Posthumanismi
Posthumanismi on klassisen sekulaarin ja rationaalisen renessanssin humanismin perinteestä nouseva aatejärjestelmä, joka pyrkii päivittämään alkuperäisen humanistisen ideologian vastaamaan paremmin 2000-luvun tieteellistä todellisuuskäsitystä. Posthumanismin taustasuuntauksia ovat esimerkiksi kybernetiikka, poststrukturalismi, ekokritiikki, eläintutkimus, tieteen- ja teknologian tutkimus, uusmaterialismi sekä myös antihumanismi.[1][2]
Posthumanistinen ajattelu ei ole varsinaisesti uutta, mutta termi on otettu käyttöön kattokäsitteeksi erilaisten teknologiaa ja sen vaikutuksia ihmisyyteen ja ympäristöön tarkastelevien tutkimusalojen risteyksissä. Posthumanismi kyseenalaistaa ihmisen olemusta puhtaasti tavoitteellisena toimijana sekä kritisoi kielellisesti käsitettyä subjektiutta.[1] Posthumanistinen todellisuuskäsitys on luonteeltaan materialistinen ontologia; todellisuus ei ole vain sosiaalisesti konstruoitu. Posthumanistinen tutkimus ottaa etäisyyttä kielellis-kulttuuriseen suuntaukseen ja hakeutuu materian, aineen ja objektien pariin. Yksi keskeisistä posthumanismin taustateoreetikoista on feministifilosofi Donna Haraway.[2]
Posthumanismi ei ole yksi yhtenäinen ajatteluperinne, vaan siitä on erotettavissa ainakin kaksi toisilleen jokseenkin vastakkaista suuntausta. Kenties paremmin tunnettu populaari posthumanismin suuntaus on trashumanismi, jonka kannattajat haaveilevat ihmisen kehon ja mielen parantelusta teknologian keinoin jopa kuolemattomuuteen saakka. Transhumanismi näkyy muun muassa tieteiskirjallisuudessa ja määrittää kriittistä posthumanismia enemmän populaarikulttuurin tulevaisuuskuvia. Historioitsija Yuval Noah Harari tarkasteli tätä posthumanismin suuntausta teoksessaan Homo Deus.[3] Transhumanismin tunnettuja kannattajia on muun muassa Googlen teknologinen johtaja Raymond Kurzweil.
Karoliina Lummaan ja Lea Rojolan toimittamassa suomenkielisessä Posthumanismi-artikkelikokoelmassa tarkastellaan luonnon ja kulttuurin rajantekoa ja humanismin perintöä kriittisesti analysoivaa posthumanismin haaraa erityisesti kulttuurintutkimuksen kentällä. Kriittisen posthumanismin lähtökohta on ympäristökriisissä ja sen tuomassa tarpeessa tarkastella uudelleen ihmisen paikkaa maailmassa. Kriittisessä posthumanismissa ihmistä ei koroteta jonkinlaiseksi jumalhahmoksi kuten transhumanismissa, vaan päinvastoin se pyrkii irtautumaan ihmisen erityisasemasta ja tarkastelee ihmistä osana kaikkea elollista. Kriittinen posthumanismi on relationaalista, vuorovaikutussuhteita tarkastelevaa.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea: Posthumanismi. Eetos, 2014.
- ↑ a b Halttunen-Riikonen, Elina & Ovaska, Anna: Humanismin jälkeensä jättämät ihmiset, eläimet ja objektit niin & näin. 2015. Viitattu 24.1.2022.
- ↑ Harari, Yuval Noah : Homo Deus : A Brief History of Tomorrow 2016. Harper Collins. Viitattu 24.1.2022.