Wikipedia

Papyrologia

papyruksia tutkiva tieteenala

Papyrologia on papyrukselle kirjoitettuja tekstejä tutkiva tiede. Papyrologian tutkimuskohteisiin lasketaan myös muille materiaaleille kirjoitettuja tekstejä, jotka sekä sisällön että paleografian suhteen muistuttavat papyrustekstejä. Tällaiset tekstit ovat löytyneet vahalla peitetyistä kirjoitustauluista (tabulae ceratae), ruukunsirpaleilta (ostrakoneilta) ja puulevyiltä. Papyrologiseen aineistoon ei yleensä lasketa faaraoiden aikaisia papyruksia, jotka kuuluvat egyptologian alaan.

Esimerkki kirjallisesta papyruksesta: katkelma Sapfon runoista, Oksyrhynkhoksen papyrukset (P.Oxy.) XVII 2076.

Papyrusta käytettiin antiikin aikana kirjoitusmateriaalina koko Välimeren alueella, mutta papyrustekstejä on löytynyt merkittävässä määrin ainoastaan Lähi-idän aavikkoalueilta, joissa orgaaniset aineet säilyvät kuivan aineiston takia. Merkittäviä löytöpaikkoja ovat muun muassa Syyrian Dura-Europos, Israelin Masada ja Jordanian Petra. Kaikkein tärkeimmät löytöpaikat sijaitsevat Egyptissä, joka on myös papyruskasvin kotimaa.

Papyrologisen aineiston tärkein löytöpaikka Lähi-idän ulkopuolella on Herculaneum, josta on löydetty niin sanotun Papyrusten huvilan (Villa dei Papiri) papyrusten (yhteensä yli 1 800 tekstiä tunnetaan) lisäksi merkittävä määrä vahatauluja. Tällaisia papyrologiseen aineistoon laskettavia kirjoitustauluja on löytynyt myös muualta Vesuviuksen alueelta, esimerkiksi Pompejista ja Murecinesta. Papyrologista aineistoa tunnetaan nykyään myös Pohjois-Euroopasta; Britteinsaarten Vindolandasta on 1970-luvulta lähtien löydetty satoja puulevyille (”leaf tablets”) kirjoitettuja dokumentteja, jotka valaisevat elämää roomalaisessa varuskunnassa. Tekstejä on löydetty myös Sveitsin Vindonissasta ja Unkarin Voräspatakista (Alburnus Maior).

Tärkeitä löytöpaikkoja ostrakon-ruukunsirpaleille kirjoitetuille teksteille ovat Libyan Golas (Bu Njem) ja Egyptissä sijaitseva Mons Claudianus.

Papyrologian historia muokkaa

Papyrukset alkoivat kiinnostaa tutkijoita vasta 1800-luvun alussa, jolloin Napoleonin sotaretki Egyptiin herätti Euroopassa suurta kiinnostusta Egyptiä kohtaan. Vasta nyt ruvettiin etsimään egyptiläisiä antikviteettejä. Kiinnostus oli ensisijaisesti kohdistunut faaraoiden aikaisiin esineisiin, mutta myös kreikkalais-roomalaisajan papyrusteksteille löytyi ostajia. Kun innostus papyrologiseen aineistoon kasvoi, huomattiin Egyptissä mahdollisuudet myydä papyruksia eurooppalaisille. Tämän seurauksena jotkut paikalliset papyrusmetsästäjät muun muassa vandalisoivat papyruksia paloittelemalla ne pienempiin osiin myyntiä varten.

Satunnaisia papyruslöytöjä oli tehty jo varhain, ja jo ennen 1800-lukua tällaisia tekstejä oli joutunut eurooppalaisiin yksityiskokoelmiin. Ensimmäinen tieteellisesti julkaistu papyrusdokumentti on ns. Charta Borgiana, jonka julkaisi vuonna 1778 tanskalainen filologi Niels Iversen Schow. Monien pettymykseksi kyseinen dokumentti paljastui nimiluetteloksi, koska sen oli toivottu sisältävän kaunokirjallisuutta. Huomattiin kuitenkin varhain, että eri dokumenttien lisäksi papyrustekstit sisälsivät myös kadonneeksi luultua lyriikkaa ja muuta kaunokirjallisuutta. Niinpä 1800-luvulla alettiin kasvavalla innolla etsiä papyruksista juuri kirjallisuutta. Euroopassa syntyi pian ensimmäiset papyrustekstien kokoelmat ja 1820-luvulta lähtien esiintyi myös huomattavaa editointitoimintaa.

