Pequot-sota

sota pequotien intiaaniheimon sekä Amerikkaan saapuneiden puritaanisiirtolaisten ja näiden intiaaniliittolaisten välillä vuosina 1636–1637

Pequot-sota käytiin vuosina 16361637 pequotien intiaaniheimon sekä Amerikkaan saapuneiden puritaanisiirtolaisten ja näiden intiaaniliittolaisten välillä. Sota oli ensimmäinen suurempi konflikti intiaanien ja siirtolaisten välillä Uudessa-Englannissa. Sota huipentui puritaanien ja heidän intiaaniliittolaistensa tuhotessa pequotien Mystic-nimisen asutuskeskuksen. Sodan jälkeen heikentyneet Uuden-Englannin intiaanit eivät muodostaneet uudestaan uhkaa siirtolaisille ennen kuningas Philipin sotaa nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Pequot-sota
Osa intiaanisotia
Siirtolaisten ja intiaanien yhteenotto piirroksessa 1800-luvulta.
Siirtolaisten ja intiaanien yhteenotto piirroksessa 1800-luvulta.
Päivämäärä:

16361637

Paikka:

Uusi-Englanti

Lopputulos:

Pequotien tappio.

Osapuolet

pequotit
nianticit

englantilaiset siirtolaiset
narragansettit
moheganit
massachusettsit

Tausta muokkaa

 
Roger Williams ja narragansettit.

Ensimmäiset puritaanit saapuivat Mayflower-laivalla Cape Codille marraskuussa 1620 ja hieman myöhemmin he perustivat Plymouthin siirtokunnan. Puritaanit olivat Englantilaisia protestantteja, jotka halusivat eroon eurooppalaisten kirkkojen vaikutuspiiristä ja he saivat luvan siirtyä Amerikkaan Englannin kuninkaalta.[1] Suurimmat intiaaniheimot nykyisen Bostonin ja Providencen välillä olivat puolestaan pequotit ja narragansettit.[2] Monet ensimmäisistä siirtolaisista kuolivat nälkään puutteellisten viljely, kalastus ja metsästystaitojensa takia, mutta intiaanien avulla osa heistä selviytyi. Intiaanit antoivat siirtolaisille ruokaa, opettivat näitä viljelemään paikallisia kasveja, kuten maissia, kurpitsaa ja papuja. Syksyllä 1621 puritaanit ja paikalliset intiaanit viettivät yhteistä sadonkorjuujuhlaa eli kiitospäivää. Intiaaneille siirtolaisten saapuminen merkitsi kuitenkin onnettomuutta. Ilmeisesti sattumalta heidän mukanaan Amerikkaan saapunut maksatulehduksia aiheuttanut virus tappoi ehkä jopa 90 % Uuden-Englannin intiaaneista.[1]

Mayflowerin saapumisen jälkeen alueelle tuli uusia siirtolaisia ja alkuperäinen Plymouth jäi pian uuden Bostonin siirtokunnan varjoon. Yksi Bostoniin saapuneista siirtolaisista oli puritaanipappi Roger Williams. Williams alkoi intiaaneja käännyttääkseen opiskelemaan paikallisia kieliä, kuten nipmuckia, showatuckia ja narragansettia. Kieliä opeteltuaan ja intiaaneihin tutustuttuaan Williamsista tuli intiaanien puolestapuhuja, mikä ajoi hänet riitoihin Plymouthin siirtokunnan kuvernööri Willian Bradfordin kanssa. Williams pakeni Massachusettsista ja perusti etelään Providencen siirtokunnan, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Rhode Island. Paetessaan hän oli myös ystävystynyt vuonna 1632 wampanoagien johtajaksi nousseen päällikkö Massasoitin kanssa. Wampanoagit olivat narragansettien vihollisia, mutta alueen poliittinen tilanne pysyi vakaana wampanoagien liittoutuessa siirtolaisten kanssa ja narragansettit olivat haluttomia ryhtymään sotaan näitä vastaan.[1]

