Paavius varhaiskirkossa ja myöhäisantiikin aikana
Paavius varhaiskirkossa ja myöhäisantiikin aikana käsittää paaviuden historian taivasten valtakunnan avaimien luovutuksesta apostoli Pietarille myöhäisantiikin loppuun, eli tämän paaviuden historian ajanjakson voidaan katsoa loppuneen noin Gregorius Suuren noustessa paavinistuimelle, jolloin keskiajan paaviuden historian voidaan katsoa alkaneen.
| Paaviuden historia | |
 Taivasten valtakunnan avainten luovutus apostoli Pietarille kuvattuna 1400-luvulta olevaan teokseen. Katolinen kirkko pitää tätä tapahtumaa Pietarin kohottamisena kaikkien apostolien yläpuolelle ja koko kristikunnan johtajaksi. Samalla paaviuden voidaan katsoa alkaneen. | |
| Kysymys ensimmäisestä paavista | |
| Varhaiskirkko ja myöhäisantiikki | (n. 30 – 600 ) |
| Keskiaika | (600 – 1400) |
| Uusi aika | (1400 – ) |
| 1800-luvulta nykypäivään | (1800 – ) |
Tämän ajanjakson aikana muodostui käsitys paavin asemasta paitsi Rooman piispana ja siten seurakunnan johtajana, myös paavin vallasta muihin seurakuntiin. Varhaiskirkon aikana paavinvallalle koko kristikunnassa myös esitettiin ensimmäiset Raamattuun pohjautuvat perusteet.
Apostoli Pietari ja väitetty paaviuden alku muokkaa
- Pääartikkeli: Kysymys ensimmäisestä paavista
On olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, kuka oli historian ensimmäinen paavi. Katolinen kirkko pitää Taivasten valtakunnan avaimien luovutusta apostoli Pietarille merkkinä tämän julistamisesta kaikkien muiden apostolien johtajaksi ja ensimmäiseksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Pietarinkirkon kupolin sisäreunaan onkin kirjoitettu: Tu es Petrus et super hanc petram aedificabo ecclesiam meam et tibi dabo claves regni caelorum[1] (suom. Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet) kuten Jeesuksen kerrotaan sanoneen Pietarille Matteuksen evankeliumin mukaan (Matt. 16: 18–19).
Useimmissa kriittisissä näkemyksissä ei kyseenalaisteta tätä kohtaa raamatussa tai sen tapahtumista, vaan kyseenalaistetaan Pietarin asema Rooman seurakunnan johtajana ja täten myös paavina. Asiasta esitetäänkin yleensä kolme kriittistä kysymystä:[1]
- Mitä historiallisia todisteita on siitä, että Pietari on edes ollut Rooman kaupungissa?
- Mistä tiedetään hänen kuolleen siellä marttyyrikuoleman?
- Voidaanko esittää todisteita siitä, että apostoli Pietari tosiaan oli Rooman kaupungin ensimmäinen piispa eli paavi?
Kysymyksiin on esitetty monenlaisia vastauksia. Kriittisimpien arvioiden mukaan Pietari ei koskaan elämässään käynyt Rooman kaupungissa, jolloin hän ei voinut olla ensimmäinen Rooman piispa eikä siis paaviutta voida perustella hänellä. Raamatusta ei voida löytää vastausta mihinkään esitetyistä kolmesta kysymyksestä, koska uusi testamentti ei kerro apostoli Pietarin elämän loppuvaiheista. Tästä huolimatta perimätieto Pietarin marttyyrikuolemasta Roomassa lienee tosi.