauliaihin hyökkäyssuuntanaan kaakko ja III armeijakunta Kėdainiaihin hyökkäyssuuntanaan koillinen. XII armeijakunnan komentajalla kenraalimajuri Nikolai Šestopalov lähetti 23. ja 28. panssaridivisioonansa hyökkäykseen, mutta se oli alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan. Ampumatarvikkeet ja polttoaine olivat vähissä ja aselajien välinen yhteistoiminta olematonta, sillä radioiden puute aiheutti ongelmia käskyjen antamisessa joukoille. Pahin ongelma oli tiedustelutietojen puute vihollisen sijainnista ja ryhmityksestä.[4]

Lännempänä hyökännyt 23. divisioona kohtasi Kutaliain lähistöllä Saksan 11. ja 1. jalkaväkidivisioonan joukkoja. Vaikka neuvostojoukot saivat tuhoa aikaan vuorokauden taistelun jälkeen, he joutuivat perääntymään jättäen useita panssarivaunuja taakseen polttoaineen loputtua. Hieman idempänä edennyt Ivan Tšernjahovskin komentama 28. divisioona hyökkäsi etelään ja kohtasi 1. ja 21. jalkaväkidivisioonien joukkoja. Kolmipäiväisen taistelun jälkeen hyökänneillä neuvostojoukoilla oli jäljellä 45 hyökkäykseen lähteneistä 749 panssarivaunusta joukkojen vetäytyessä epäjärjestyksessä.[5]

Kenraalimajuri Aleksei Kurkinin komentama III armeijakunta oli Kaunaksen luoteispuolella valmiina harjoiteltuun vastahyökkäykseen. Kurkin lähetti 5. panssari- ja 84. motorisoidundivisioonansa tukemaan 11. armeijaa, joka joutui perääntymään Saksan 16. armeijan hyökätessä kohti Kaunasta. Kurkin lähetti 2. panssaridivisioonansa luoteeseen kohti aluetta, jossa Saksan 4. panssariryhmä eteni. 8. panssaridivisioonan muodostama taisteluosasto Crisolli oli lähellä Ariogalaa ja odotti divisioonan toista taisteluosastoa Schelleriä. Saksalaisten tiedustelun ilmoitettua lähestyvistä neuvostojoukoista osastot määrättiin puolustukseen. Puoliltapäivin tiedustelutietojen täydennyttyä selvisi hyökkäyssuuntana olevan Raseiniai. Hoepner määräsi 8. divisioonansa jatkamaan hyökkäystä Kėdainiain kautta Šėtaan, jonka puolustuksesta vastasivat Neuvostoliiton 5. ja 33. kivääridivisioonien jäänteet, ja Raseiniain ympäristössä olevien joukkojen tuli selvitä hyökkäyksestä omin voimin.[6]

 
6. panssaridivisioonan kolonna 21. kesäkuuta 1941

Kenraalimajuri Franz Landgrafin komentama Saksan 6. panssaridivisioona oli muodostanut kaksi taisteluosastoa, joista Seckendorfiin kuului kivääri-, moottoripyörä- ja panssaripataljoona sekä pioneeri, panssaritorjunta ja ilmatorjuntaosastot. Osaston tehtävänä oli hyökätä Raseiniaihin etelästä kulkevaa tietä pitkin. Hieman lännempänä edenneeseen taisteluosasto Rausiin kuului jalkaväki- ja panssaripataljoona. Divisioonan tiedustelupataljoona oli Dubysajoen ylitettyään jatkanut etenemistä Raseiniaista koilliseen. Hajanaisen vastarinnan lyötyään taisteluosastot valtasivat Raseiniain.[7]