Papyruksia käytettiin kirjoitusmateriaalina koko Välimeren alueella, mutta niitä on löytynyt pääasiallisesti Lähi-idän aavikoista, sillä papyrus säilyy vain erityisen kuivissa oloissa. Egyptissä papyruksia on löytynyt ensisijaisesti muinaisilta kaatopaikoilta paikkakunnilla, jotka keinokastelun rappeuduttua ovat joutuneet aavikon valtaan. Tekstejä on löydetty myös haudoista, varsinkin muumioiden kuolinnaamioista, jotka usein tehtiin poisheitettävistä papyruksista. Erityisen rikas löytöpaikka on ollut Faijumin keitaan alue (antiikin Krokodeilopolis/Arsinoe), jossa sijaitsee Tell Umm-el-Breigat (Tebtynis). Toinen merkittävä löytöpaikka on ollut el-Behnesa (Oksyrhynkhos), Niilin Bahr Yussef -haaran laaksossa noin 160 kilometriä Kairosta etelään. Brittiläiset papyrologit Bernard P. Grenfell ja Arthur S. Hunt käynnistivät suuria kaivauksia näillä paikkakunnilla 1890-luvulla; kaivaukset rahoitti Egypt Exploration Fund (myöh. Society). Tekstilöydöt on julkaistu kahdessa merkittävässä sarjassa: Oksyrhynkhoksen papyrukset sarjassa The Oxyrhynchus Papyri (London 1898– ) ja Tebtyniksen papyrukset sarjassa The Tebtunis Papyri (London 1902–).

Muita papyrologian suuria nimiä eri puolilta maailmaa ovat muun muassa W. M. Flinders Petrie, U. Wilcken, L. Mitteis, F. Preisigke, P. Jouguet, G. Vitelli ja A. Calderini.

Papyrusten kieli ja sisältö muokkaa

Suurin osa kreikkalais-roomalaiselta kaudelta säilyneistä papyrusteksteistä on kirjoitettu kreikan kielellä. Tämä johtuu löytöpaikkojen sijainnista. Aleksanteri Suuren jälkeen Egyptissä hallitsi kreikankielinen Ptolemaiosten dynastia, ja kreikka säilyi hallinnon kielenä roomalaisella kaudella. Lähi-idän löytöpaikoilta on löytynyt myös tekstejä muun muassa latinan, demoottisen egyptin, koptin, aramean ja syyrian kielillä.

Papyrologinen aineisto jaetaan yleensä kahteen pääryhmään: a) kirjallisiin teksteihin (lyriikkaa ja muuta kaunokirjallisuutta) ja b) ei-kirjallisiin teksteihin (julkisia ja yksityisiä asiakirjoja).

Mitä kirjallisiin teksteihin tulee, on voitu todeta, että koulu-opetuksessa käytetyt tekstit dominoivat. Niinpä on löydetty erittäin runsaasti katkelmia Homeroksesta. Myös muuta kirjallisuutta on löydetty. Papyrologit ovat pystyneet palauttamaan meille huomattavan määrän kadonneeksi kuviteltua kirjallisuutta. Egyptistä on löydetty katkelmia tai kokonaisia teoksia muun muassa seuraavilta kirjailijoilta: Sapfo, Alkman, Bakkhylides, Ibykos, Pindaros ja Menandros.

Ei-kirjallinen aineisto on hyvin kirjava. Siihen kuuluu kaikenlaisia yksityisiä ja julkisia asiakirjoja: yksityiskirjeitä; kuninkaallisia ja keisarillisia kirjeitä ja lauselmia; viranomaisille kirjoitettuja anomuksia, valituksia, hakemuksia; vihkisopimuksia, kutsuja; prosessiasiakirjoja: oikeuden päätöksiä, kuulusteluasiakirjoja, lausuntoja; kauppakirjoja, sopimuksia, kuitteja ja kirjanpitoa; uhritodistuksia (libelli) kristittyjen vainojen ajoilta sekä kaikenlaista arkista töhertelyä. Erityisen huomioitavaa on, että on löytynyt jopa kokonaisia arkistoja.

Papyrologian merkitys muokkaa

Sekä talous- että sosiaalihistoria ovat suuresti hyötyneet papyruslähteistä. Perinteiset kirjalliset lähteet voivat rajata antiikista saatavaa kuvaa. Kopioina säilyneet tekstit ovat kapea otos ajan kirjallisuudesta, ja kopioitavat teokset on usein valittu erilaisin subjektiivisin kriteerein. Toisaalta monet teokset on kirjoitettu edistämään erilaisia tarkoitusperiä, mikä heikentää niiden objektiivista todistusvoimaa. Säilyneessä kirjallisuudessa käsitellään lähinnä aiheita, joista kirjoittaminen katsottiin kirjoitusajankohtana tarpeelliseksi. Papyrukset sen sijaan ovat säilyneet meille ilman välikäsiä, ja niiden antamaa kuvaa voidaan siksi pitää jossain määrin autenttisempana kuin kopioitujen lähteiden. Papyruksista voidaan löytää myös kirjoitusvirheitä ja puhekielisyyksiä, jotka kertovat kielen muuttumisesta.

Assuan-padon aiheuttamien ilmastomuutosten takia suuria papyruslöytöjä ei todennäköisesti enää ole Egyptistä odotettavissa. Nykyisin papyrusta tuotetaan Egyptissä matkamuistoiksi turisteille.