[2] Paavi Pius XII:n ollessa paavina 1950-luvun Pietarinkirkon alla suoritettiin kaivauksia, joiden tuloksena löydettiin hautamuistomerkki. Sen viereen on raapustettu kreikaksi sanat: Pietari on täällä. Paikalla, josta hautamuistomerkki löydettiin, sijaitsi aikanaan keisari Neron aikainen hautausmaa, jonne osa vainoissa teloitetuista kristityistä haudattiin. Paikalta löydettiin myös luita, ja tiedotuksessaan Vatikaanivaltio totesikin kyseessä olevan "mitä suurimmalla todennäköisyydellä" apostoliruhtinaan maalliset jäännökset. Kaikki eivät ole samaa mieltä Vatikaanivaltion kanssa, sillä kriittisimpien tutkijoiden mukaan "oli kyllä odotettavissa, että hautausmaalta löytyy luita".[3] Maallisten todisteiden lisäksi Raamattu antaa joidenkin tutkijoiden mukaan epäsuoria viitteitä Pietarin oleskelusta Roomassa, vaikkei kuitenkaan kerro suoraan apostoliruhtinaan elämän loppuvaiheista.[4] Esimerkiksi Pietarin ensimmäisen kirjeen alussa sanotaan: "Tervehdyksen lähettää teille Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin, ja minun poikani Markus."[4] Mikäli oletetaan Pietarin kirjoittaneen kirjeen itse – vaikkakin useat tutkijat kyseenalaistavat tämän[4] – sekä Babylonin olevan Rooman salanimi, on todennäköistä että Pietari on ollut aikanaan Roomassa. Raamatussa Babylon-nimellä tarkoitettiin harvoin itse Babylonin kaupunkia, vaan sillä tarkoitettiin rappioituneita maailmankaupunkeja.[4] Tällöin voitaisiin olettaa, että kyseessä olisi juuri Rooma. Tätä väitettä tukee myös Markuksen nimen mainitseminen, sillä kirkkohistorioitsijat mainitsevat tämän olleen Roomassa Pietarin tulkkina.[4]
Hautamuistomerkin ja luulöytöjen perusteella voidaan siis vastata ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen ja olettaa Pietarin tosiaan olleen Roomassa ja kuolleen marttyyrikuoleman. Kolmanteen kysymykseen moderni tutkimus vastaa kieltävästi.[3] Todennäköisesti Rooman seurakunta syntyi jo ennen vuotta 50[5] eli ennen Paavalin ja Pietarin saapumista kaupunkiin. Tällöin seurakunnista puuttuivat piispanvirat, sillä seurakuntajärjestys kehittyi vähitellen kohti yhtenäisempiä muotoja. Piispanvirka seurakunnan johtoasemana kehittyi alkujaan Vähässä-Aasiassa, josta se hiljalleen levittyi muualle ja saapui Roomaan noin vuonna 160. Tämän perusteella ei voida puhua Pietarista ensimmäisenä paavina eikä edes Rooman seurakunnan johtajana.
Apostoli Pietarin liittäminen paaviuteen muokkaa
Mikäli Pietaria ei voida pitää ensimmäisenä paavina, voidaankin ihmetellä, miten paavius sitten kehittyi ja liitettiin apostolien johtajana pidettyyn Pietariin. Luetteloa Rooman piispoista alettiin laatia vasta piispaviran vakiinnuttua seurakunnan johtajaksi. Myös muissa kristinuskolle tärkeissä kaupungeissa kuten Jerusalemissa, Antiokiassa ja Aleksandriassa laadittiin samantyylisiä apostolista alkavia luetteloita, jotka pyrittiin johtamaan seurakunnan silloiseen piispaan. Vanhin säilynyt lista Rooman piispoista on vuodelta 185 ja siinä tunnettiin vain muutama silloisen piispan edeltäjistä. Listaa kuitenkin jatkettiin Pietariin saakka, koska aseman periytyminen apostoliruhtinaasta oli seurakunnalle oikean opin tae.[3] Todennäköisesti listassa Pietarin ja piispan viran kaupunkiin tuoneen Anicetuksen välissä olevat nimet eivät ole keksittyjä vaan kyseessä ovat mahdollisesti seurakunnan johtoryhmän jäsenet.[3] Myös ajallinen järjestys on mahdollisesti oikea, mutta vuosiluvut lienevät epävarmoja.
