Pilalehti

Pilalehti on humoristis-satiirinen aikakauslehti, jonka tarkoitus on hauskuuttaa ja huvittaa, mutta tarvittaessa myös ivata, pilkata ja ironisoida. Sen sisältö koostuu pilajutuista, pakinoista ja piirroksista, joissa käsitellään usein ajankohtaisia tapahtumia. Pilalehtien tunnusomaisin ainesosa on pilapiirros eli karikatyyri, joka voi olla luonteeltaan huvittava ja harmiton, mutta myös kantaa ottava, poliittinen tai jopa propagandistinen. Lehdet voidaan luokitella poliittisiin ja epäpoliittisiin, mutta näiden ryhmien välinen rajanveto on usein hankalaa.

”Meidän vihollisiamme: tyhmyys, ihmisviha, häveliäisyys, kiihkoilu.” Josef Benedikt Englin pilakuva Simplicissimuksessa vuonna 1896.

Pilalehtien historiaa

Pilalehtien synty liittyy pilapiirrosten julkaisemista helpottaneen litografiatekniikan kehitykseen. Ensimmäiseksi pilalehdeksi on mainittu ranskalaisen Charles Philiponin vuonna 1830 perustama La Caricature, joka yhdisti tekstin ja litografiakuvan poliittisen taistelun välineeksi. Philipponin kamppailu epäkohtia ja kuningasvaltaa vastaan jatkui vuonna 1832 Le Charivarissa.

Englantilainen Figaro in London (1831–1839) toi pilalehdistöön kokosivun poliittisen puupiirroskarikatyyrin ja siihen liittyvän pääkirjoituksen. Henry Mayhewin vuonna 1841 perustama Punch oli poliittisesti miedompi ja kehittyi vastaamaan viktoriaanisen keskiluokan maailmankuvaa. Sen kansilehtien ”cartooneista” tuli esikuva 1800-luvun englantilaisille karikatyristeille.

Saksassa alan uranuurtaja oli Kaspar Braunin Münchenissä vuonna 1844 perustama Fliegende Blätter, josta tuli Punchin jälkeen Euroopan suosituin pilalehti. Bismarckin kauden johtava poliittinen lehti oli berliiniläinen Kladderadatsch (1848–1944). Sensuuri ja lehtien kaupallistuminen synnyttivät Keski-Euroopassa porvarillisen perhepilalehden, joka pyrki tarjoamaan harmitonta viihdettä loukkaamatta ketään. Ranskassa tätä tyyppiä edustivat La Vie parisienne ja vuonna 1894 perustettu Le Rire, joiden huumorivalikoimaan kuuluivat myös eroottiset vitsit. Kantaa ottavaa liberaalia suuntaa edustivat Ranskassa Le Courrier français ja taiteellisesti korkeatasoinen Chat noir. Ruotsin ensimmäinen pilalehti oli vuosina 1862–1924 ilmestynyt Söndags-Nisse, joka lainasi aineksia saksalaisista lehdistä.

1800-luvun lopulla syntyivät työväen pilalehdet. Niistä erityisen suosittu oli Wilhelm Blosin Stuttgartissa vuonna 1884 perustama Der wahre Jacob, saksalaisten sosiaalidemokraattien tärkein agitaatioväline. Vuosisadan vaihde oli eurooppalaisen kantaa ottavan pilalehdistön kukoistusaikaa. Liberaalien yhteiskuntakriittisistä lehdistä merkittävimmäksi nousi Münchenissä ilmestynyt Simplicissimus (1896–1944), jonka satiirin tehoa lisäsivät uuden moniväripainon tarjoamat mahdollisuudet. Thomas Theodor Heinen johtama lehti arvosteli muun muassa preussilaista militarismia, keisarikulttia ja byrokratian valtaa. Vaikutteet levisivät maasta toiseen ja lisääntynyt kansainvälisyys kehitti karikatyyriä taiteellisesti.

Ensimmäisen maailmansodan aikana eurooppalaiset pilalehdet hylkäsivät oppositioroolinsa ja alistuivat nationalistisen propagandan äänitorviksi. Sodan jälkeen saksalaisen pilalehdistön merkitys romahti ja myös Ranskassa lehtien määrä väheni. Asemansa pystyi säilyttämään vain uudistunut Punch, josta muodostui kansallinen instituutio. Levikiltään sen veroiseksi ylsi neuvostoliittolainen Krokodil, jonka piirtäjäryhmä Kukryniksy viljeli propagandan ohella myös yhteiskuntakritiikkiä. Modernin pilalehdistön uudistajaksi kehittyi vuonna 1925 perustettu amerikkalainen The New Yorker, jonka absurdi huumori heijasti yhä monimuotoisempaa yhteiskuntaa. Keinovalikoiman kasvaessa pilalehtien määrä ja merkitys on vähentynyt ja niiden sisältämät ainekset ovat siirtyneet sanomalehtiin ja muihin medioihin.

Suomalainen pilalehdistö

Suomen ensimmäinen säännöllisesti ilmestynyt pilalehti oli vuonna 1870 perustettu ruotsinkielinen Kurre. Kaikkiaan Suomessa on ilmestynyt satoja pilalehtiä, joista noin 85 täyttää aikakauslehden kriteerit. Useimmat lehdet ovat olleet lyhytikäisiä ja niiden ilmestymistiheys on vaihdellut.

Suomalaisten pilalehtien kultakausi sijoittuu 1900-luvun alkuun, jolloin ne politisoituivat voimakkaasti. Puoluepoliittinen pilalehdistö alkoi taantua 1930-luvulla. Jatkosodan aikana syntyi uusia viihdelehtiä, mutta perinteisen pilalehdistön kukoistus päättyi viimeistään 1950-luvulla. Sitkeähenkisimmistä olivat Heikki Marttilan eli nimimerkki Arijoutsin kustantama ja toimittama pilalehti Arijoutsin Pippuri, joka ilmestyi vuoteen 1974 saakka, sekä vuonna 1975 aloittanut Pahkasika. 1960-luvun ja 1970-luvun alun ilmiö olivat miehille tarkoitetut ”seksipilalehdet”. Pilalehtien perinteitä ovat jatkaneet vappulehtien kaltaiset tilapäisjulkaisut.

Suomalaisia pilalehtiä

• Kurre 1870–1879
• Veitikka 1871–1872
• Lentävät Lehdet 1877
• Pilkkakirves 1881–1883
• Spets 1882–1889
• Matti Meikäläinen 1884–1899
• Velikulta 1896–1917
• Fyren 1898–1922
• Tuulispää 1903–1957
• Kurikka 1905–1954
• Ampiainen 1910–1927
• Hovnarren 1917–1924
• Kerberos 1917–1921
• Piloja ja pilakuvia 1921–1939
• Garm 1923–1953
• Blinkfyren 1924–1939
• Tuisku 1924–1930
• Pilajuttuja ja piirroksia 1943–1950
• Siili 1945–1951
• Arijoutsin Pippuri 1947–1974
• Arpuusi 1971–1973
• Hauska puolituntinen 1969–1977
• Pahkasika 1975–2000

Lähteet

• Suomen lehdistön historia 8. Aikakauslehdistön historia: Yleisaikakauslehdet. Kuopio: Kustannuskiila, 1991. ISBN 951-657-325-8.

Aiheesta muualla

• Kaarina Rouhtula : Ensimmäiset suomenkieliset pilalehdet Veitikka, Lentävät Lehdet, Pilkkakirves, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 19.11.1933, nro 47, s. 2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot