Ramon Magsaysay
Ramon Magsaysay (31. elokuuta 1907 Iba – 17. maaliskuuta 1957 Cebu)[1] oli filippiiniläinen sotilas ja poliitikko, joka toimi Filippiinien presidenttinä vuosina 1953–1957. Ollessaan puolustusministerinä vuosina 1950–1953 hän tukahdutti Filippiinien maaseudulla vuosia jatkuneen kommunistisen Hukbalahap-talonpoikaisliikkeen Huk-kapinan. Magsaysay kuoli lento-onnettomuudessa virassa ollessaan.
Ura muokkaa
Magsaysayn isä oli seppä ja äiti opettaja. Hän opiskeli Filippiinien yliopistossa ja vuosina 1928–1932 kauppatieteitä José Rizal -yliopistossa. Ennen toista maailmansotaa hän työskenteli muun muassa autonkuljettajana, automekaanikkona ja liikenneyhtiön johtajana.[2][1] Hän osallistui kuljetusjoukkojen sotilaana vuosien 1941–1942 taisteluihin ja pakeni vuorille Bataanin antautumisen jälkeen. Japanilaismiehityksen aikana Magsaysay johti keväästä 1942 alkaen vastarintaliikkeeseen kuuluneita läntisen Luzonin sissijoukkoja, jotka toimivat yhdysvaltalaisen eversti Frank Merrillin alaisuudessa. Magsaysayn joukot osallistuivat useisiin taisteluihin ja auttoivat karkottamaan japanilaiset Zambalesin alueen rannikolta ennen tammikuun 1945 lopussa tapahtunutta yhdysvaltalaisten maihinnousua. Yhdysvaltain sotilashallinto nimitti hänet Zambalesin provinssin kuvernööriksi vain viikkoa maihinnousun jälkeen 4. helmikuuta 1945.[2]
Magsaysay erosi armeijasta vuonna 1946 ja oli liberaalipuolueen edustajana Filippiinien edustajainhuoneessa vuosina 1946–1950. Syyskuussa 1950 presidentti Elpidio Quirino nimitti hänet puolustusministeriksi ja antoi hänelle tehtäväksi kukistaa vuosia maaseudulla jatkunut Hukbalahap-kapina, jonka johtaja Luis Taruc oli muodostanut sissijoukoistaan ”kansan vapautusarmeijan”. Magsaysay uudisti ja puhdisti alennustilassa ollutta Filippiinien armeijaa erottamalla joukoittain korruptoituneita ja epäpäteviä upseereita. Vuoteen 1953 mennessä hän lannisti kapinalliset viemällä heiltä talonpoikien kannatuksen tarjoamalla hallituksen joukkoja tukeneille talonpojille maata, työkaluja ja ilmiantopalkkioita, antautuneille kapinallisille armahduksia ja värväytyneille sotilaille korotettuja palkkoja sekä panostamalla siviileille suunnattuun propagandaan.[2][1] Maaseudun olojen kehittämiseen suunnattiin varoja osana kommunismin vastaista työtä. Toisaalta armeija vangitsi myös paljon viattomia kansalaisia sotatilaan julistetuilla alueilla.[2]
Magsaysay pyrki armeijan avulla estämään vaalivilpin vuoden 1951 parlamenttivaaleissa. Monet filippiiniläiset alkoivat nähdä hänet lahjomattomana vastavoimana presidentti Quirinon korruptoituneelle hallinnolle.[2] Magsaysayn arvosteltua hallituksen korruptiota ja saamattomuutta hänet pakotettiin eroamaan ministerin tehtävästä helmikuussa 1953.[1] Oppositiossa ollut nationalistipuolue asetti Magsaysayn Quirinon vastaehdokkaaksi marraskuun 1953 presidentinvaaleissa, ja myös Quirinon vaikutusvaltainen puoluetoveri Carlos P. Romulo antoi hänelle tukensa. Magsaysay voitti vaalit ylivoimaisesti.[2][1] Seuraavana vuonna Hukbalahap-kapina päättyi lopullisesti Luis Tarucin antautumiseen.[2]
Presidenttinä Magsaysay pyrki toteuttamaan suuria yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta vanhaa maanomistajaluokkaa edustanut parlamentti ei hyväksynyt hänen ehdottamaansa maareformia kokonaisuudessaan.[1] Lisäksi hänen nimittämänsä hallitukset suhtautuivat välinpitämättömästi talonpoikien ongelmiin, joten pääosa Hukbalahapin kukistamiseen liittyneestä mielipiteenmuokkauksesta valui hukkaan ja kommunistien kannatus maaseudulla palautui.[1][2] Karismaattisen Magsaysayn henkilökohtainen kansansuosio kuitenkin pysyi suurena.[1] Ulkopolitiikassa Magsaysay jatkoi läheistä liittosuhdetta Yhdysvaltoihin, uusi amerikkalaisia yrityksiä suosineen kauppasopimuksen ja teki Filippiineistä Kaakkois-Aasian sopimusjärjestön (SEATO) perustajajäsenen.[1][2]
Magsaysay kuoli lentokoneen maahansyöksyssä lähellä Cebua maaliskuussa 1957.[1][2] Hänen seuraajakseen tuli varapresidentti Carlos P. Garcia.[1]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ramon Magsaysay Wikimedia Commonsissa
Aguinaldo (1899–1901) | Quezon (1935–1944) | Laurel (1943–1945) | Osmeña (1944–1946) | Roxas (1946–1948) | Quirino (1948–1953) | Magsaysay (1953–1957) | Garcia (1957–1961) | Macapagal (1961–1965) | Marcos (1965–1986) | Aquino (1986–1992) | Ramos (1992–1998) | Estrada (1998–2001) | Arroyo (2001–2010) | Aquino III (2010–2016) | Duterte (2016–2022) | Marcos (2022–)