Käsitys Pietarin olevan ensimmäinen Rooman piispa ja paavi syntyi toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen. Pian tämän käsityksen synnyttä silloinen Rooman piispa alkoi vaatia itselleen ylintä valtaa kristityssä kirkossa. Paavi Stefanus I oli ensimmäinen, joka esitti teologisen perustelun paaviudelle ja juuri tähän perusteluun onkin vedottu aikojen saatossa useaan kertaan. Stefanus I:n mukaan Jeesuksen sanat apostoli Pietarille olisi sanottu myös tämän seuraajille, jolloin Rooman piispoilla eli paaveilla olisi sama valta käytössään kuin apostoliruhtinaalla. Raamatussa ei kuitenkaan vihjaistakaan mitenkään sanojen ollen tarkoitettuja myös Pietarin seuraajille, minkä vuoksi Stefanus I:n perustelut eivät saaneet jalansijaa alkukirkossa. Paavin asema nousi kuitenkin jonkin verran läntisessä Euroopassa, mutta syynä ei ollut Stefanus I:n esittämät uskonnolliset perustelut vaan Rooman asema suurkaupunkina ja sen seurakunnan arvovalta ja varallisuus.[6]
Paavin erikoisasema muiden seurakuntien johtajien joukossa muokkaa
Katolisen kirkon piirissä paavien erityisasemaa perustellaan ensimmäisenä Rooman piispana pidetyn apostoli Pietarin (kuollut vuonna 64 tai 67 Roomassa) kunnia-asemalla apostolien keskuudessa. Jo toisella vuosisadalla jaa. vakiintui kristinuskon piirissä käsitys, jonka mukaan Jerusalemin, Antiokian, Aleksandrian ja Rooman piispat ovat arvossa muita ylempiä, ja näiden keskuudessa Rooman piispalla on erityinen kunnia-asema Pietarin seuraajana. Itse nimitystä "papa" (kreikan sanasta p?p(p)a?, pap(p)as, "isä", vrt. suomen "pappi") saatettiin käyttää alkukirkon aikana kenestä tahansa paikalliskirkon johtajasta. Vasta 400-luvulla se alkoi siirtyä vain suurimpien kaupunkien johtavien piispojen, metropoliittojen, käyttöön. Keskiajalla läntisessä kristikunnassa se lopulta jäi yksin Rooman piispan kunnianimeksi, mutta on yhä esimerkiksi Aleksandrian patriarkan arvonimen osa.
Rooman piispan erikoisasema muiden piispojen joukossa alkoi hahmottua kolmannen vuosisadan puolivälissä, jolloin erityisesti pohjoisafrikkalainen piispa Kyprianus sekä Vähästä-Aasiasta kotoisin oleva piispa Firmilianos tähdensivät yhteyttä apostolien, piispanviran ja oikeaoppisuuden välillä.[7] Syy juuri Rooman piispan erityisasemaan oli kristikunnan alkuvaiheilla seurakunnan sijainti Rooman valtakunnan pääkaupungissa. Sijainti vaikutti seurakunnan merkitykseen, mutta vielä ensimmäisien vuosisatojen aikana se ei taannut Rooman seurakunnalle erityisasemaa muiden valtakunnan seurakuntien joukossa. Vasta poliittisten tekijöiden alkaessa vaikuttaa kirkkoon, kristinuskon vakiinnuttua valtakunnan viralliseksi uskonnoksi vuonna 380, seurakunnan sijaintikaupungin merkitys kasvoi huomattavasti.[7] Vaikka Rooman seurakunta lisäsi arvovaltaansa, Konstantinopolin seurakunnan merkitys ja asema vahvistuivat vielä enemmän johtuen Rooman valtakunnan pääkaupungin siirtymisestä Roomasta Konstantinopoliin.[7] Siksi kristillisessä mielessä Rooman seurakunnan nauttima arvostus johtuikin pikemminkin siitä, että Rooman seurakuntaa pidettiin useiden marttyyrien veren pyhittämänä.[7]
Rooman kaupungin erikoisasema muiden seurakuntien keskuudessa käy hyvin ilmi muun muassa ensimmäisiltä vuosisadoilta jaa. peräisin olevan piispa Ignatiuksen kirjeestä Rooman seurakunnalle, jossa hän kuvaili Rooman seurakuntaa kirjoittaen siitä seuraavaa:[8]
»johtavassa asemassa roomalaisten alueella, arvokas Jumalan silmissä, kunnianarvoinen, autuaaksi ylistettävä, kiitoksen ansaitseva, menestyksen arvoinen, pyhyyden arvoinen ja rakkaudessa johtava, Kristuksen lakia seuraava ja Isän nimen kaunistama.»
Kirjeessään Ignatius käytti useita termejä, joita hän ei käyttänyt kirjeissään muille seurakunnille. Siitä huolimatta Agnatius ei kirjeessään ilmoittanut konkreettisia syitä juuri Rooman seurakunnan ylistämiseen näillä termeillä.[8]
Piispa Ireneuksen ensimmäinen paaviluettelo muokkaa
Piispa Ireneuksen kirjoitus 180-luvulta taas mainitsee Rooman seurakunnan useaan otteeseen. Lisäksi kirjeessä Ireneus ilmoittaa ensimmäiset tunnetut paaviluettelot:[9][10]
»Apostolien traditio on koko maailmassa kaikissa kirkoissa selvä ja ilmeinen kaikille niille, jotka tahtovat nähdä totuuden. Voimme myös luetella ne, jotka apostolivat asettivat kirkkojen piispoiksi, sekä heidän seuraajansa omaan aikaamme asti. He eivät koskaan opettaneet tai tunteneet sellaista, mitä nämä (=kerettiläiset) mielettömyydessään opettavat. --
Koska kuitenkin on hankala tällaisessa teoksessa luetella niiden kaikkien kirkkojen piispoja seuraajineen, niin tuomme julki sen apostolisen perimätiedon ja ihmiskunnalle ilmoitetun uskon, joka piispanviran seuraannon kautta (per successionem episcorum) on tullut meille siinä kaikkein suurimmassa, vanhimmassa ja tunnetuimmassa kirkossa, jonka kunniakkaat apostolit Pietari ja Paavali perustivat ja rakensivat Roomaan. Täten saatamme häpeään kaikki, jotka millä tavalla tahansa, joko itsetyytyväisyyden tai turhamaisuuden, sokeuden tai ymmärtämättömyyden takia, kokoontuvat luvattomasti.
On näet välttämätöntä, että kaikki muut kirkot, siis uskolliset kaikkialla, pitävät yhtä tämän kirkon kanssa sen arvovaltaisemman alkuperän takia (propter potentiorem principalitatem); tämän kirkon, jossa eri puolilta maailmaa tulleet ihmiset aina ovat säilyttäneet sen, mikä on apostoleilta saatua perimätietoa. Kun autuaat apostolit olivat perustaneet ja järjestäneet kirkon, he uskoivat piispanviran Linukselle kirkon johtamista varten. Tämän Linuksen Paavali mainitsee kirjeessään Timoteukselle. Häntä seurasi Anakletus. Tämän jälkeen, kolmantena apostoleista lukien, piispanvirka siirtyi Klemensille, joka oli sekä nähnyt että keskustellut heidän kanssaan, niin että hänen korvissaan vielä kaikui heidän saarnansa ja hänellä oli traditio silmiensä edessä. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, sillä tuolloin oli elossa vielä monia, joita apostolit olivat opettaneet. Klemensin ollessa piispana syntyi Korintossa veljien välillä merkittävä erimielisyys, ja Rooman kirkko lähetti erittäin vakuuttavan kirjeen korinttolaisille palauttaakseen rauhan heidän keskuuteensa, uudistaakseen heidän uskonsa ja julistaakseen heille sitä perimätietoa, jonka se itse vastikään oli saanut apostoleilta. -- Mainittua Klemensiä seurasi Evaristus ja Evaristusta Aleksanteri, ja järjestyksessä kuudentena apostoleista lukien asetettiin piispanvirkaan Sixtus. Hänen jälkeensä tuli Telesforus, kunniakas marttyyri, sitten Hyginus, sitten Pius I ja hänen jälkeensä Anicetus. Kun sitten Soter seurasi Anicetusta, on piispanvirka nyt, kahdentenatoista apostolien jälkeen, Eleutheruksella.
Tässä järjestyksessä ja tämän seuraannon kautta on kirkon apostolinen perimätieto ja totuuden julistus saavuttanut meidät. Tämä totuus vahvistaa täydellisesti sen, että usko, jota kirkossa on apostolien ajoista tähän päivään asti vaalittu ja totuudessa annettu edelleen, on yksi ja sama usko.»