Poliittinen vakaus vaarantui vuonna 1634. Hollantilainen laivuri oli surmannut pari pequotia ja nämä olivat kostaneet surmaamalla pari englantilaisia, ehkä koska he eivät osanneet erotella hollantilaisia ja englantilaisia toisistaan. Englantilaiset vaativat surmaajia antautumaan heille, mutta tähän intiaanit eivät suostuneet. Samoihin aikoihin pequotien liittolaiset läntiset nianticit surmasivat narragansettien kaupparetkikunnan. Eri intiaaniheimojen väliset suhteet ja näiden suhteet hollantilaisiin ja englantilaisiin siirtolaisiin olivat näin kiristyneet huomattavasti. Alkoi liikkua huhuja, joiden mukaan pequotit olivat alkaneet muodostamaan intiaanien liittoumaa siirtolaisten ajamiseksi mereen.[1]

Sota muokkaa

 
Siirtolaiset ja intiaanit hyökkäävät Mysticiin. Piirros vuodelta 1638.

Pequot sodan alkaessa vuonna 1636 puritaanijohtajat pyysivät apua Roger Williamsilta, joka oli saanut mainetta välittäjänä intiaanien ja siirtolaisten välillä. Williams matkasi narragansettien suureen keskuskaupunkiin, jotta nämä pidettäisiin pequotien liittouman ulkopuolella. Narragansettien päällikkö Canonicus ja tämän poika Mixannon liittoutuivat siirtolaisten kanssa ja saman kaltainen sopimus saatiin aikaan myös moheganien ja massachusettsien kanssa. Siirtolaiset olivat näin koonneet Williamsin avulla puolelleen enemmän intiaaneja, kuin pequotit.[3]

Hollantilaiset olivat tällä välin vanginneet narragansettien sachemin eli päällikön Tabotemin. Pequotit kostivat sotaretkillä eurooppalaisia siirtolaisia vastaan.[3] 23. huhtikuuta 1637 he surmasivat 30 siirtolaista Wethersfieldin kaupungissa.[2] Siirtolaiset ja heidän kanssaan liittoutuneet narragansettit kostivat tekemällä sotaretken pequotien Mystic-nimiseen paaluvarustusten suojaamaan kaupunkiin. Pequot-sodan huipennuksena kaupunki sytytettiin tuleen ja tulipalossa sai surmansa ehkä jopa yli 600 intiaania. Kaupunki oli tuhottu puolessa tunnissa.[3] Tulipaloa pakenevat surmattiin puritaanien ja narragansettien käsissä.[2]

Seuraukset muokkaa

Suurin osa pequotien intiaaniheimosta sai surmansa pequot-sodan aikana.[2] Kuvernööri William Bradford kuvaili Mysticin verilöylyä Jumalan suomaksi voitoksi. Intiaanien puolesta työskennellyttä Williamsia puritaanien toiminta kauhistutti.[3] Siirtolaisista oli tullut nyt Uuden-Englannin voimakkain tekijä, kun vielä muutama vuosikymmen ennen sotaa he olivat muodostaneet vain pienen vähemmistön alueen asukkaista. Pequotien tuhon jälkeen Uuden-Englannin intiaanit eivät muodostaneet merkittävää uhkaa siirtolaisille lähes neljäänkymmeneen vuoteen, jolloin alkoi kuningas Philipin sota.[2]

Lähteet muokkaa

  • Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit : Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2010. ISBN 978-952-495-162-3.

Viitteet muokkaa

  1. a b c d Andersson ja Henriksson 2010, 130-132
  2. a b c d e Bruce E. Johansen ja Barry M. Pritzker: Encyclopedia of American Indian History, s. 216-218. ABC-CLIO, 2008. ISBN ISBN 978-1-85109-818-7. (englanniksi)
  3. a b c d Andersson ja Henriksson 2010, 133-134