Papelorikko
Papelorikko (Saxifraga granulata) on lähinnä Euroopassa tavattava, kuivien paikkojen valkokukkainen rikkokasvi.
| Papelorikko | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Saxifragales |
| Heimo: | Rikkokasvit Saxifragaceae |
| Suku: | Lehtirikot Saxifraga |
| Laji: | granulata |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Saxifraga granulata |
|
| Katso myös | |
Ulkonäkö ja koko muokkaa
Monivuotinen papelorikko kasvaa 15–40 cm korkeaksi. Varsi on karvainen, pystysuora, ja siinä on muutamia varsilehtiä. Pääosa kasvin lehdistä on maanpinnan rajassa ruusukkeina. Alimmat lehdet ovat munuaismaisia, isonyhäisiä, paksuhkoja ja ainakin ruodit ovat karvaisia. Ylimmät lehdet ovat isohampaisia. Kukinto on harsu, 3–5-kukkainen huiskilo. Kaksineuvoiset kukat ovat valkeat ja tuoksuvat miedosti mantelilta. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä, ja heteitä on 10 kappaletta. Emiö on kaksilehtinen ja enintään tyvestä yhdislehtinen, emilehtien tyvellä on mesisuomuja. Papelorikko kukkii Suomessa touko-kesäkuussa. Hedelmä on kaksiosainen, monisiemeninen kota.[1][2] Papelorikon varren tyvessä kasvaa vaaleanpunaisia, pallomaisia itusilmuja, joiden avulla kasvi talvehtii ja leviää suvuttomasti. Näitä itusilmuja on kutsuttu papeloiksi, mikä on antanut kasville sen suomenkielisen nimen.[3] Myös lajin vanha nimi, mukularikko, viittaa itusilmuihin.[4]
Levinneisyys muokkaa
Papelorikkoa tavataan Euroopassa Pyreneiden niemimaan keskiosista Unkariin, Länsi-Ukrainaan, Puolaan ja Baltiaan, pohjoisessa Fennoskandian keskiosiin ja etelässä Pohjois-Balkanille ja Etelä-Italiaan saakka. Lisäksi lajia tavataan Islannissa sekä Euroopan ulkopuolella Marokossa.[5] Suomessa papelorikkoa tavataan nykyisin muinaistulokkaana erityisesti Ahvenanmaalla sekä Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Muualla Suomea se on uustulokas, jota on tavattu enimmäkseen Pohjanlahden satamakaupungeissa.[6] Vuodesta 2010 papelorikko on luokiteltu Suomessa silmälläpidettäväksi lajiksi. Lajin taantumisen syynä on avointen kasvupaikkojen umpeenkasvaminen.[7]
Elinympäristö muokkaa
Papelorikko kasvaa kuivahkoilla ja ohutmultaisilla kalliorinteillä, keto- ja lehtoniityillä ja laidunniityillä.[8]. Lajia tavataan Suomessa myös vanhoista satamapaikoissa, jonne laji on kulkeutunut purjelaivojen painolastimaan mukana.[3]
Käyttö muokkaa
Papelorikkoa on aikoinaan käytetty lääkekasvina. Signatuuriopin mukaisesti mukulamaisten itusilmujen uskottiin auttavat sappikivivaivoihin.[4]
Kuvia muokkaa
-
Papelorikon kukinto. -
Papelorikkokasvusto.
Lähteet muokkaa
- Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio, s. 228. 4. uudistettu paino. Helsinki: Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
- Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina: Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet, s. 184. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, 1982. ISBN 951-9078-87-8.
- Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva.: Ålands flora, s. 209. Toinen laajennettu painos. Ekenäs: Ekenäs Tryckeri, 2010. ISBN 978-952-92-7850-3.
Viitteet muokkaa
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 226, 228.
- ↑ Ålands flora 2010, s. 209.
- ↑ a b Luontoportti: Papelorikko Saxifraga granulata Viitattu 19.1.2012.
- ↑ a b Suomen terveyskasvit 1982, s. 184.
- ↑ Den virtuella floran: Mandelblomma (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Kasviatlas 2016: Papelorikon (Saxifraga granulata) levinneisyys Suomessa Viitattu 16.12.2017.
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 201. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 sivut 181–685 (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 16.10.2017
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 228.