Iltapäivällä 24. kesäkuuta Seckendorf eteni kohti tiedustelupataljoonan hallussa olevia joen ylittäviä siltoja ja saman aikaisesti Raus varmisti pohjoiseen varmistakseen toisen ylityspaikan lähellä Katauskiaita. Tällöin Igor Soljankinin komentama 2. panssaridivisioona, johon kuului 300 panssarivaunua, muun muassa 50 KV-1-vaunua ja muutama KV-2-vaunu, havaitsi tiedustelupataljoonan ja hyökkäsi heti noin sadalla vaunulla. Yksikään saksalaisase ei kyennyt torjumaan raskaita neuvostovaunuja, jotka murskasivat alleen miehiä ja kalustoa matkalla kohti Dubysaa.[8]

Taistelun toinen vaihe muokkaa

Jokitörmällä neuvostojoukot törmäsivät Seckendorffin taisteluosastoon, joka totesi panssarintorjunta-aseidensa tehottomuuden raskaisiin vaunuihin. Vaunut läpäisivät saksalaisten asemat ja iskivät selustan tykistöasemiin, jotka pysäyttivät vaunut lähietäisyydeltä. Jalkaväki tuhosi pysäytetyt vaunut kasapanoksin yksi kerrallaan. Soljankinin divisioonan tuhoon vaikutti eniten radioiden puuttuminen, mikä esti vaunujen yhteistoiminnan, heikko koulutustaso ja vanhentunut doktriini. Vaunut kävivät yksittäin taistelua eivätkä tukeneet toisiaan tai tuhonneet yhdessä kohteita. Vaunut olivat lisäksi ilman sitä tukevaa jalkaväkeä, ja ne kuluttivat nopeasti polttoaineensa ja ampumatarvikkeensa loppuun.[9]

Neuvostojoukot pysähtyivät kaupungin itäpuolelle. Saman aikaisesti saksalaiset aloittivat vastahyökkäyksen. 6. panssaridivisioona sai tehtäväkseen lyödä länsi- ja etekäreunan neuvsotojoukot ja Seckendorffin pahasti hajalla oleva taisteluosasto toimisi tulppana. Rausin taisteluosaston tehtävänä oli edetä pitkin jokilaaksoa kohti taistelun aloituskohtaa tiedustelupataljoonan ja Soljankinin vaunujen väliin. Saksan 1. panssaridivisioona, joka oli ylittänyt joen Lyduvenaissa Raseiniain pohjoispuolella, kääntyi oikealle liittyäkseen hyökkäykseen ja 36. motorisoitu jalkaväkidivisioona eteni pohjoisreunassa suojaten sivustan.[10]

Neuvostoliiton 11. kivääridivisioona, jonka 1. panssaridivisioona oli lyönyt edetessään, ei kyennyt osallistumaan taisteluun. 48. kivääridivisioona oli kärsinyt pahoja tappioita ilmahyökkäyksissä eikä kyennyt osallistumaan taisteluun. Saksan panssaridivisioonat kohtasivat toisensa Sokaiciaissa varhain aamulla 25. kesäkuuta, jolloin saartorengas neuvostodivisioonan ympärillä sulkeutui. Taistelu jatkui vielä vuorokauden ilman epäselvyyttä tuloksesta. 2. panssaridivisioonan joukoista ainoastaan yksi BT7-panssarivaunu ja 400 miestä kykeni pakenemaan saartorenkaasta. Soljankin sai surmansa, ja saksalaiset laskivat alueelta yli 200 tuhoutunutta tai hylättyä vaunua.[11]

Taistelun seuraukset muokkaa

Neuvostoliiton 8. armeija aloitti 25. kesäkuuta illalla vetäytymisen Riikaan ja 11. armeija Vilnaan, mikä jätti armeijoiden väliin aukon Ukmergėsta Daugavpilsiin. Saksan XLI panssariarmeijakunnan 8. panssaridivisioona ja 36. motorisoitu jalkaväkidivisioona sekä niitä seuraavat joukot mursivat 26. kesäkuuta neuvostojoukkojen etulinjan ja yhdistivät voimansa.[12]