Kirjoituksessana piispa Ireneus perusteli kristillisen opin oikeaoppisuutta juuri sillä, että se juontaa juurensa kahteen suuren apostoliin eli Pietariin ja Paavaliin. Juuri tämä tae opin puhtaudesta oli syynä sille, että piispanviran vakiinnuttua Rooman seurakunnan johtajan viraksi, jatkettiin piispaluetteloa aina Pietariin asti.[3]
Rooman kaupungin seurakunnalleen tuomasta merkittävyydestä huolimatta paavien luettelossa mainitut paavit ennen 300-lukua lienevät olleet vain Rooman seurakunnan johtohahmoja, eikä heillä siten ole ollut juurikaan valtaa muihin seurakuntiin.[11] 300-luvun jälkipuoliskolla paavin valta alkoi ulottua teologisissa ja hallinnollisissa kysymyksissä Rooman seurakunnan ulkopuolelle.[11]
Syy Ireneuksen luettelon laatimiselle oli sen käyttö varsinkin gnostilaisia ja muita kerettiläisiä vastaan. Ireneuksen mukaan oli opillisesti tärkeää, että apostolien opetukset välitettiin apostolien seuraajien kautta, kun taas esimerkiksi gnostilaisuudessa ei pitäydytty apostolisessa opetuksessa, vaan siihen lisättiin myös muista uskonnoista saatua materiaalia sekä myös joidenkin henkilöiden henkilökohtaisia näkemyksiä.[12]
Kirje Korintin seurakunnalle muokkaa
Ensimmäistä kertaa Rooman seurakunnan ja sen johtajan voidaan katsoa vaikuttaneen muihin seurakuntiin merkittävällä tavalla Klemens I:n lähettäessä kirjeen Korintin seurakunnalle. Vaikka jotkin muutkin seurakunnat lähettivät toisilleen kirjeitä, Klemens I:n kirje poikkesi niistä sävyltään ja oli suorastaan käskevä.[13] Klemens I kuuluu niihin paaveihin, joiden asemaa seurakunnassa ei voida todistaa ja jotka lienee lisätty paaviluetteloon vasta myöhempinä aikoina, mutta todennäköisesti hän kuului Rooman seurakuntaa johtavaan ryhmään.[13] Kirjettä ei kuitenkaan voida pitää osoituksena siitä, että Rooman seurakunta tuntisi vastuuta ja velvollisuutta pyrkiä ratkomaan muiden seurakuntien kiistoja ja puuttua niiden asioihin, vaan sen oli pikemminkin tarkoitus osoittaa Rooman seurakunnan tuntevan huolta itselleen läheisen Korintin seurakunnan ongelmista ja korostaa näiden seurakuntien läheisyyttä toisiinsa.[13]
Pääsiäisenviettokiista muokkaa
Vasta Viktor I:n toimintaa pääsiäisenviettokiistassa toisen vuosisadan lopussa voidaan pitää Rooman piispan ensimmäisenä arvovaltaisena väliintulona, jolla hän pyrki säilyttämään kirkon yhtenäisyyden.[13] Kertoman mukaan Viktor I vaati Vähän-Aasian piispoja mukautumaan muun maailman tapaan pääsiäisenvieton päivämäärästä. Tälle tapaukselle ei kuitenkaan ole olemassa muuta välitöntä lähdeaineistoa kuin Eusebios Kesarealaisen välittämät kahden muun piispan kirjeet Rooman piispalle.[13] Eusebios kertoo Rooman piispan myös koettaneen erottaa Vähän-Aasian seurakunnat ja kristityt ehtoollisyhteydestä, vaikkakin tämä herätti paljon protesteja ihmisten keskuudessa.[13] Nykypäivänä ei voida olla varmoja siitä, mihin Viktor I perusti etuoikeutensa muiden piispojen keskuudessa ja vaatimustensa oikeutuksen.[13]
Viktor I sai pääsiäisenviettokiistassa osakseen kritiikkiä monilta piispoilta, jotka pitivät paavin päätöstä erottaa Vähän-Aasian seurakunnat ehtoollisyhteydestä liian ankarana toimenpiteenä.[13] Efeson piispa Polykrates kirjoittikin pääsiäisenviettokiistaan liittyen, että tulisi totella enemmänkin Jumalaa kuin ihmistä. Tällä hän tarkoitti sitä, että apostoleilta tullut sääntö oli Rooman piispan eli paavin sääntöä voimakkaampi, ja täten Vähän-Aasian seurakunnilla olisi oikeus viettää pääsiäistä haluamaansa aikaan, koska heidän perinteensä juonsi juurensa apostoleihin Filippukseen ja Johannekseen.