Papyrologia Suomessa muokkaa

Papyrustutkimuksen ensimmäinen edustaja Suomessa oli Helsingin yliopiston Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori Johan Henrik Zilliacus, joka jo 1940-luvulla sekä julkaisi papyrusdokumentteja että käytti papyrologista aineistoa lähteinään monissa kreikan kieltä käsittelevissä tutkimuksissaan. Myös Turun yliopiston klassillisen filologian professori Heikki Koskenniemi, joka tutki papyruskirjeiden tyyliä vuonna 1956 julkaistussa väitöskirjassa, on suomalaisen papyrustutkimuksen varhainen edustaja.[1]

Helsingin yliopiston papyrustutkimusryhmä aloitti työnsä vuonna 1968, jolloin Zilliacus sai Egypt Exploration Societyn kautta tutkittavakseen joukon Oksyrhynkhoksesta peräisin olevia papyruksia. Zilliacuksen tutkimusryhmään kuuluivat myös Jaakko Frösén, Paavo Hohti, Jorma Kaimio ja Maarit Kaimio. Ryhmän ensimmäinen papyruseditio, Fifty Oxyrhynchus Papyri (= P.Oxy. Hels.), julkaistiin vuonna 1979. Myöhemmin työryhmä sai tutkittavakseen yhteensä 60 Itävallan kansalliskirjaston papyruskokoelman tekstiä, jotka julkaistiin vuonna 1979 (Corpus Papyrorum Raineri VII: Griechische Texte IV = CPR VII). Lisää materiaalia saatiin, kun 1970-luvun lopulla Suomen Kansalliskirjaston kokoelmiin hankittiin joukko muumiokartongeista peräisin olevia papyruksia. Kreikaksi kirjoitetut asiakirjat julkaistiin Jaakko Frösénin johdolla vuonna 1986 (Papyri Helsingienses I. Ptolemäische Urkunden = P. Hels. I).[1]

Muumiokartonkien papyrusteksteihin ja hiiltyneisiin papyruksiin erikoistunut Jaakko Frösén, joka on Helsingin yliopiston ylimääräinen kreikkalaisen filologian professori, on nykyään Suomen kuuluisin papyrologi. Wienissä hän on perehtynyt menetelmään, jolla muumiosuojusta varten käytetyt papyrukset voidaan irrottaa tutkittaviksi ilman että suojuksen kalkkipinnan maalaus tuhoutuu; hiiltyneiden papyrusten konservointiin hän on perehtynyt Kölnissä. Hänen kansainvälistäkin huomiota herättänyt ammattitaitonsa on sittemmin siirtynyt hänen oppilailleen. Niinpä esimerkiksi Erja Salmenkivi on jatkanut Frösenin työtä muumiokartonkien papyrustekstien parissa. 1990-luvulta lähtien Helsingin yliopiston entisestäänkin laajentunut papyrustutkimusryhmä on tutkinut ja julkaissut Petrasta löydettyjä hiiltyneitä papyruksia.[1]

Papyrologia on epigrafiikan ohella toinen antiikintutkimuksen painopisteistä Helsingissä. Kansalliskirjaston lisäksi myös Turun yliopistolla on omia papyruksia (P.Turku).[1]

Merkittäviä papyruslöytöjä muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Suomalainen papyrologia Helsingin yliopisto. Arkistoitu 27.4.2007. Viitattu 31.5.2007.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Roger S. Bagnall, Reading Papyri, Writing Ancient History, London ─ New York 1995.
  • Mario Capasso, Introduzione alla papirologia. Dalla pianta di papiro all'informatica papirologica, Bologna 2005.
  • H. M. Cotton et al., 'The Papyrology of the Roman Near East. A Survey', Journal of Roman Studies 85 (1995), 214–235.
  • Daniele Foraboschi, 'Le fonti papirologiche', teoksessa L. Cracco Ruggini (toim.), Storia antica. Come leggere le fonti, nuova edizione, Bologna 2000, 287–308.
  • Italo Gallo, Greek and Latin Papyrology, London 1986.
  • O. Montevecchi, La papirologia, Milano 1988.
  • John F. Oates et al., Checklist of Editions of Greek, Latin, Demotic and Coptic Papyri, Ostraca and Tablets (Bulletin of the American Society of Papyrologists. Supplements 9), fifth edition, 2001. (www-versio)
  • P. W. Pestman, The New Papyrological Primer (being the fifth edition of M. David & B. A. van Groningen's Papyrological Primer), Leiden 1990.
  • Hans-Albert Rupprecht, Kleine Einführung in die Papyruskunde, Darmstadt 1994.
  • Erja Salmenkivi, Papyrusten aika, Helsinki: Teos, 2019.
  • E. G. Turner, Greek Papyri. An Introduction, Oxford 1968 (paperback 1980).
  • Henrik Zilliacus: Papyrustutkimus. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-099-X.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Papyrologia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Papyrologia&oldid=22333148”