Neuvostoliiton Itämeren laivasto oli vetäytynyt Liepājasta, Ventspilsistä ja Riiasta 26. kesäkuuta. Saman aikaisesti Von Mansteinin komentama LVI panssariarmeijakunta eteni kohti Väinäjokea ja valtasi Daugavpilsin lähellä olleet sillat koskemattomina. Väinäjoen siltojen haltuunoton ja Daugavpilsin valtauksen jälkeen LVI armeijakunnan kärkiyksiköt laajensivat sillanpäätä.[13]

Marsalkka Semjon Timošenko määräsi 25. kesäkuuta Kuznetsovin organisoimaan joen länsipuolen puolustuksen, jolloin 8. armeija oli ryhmittynyt joen oikeanpuoleiselle rannalle Riiasta Līvāniin ja 11. armeija Līvānista Krāslavaan. Puolustukseen annetiin lupa käyttää myös reservinä ollutta kenraalimajuri Berzarinin 27. armeijaa, joka marssi Hiiumaalta ja Saarenmaalta ryhmittyen puolustukseen Riikaan ja Daugavpilsiin. Samalla Stavka liitti kenraalimajuri Leljušenkon XI mekanisoidun armeijakunnan Moskovan sotilaspiiristä 27. armeijaan. Armeijakuntaan kuului 98 panssarivaunua ja 129 tykkiä.[14]

Leljušenko aloitti 28. kesäkuuta hyökkäyksen tuhotakseen saksalaisten muodostaman sillanpään lähellä Daugavpilsiä. Von Manstein pysähtyi joukkoineen Väinäjoella ja aloitti hyökkäyksen vasta 29. kesäkuuta pitkin Daugavpilsistä Ostroviin kulkevaa tietä. Riiassa saksalaiset ylittivät 29. kesäkuuta Väinäjoen rautatiesiltaa pitkin.[15]

Lähteet muokkaa

  • Kirchubel, Robert: Operation Barbarossa 1941 (2) Army Group North. Oxford: Osprey Publishing, 2005. ISBN 978-1-84176-857-1. (englanniksi)
  • Buttar, Prit: Between Giants - the Battle for the Baltics in World War II. Oxford: Osprey Publishing, 2013. ISBN 978-1-78096-163-7. (englanniksi)
  • Tsouras, Peter (toim.): Panzers on the Eastern Front - General Erhard Raus and His Panzer Divisions in Russia 1941-1945. Barnsley: Frontline Books, 2011. ISBN 978-1-84832-619-4. (englanniksi)
  • Glantz, David: The Battle for Leningrad 1941-1944. Kansas: University Press of Kansas, 2002. ISBN 0-7006-1208-4. (englanniksi)
  • Glantz, David: Stumbling Colossus - The Red Army on the Eve of World War. Kansas: University Press of Kansas, 1998. ISBN 978-0-7006-1789-0. (englanniksi)
  • Glantz, David: The Initial Period of War on the Eastern Front 22 June - August 1941. Portland: Frank Cass, 2001. ISBN 0-7146-4298-3. (englanniksi)
  • Erhard Raus (käännös Newton, Steven H.): Panzer Operations - The Eastern Front Memoir of General Raus 1941-1945. Cambridge: Da Capo Press, 2003. ISBN 0-306-81409-9. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Kirchubel, Robert, s. 26.
  2. ↑ Buttar, Prit, s. 75.
  3. ↑ Kirchubel, Robert, s. 30.
  4. ↑ a b Buttar, Prit, s. 80.
  5. ↑ Buttar, Prit, s. 80–81.
  6. ↑ Buttar, Prit, s. 81–82.
  7. ↑ Buttar, Prit, s. 82–83.
  8. ↑ Buttar, Prit, s. 84.
  9. ↑ Buttar, Prit, s. 84–85.
  10. ↑ Buttar, Prit, s. 85.
  11. ↑ Buttar, Prit, s. 85–86.
  12. ↑ Buttar, Prit, s. 87–88.
  13. ↑ Buttar, Prit, s. 88.
  14. ↑ Buttar, Prit, s. 90–91.
  15. ↑ Buttar, Prit, s. 91–92.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Raseiniain_taistelu&oldid=22282124”