Pääsiäisenviettokiistassa Viktor I:n ei onnistunut vakiinnuttaa koko kristikuntaan yhteistä päivää pääsiäisen viettämiseksi, mutta tästä huolimatta tapahtuma on paaviuden historian kannalta merkittävä.[13] Tarkkojen yksityiskohtien puutteesta huolimatta nykytietämyksen valossa vaikuttaa siltä, että aloite kiistan ratkaisemiseksi tuli juuri paavilta, eikä tätä aloitetta vastustettu.[13] Tapaus on siinä mielessä tärkeä, että juuri Rooman piispa otti kaikkia seurakuntia koskevan ongelman käsiteltäväkseen, ja muut seurakuntien johtajat hyväksyivät tämän.[13] Viktor I ei kuitenkaan onnistunut tavoitteessaan, koska hänen menettelytapansa eivät kelvanneet useille muille seurakunnille.[13]
Kerettiläiskaste ja Stefanus I muokkaa
Stefanus I:n (254–257) aikana paavin asema selkiintyi kiistassa kerettiläiskasteesta. Kiistan aikana Kyprianuksen tiedetään puhuneen "Pietarin istuimesta ja ensimmäisestä kirkosta, josta papillinen kansa on saanut alkunsa",[14] jolloin hän tarkoitti juuri paavinistuinta ja Rooman seurakuntaa, sekä sanoneen Rooman piispan paikan olevan apostoli Pietarin paikka.[14] Piispojen näkemysten mennessä ristiin paavin kanssa tämä ratkaisi ongelmat nojautumalla omaan arvovaltaansa. Ei ole selvää perustiko Stefanus I asemansa väitteeseen, jonka mukaan hän olisi apostoli Pietarin seuraaja, koska on myös mahdollista että Rooman piispa vain vetosi Rooman seurakunnan poikkeukselliseen asemaan alkukirkossa.[14]
Stefanuksen toiminta kerettiläiskasteeseen liittyvässä kiistassa sekä tämän ajatukset paavinistuimesta "Pietarin istuimena" herättivät myös kritiikkiä muiden seurakuntien johtajien keskuudessa. Piispa Kyprianus esimerkiksi totesi Stefanuksen hänelle lähettämässä kirjeessä – joka ei tosin ole säilynyt nykypäivään – olleen "muutamia ylpeitä ja asiattomia kohtia".[14] Samoin piispa Firmilianuksen mukaan Stefanus I "ylpeili piispanistuimen paikasta ja väitti omaavansa Pietarin seuraannon, Pietarin jolle kirkon perus on pantu".[14]
Kerettiläiskastetta koskevassa kiistassa oli kyse siitä, että Karthagon piispan mielestä kasteen saattoi antaa vain kristitty, ja kaste oli suoritettava vain vihityllä ja puhtaalla vedellä.[15] Paavi Stefanus I:n mukaan kasteen saattoi antaa myös jonkin muun uskonnon edustaja, ja kristityksi kääntyminen ei vaatinut uutta kastetta, ainoastaan kätten päällepanemisen.[15] Stefanuksen ei onnistunut täysin saada tahtoaan läpi kiistassa, koska lopulta – vasta Karthagon ja Rooman piispojen kuoltua – kiista onnistuttiin sovittelemaan niin, että molemmat osapuolet hyväksyivät toistensa käytännöt.[15]
Paavin aseman vahvistuminen muokkaa
Kunnia-asemasta huolimatta varsinaisesta paaviudesta ei voida vielä myöhäisantiikin alussa puhua, koska paavin valta oli hyvin rajattua ja vähäistä Rooman ulkopuolella. Esimerkiksi vielä 300-luvun lopulla läntisen kristikunnan vaikutusvaltaisin teologi ja kirkkopoliitikko oli Milanon piispa Ambrosius. 400-luvun aikana Rooman piispan asema kuitenkin vahvistui; erityisen merkittävä oli Leo I:n panos (paavina 440–461), jonka aikana Rooma oli selkeästi kristikunnan merkittävin piispanistuin. Leo myös kehitti voimakkaasti teologisia perusteluja paavinvallalle, ja hänen aikanaan vakiintuikin käsitys paavin ylivallasta kirkon sisällä.[16] Leo I katsoikin paavinistuimen nauttivan Jumalan antamaa oikeutusta.[17] Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avainten luovutus ja Jeesuksen sanat apostoli Pietarille pätivät myös muihin Rooman seurakunnan johtajiin. Teologiassaan paaviuden ylivallasta Leo I nojautui Matteuksen evankeliumin sanoihin:
»18 Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.
