Pohjoismainen malli
Pohjoismainen hyvinvointimalli on Pohjoismaiden (Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska) taloudellinen ja sosiaalinen organisaatiomalli.
Hyvinvointivaltion teoria muokkaa
Hyvinvointivaltion teorian mukaan valtio takaa kansalaisille poliittiset ja sosiaaliset oikeudet yhdistämällä markkinatalouden sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Hyvinvointivaltion tavoitteena on lisätä osallisuutta ja solidaarisuutta.
Gøsta Esping-Andersen jakaa hyvinvointivaltiot kolmeen: konservatiivisiin, liberaaleihin ja sosiaalidemokraattisiin. Hyvinvointivaltioiden jako tyyppeihin tehdään valtion palvelutarjonnan (dekommodifikaatio), yhteiskunnan luokkajaon sekä julkisen ja yksityisen sektorin osuuden mukaan. Dekommodifikaatiolla tarkoitetaan tekijän mukaan tilannetta, jossa palvelu annetaan oikeutena, jonka henkilö voi kuluttaa ilman, että hän luottaa markkinoihin. Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion historiallisia edellytyksiä ovat protestanttinen perinne yhdistettynä individualismiin ja solidaarisuuteen, työläisten ja talonpoikien yhteistyö, vasemmistopuolueiden valta-asema ja myöhäinen keskiluokan muodostuminen. Pohjoismaisen mallin etuja ovat universaalisuus, laaja suosio, korkea tukitaso, korkea työllisyys ja sosiaalisten ristiriitojen vähentäminen. Haitat ovat kuitenkin erittäin monimutkainen toteutus, kalleus ja byrokraattisuus, korkeat verot, valtion ja hallituksen määräävä asema sekä kilpailu- ja budjettivaikeudet.[1]
Suomi muokkaa
Suomen hyvinvointimalli on sosiaalidemokraattinen. Suomessa alkoi 1960-luvulla suuri sosiaalinen uudistus. Julkisten palvelujen määrä ja laatu parani. Korostettiin, että jokaisella on oikeus terveyteen, työhön ja toimeentuloon syntymästään tai sosiaalisesta alkuperästään riippumatta. Tässä yhteiskunnallisessa kontekstissa koulutus nähtiin osana hyvinvointivaltion sosiaaliturvamekanismia. Koulutusta pidettiin toisaalta keinona saavuttaa taloudellista ja henkistä hyvinvointia, toisaalta sitä pidettiin ihmisoikeutena, joka oli taattava kaikkien yhteiskuntaluokkien lapsille. Koulutuksen tasa-arvoa pidettiin keskeisenä tekijänä suomalaisessa kansallisparanemisessa. Kysymys ei enää ollut siitä, kuinka paljon innovaatiot maksaisivat, vaan kuinka paljon valtiolla oli rahaa niiden toteuttamiseen. Suomessa sosiaalidemokraattinen ideologia määräsi hyvinvointivaltion sisällön.[2]
Sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ihmiset ovat valmiimpia maksamaan korkeampia veroja kuin muissa maissa. Etuusjärjestelmä joutuu kuitenkin vaikeuksiin joka kerta, kun työttömyys nousee. Näin kävi Suomessa.[3] Järjestelmän tavoitteena on taata kaikille yhtäläiset sosiaaliset oikeudet kapitalistisen talouden olosuhteissa ja lieventää markkinoiden epäjohdonmukaisuuksia sosiaaliturvajärjestelmän kautta. Tässä tapauksessa vakuutussummat ovat tulosuhteisia, mutta tulojen määrästä riippumatta kaikki ihmiset kuuluvat silti yhteen järjestelmään. Tulojen uudelleenjako ei tapahdu vain ihmisen elinkaaren aikana, vaan myös työllisistä työttömille. Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat lähes kokonaan julkisia ja rahoitetaan verotuloilla. Tämän mallin avainsana on solidaarisuus, mikä tarkoittaa, että sosiaalietuudet tulee olla kaikkien kansalaisten saatavilla tuloista tai sosiaalisesta asemasta riippumatta. Oikeus toimeentulotukeen, ilmaiseen koulutukseen tai sairaanhoitoon on kansalaisoikeus samoin kuin oikeus valittaa tai mennä oikeuteen.[4]
Sosiaalidemokraattinen malli keskittyy tasa-arvon ja yksilöllisyyden arvoihin.[5] Sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa sosiaaliturvamenot ovat korkeat, minkä takia tutkijat hyökkäävät hyvinvointijärjestelmiä vastaan, koska heidän mielestään se on todiste hyvinvointiriippuvuuden jatkuvasti lisääntyvästä kasvusta. He pelkäävät, että monet elävät vain valtion tuilla. Tuen vaatimukset voivat johtaa moraaliseen vaaraan. Moraalinen vaara syntyy, koska ihmiset voivat hyödyntää vakuutussuojaa muuttaakseen käyttäytymistään, mikä puolestaan muuttaa riskiä, jota vastaan he ovat vakuutettuja. Kyse ei ole niinkään siitä, että jotkin hyvinvoinnin tuomat edut luovat riippuvuutta aiheuttavaa käyttäytymistä, vaan siitä, että ihmiset vain käyttävät hyväkseen tarjottuja mahdollisuuksia. Esimerkiksi työttömyyskorvaus, kun sitä käytetään mahdollisuutena olla tekemättä töitä, voi itse asiassa lisätä työttömien määrää.[3] Ekonomisti Assar Lindbeck väittää, että dilemma on, että Suomen hyvinvointivaltiomallin kulmakiviä ovat laajat julkiset palvelut ja maltilliset tuloerot. Tuloeroja tasoitetaan progressiivisella verotuksella ja tuloperusteisilla etuuksilla. Järjestelmä toimii vain, jos kaikki osallistuvat verojen maksamiseen. Työmarkkinajärjestelmä kantaa laajan yhteisvastuun. Ammattiliitot voivat puolustaa tehokkaasti jäsentensä oikeuksia vain, jos riittävä määrä maksaa jäsenmaksun.[6]
Lähteet muokkaa
- Esping-Andersen, Gøsta: The Three Worlds of Welfare Capitalism. Yhdysvallat: Princeton University Press, 1990. (englanniksi)
- Giddens, Anthony: Kolmas tee: Sotsiaaldemokraatia uuestisünd. Nadres Mandre, 1999. (viroksi)