19 Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.[18]»
Leo I:n mukaan taivasten valtakunnan avaimien luovuttaminen apostoli Pietarille merkitsi tämän kohottamista muiden apostolien yläpuolelle. Vastaavasti Leo katsoi Pietarin seuraajina pitämiensä Rooman piispojen eli paavien olevan muiden piispojen yläpuolella.[19] Vetoaminen teologiaan paavin asemasta poikkesi tietoisesti Konstantinopolin patriarkkojen vaatimuksista, jotka perustuivat pääosin poliittisille syille.[19]
Myös Länsi-Rooman keisari Valentinianus III tuki Leo I:n vaatimusta paavin ylivallasta kirkon sisällä asettumalla Leon puolelle tämän ja Arlesin piispan välisessä kiistassa.[19] Keisari määräsikin kiistan lopputuloksena, että apostoli Pietarille oli myönnetty ylimmän tuomarin virka sekä ylin hallintovalta kirkossa,[20] kuten myös korkein opetusvirka.[21][19] Kiistan aikana kirjeessään Galliassa sijaitsevan Viennen provinssin piispoille Leo perusteli vaatimuksiaan paavin ylivallasta seuraavanlaisesti:[19]
»Jumalallisen uskonnon, jonka tulee jumalallisen armon tahdon mukaan loistaa kaikille kansoille ja kansakunnille, perusti Herramme Jeesus Kristus, ihmissuvun lunastaja, seuraavasti. Apostolit saarnasivat kaikkien pelastukseksi jo varhain lain ja profeettain julistukseen sisältynyttä totuutta kuten on kirjoitettu: ’Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääreen.’ (Ps. 19:5). Kuitenkin hän antoi tämän pyhän viran apostoleille niin, että se tuli ensisijaisesti autuaan Pietarin, apostoleista korkeimman, osalle. Hän oli pää, josta Herramme armo virtasi koko ruumiin ylitse. Joka siis rohkenee etääntyä Pietarin kalliosta tietäköön, ettei hänellä sen jälkeen ole osuutta jumalalliseen salaisuuteen. Apostolia, jonka hän oli hyväksynyt erottamattoman ykseyden yhteyteen, hän halusi nimitettävän sen mukaisesti, mitä tämä on: ’Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.’ (Matt. 16:18).
Näin lepää ikuisen temppelin rakennus Jumalan armon ihmeellisen lahjan välityksellä Pietarin kalliolla, kun Kristus vahvisti kirkkonsa niin väkeväksi, ettei ihmisen pahuus mahda sille mitään eivätkä helvetin portit sitä voita. Tätä korkeasti pyhää, Jumalan perustamaa lujaa kalliota vastaan hyökkää mitä julkeimmin jokainen, joka yrittää vähentää sen mahtia antamalla omille haluilleen vallan ja olemalla tottelematon sille, mitä on saanut perintönä. Hän ei katso itseään minkään lain alaiseksi, ei minkään jumalallisen järjestyssäännön rajoittamaksi ja luopuu uusista oikeuksista havitellessaan niin teitä kuin meitä koskevista käskyistä, tekee rikkomuksen ja jättää huomiotta sen, mitä hänen tulisi tarkata…
Näin on Hilarius (Arlesin piispa) rikkonut uusilla vaatimuksillaan (Gallian) kirkkojen rauhan ja piispojen sovun. Hän toivoo saavansa teidät siinä määrin valtansa alle, ettei suostu alamaiseksi edes Pyhälle apostoli Pietarille, koskapa on omistanut itselleen vihkimykset kaikissa Gallian kirkoissa ja anastanut metropoliitoille kuuluvat oikeudet ja näin julkeilla sanoillaan loukannut autuainta Pietaria, jolle huoli lammaslaitumesta erityisesti uskottiin ja jolle ennen muita annettiin valta sitoa ja päästää. Joka kuvittelee voivansa kiistää häneltä tämän etusija-aseman, ei tosin pysty vähentämään sen arvoa, mutta ylpeyden hengen täyttämänä hän syöksee itsensä turmioon.»
Leo I myös nautti paavinkautensa aikana suurta maallista valtaa johtuen Länsi-Rooman keisarin aseman heikkoudesta. Leo I tunnetaankin hyvin hänen tapaamisestaan hunnikuningas Attilan kanssa. Kyseisessä tapaamisessa Leo I:n onnistui pysäyttää Attilan Italiaan suuntautunut sotaretki, mihin vallaltaan heikko keisari Valentinianus III ei ollut pystynyt.[19]
Leo I oli myös ensimmäinen, joka esitti vaatimuksen paavin erehtymättömyydestä perustaen vaatimuksensa Raamattuun.[22] Idän kristinuskon näkemysten mukaan Rooman kaupunki oli vain yksi viidestä tasa-arvoisesti patriarkaatista, eikä täten Rooman piispan valta ollut muita piispoja korkeampi.[17] Paavin kunnia-asema tunnustettiin idässä, mutta samalla katsottiin ylimmän päätäntävallan kuuluvan ekumeenisille kokouksille eikä paaville.[17]
Läntisen ja itäisen kristillisyyden, ja varsinkin paavin ja Konstantinopolin keisarin, välit alkoivat tulehtua viidenneltä vuosisadalta alkaen.[23] Viidennellä vuosisadalla syntynyt riita kesti noin kolmekymmentä vuotta. Riita sai alkunsa kun paavi torjui keisarin pyynnön asettua tämän puolelle ikoneita koskevassa kiistassa. Tämä johti kostotoimiin läntistä paavillista kristillisyyttä vastaan ja huononsi Rooman ja Konstantinopolin suhteita.[23]
Paavien merkitys tärkeimmissä kirkolliskokouksissa muokkaa
Paavilla oli oma merkityksensä jo ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, joka pidettiin Nikeassa.[24] Kirkolliskokouksen kutsui koolle keisari Konstantinus Suuri paavi Sylvester I:n ja Hosius Kordubalaisen suosituksesta. Kokoukseen osallistui yli 220 piispaa,[25] mutta paavi itse ei päässyt osallistumaan kokoukseen. Paavi kuitenkin lähetti edustajansa paikalle. Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa mm. tuomittiin areiolaisuus harhaoppina.
Historiantutkijoiden vähemmistön mukaan Konstantinopolin ensimmäisen kirkolliskokouksen koollekutsumisen takana olisi ollut paavi Damasus I, mutta tämä väite lienee pätemätön.[26] Koska kirkolliskokous hyväksyttiin myös lännessä, se sai myöhemmin ekumeenisen kirkolliskokouksen aseman.
Kolmanteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, eli Efesoksen kirkolliskokoukseen, paavi ei päässyt henkilökohtaisesti osallistumaan, vaan hän lähetti paikalle edustajansa.[27] Khalkedonin kirkolliskokouksessa paavi Leo I puolestaan esitti kirjoituksensa Epistola dogmatica ad Flavianum, jossa paavi esitteli opin Kristuksen kahdesta luonnosta.[28] Paavin kirjoitus sai kirkolliskokouksessa yleisen hyväksynnän , kuten piispat myös vaikuttivat hyväksyvän Leo I:n vaatimuksen Rooman piispan erityisasemasta verrattuna muihin piispoihin.[28]
Paavien suhde muihin oppeihin ja uskontoihin muokkaa
Idän kristillisyys muokkaa
Vuosina 343–344 idässä järjestetty konsiili tunnusti Rooman olevan kirkon korkein oikeusistuin.[29] Tästä huolimatta idässä katsottiin, että vaikka Rooman piispa oli piispoista kunnianarvoisin, silti idän kirkko oli tästä riippumaton ja itsenäinen.[29]
Khalkedonin kirkolliskokouksen 28. kaanon antoi Konstantinopolin piispanistuimelle suuresti valtaa koko Bysantin alueella ja teki täten tästä kilpailijan Rooman piispanistuimelle. Paavi Leo I kieltäytyi hyväksymästä 28. kaanonia, mutta idän kirkko katsoi sen olevan virallinen päätös. Konstantinopolin määräysvaltaa Bysantin alueella perusteltiin sillä, että kaupunki oli "uusi Rooma" ja Bysantin imperiumin pääkaupunki.[30]
Myös latinalaisen ja kreikkalaisen kulttuurin vastakkainasettelu haittasi lännen ja idän kristillisyyden välejä.[31] Yhteisen kielen puute aiheutti paitsi kommunikointivaikeuksia kristillisyyksien välille, se myös johti epäluuloiseen sekä kaunaiseen ilmapiiriin.[30]
Suurimmat riidat idän ja lännen kristillisyyden välillä koittivat kuitenkin vasta keskiajalla. Keskiajan paavius kilpaili jo selvästi idän kanssa koko kristillisyyden johtoasemasta, mikä lopulta johti kirkkojen eroon katoliseksi ja ortodoksiseksi kirkoksi.
Harhaopeiksi julistetut kristilliset opit muokkaa
130-luvulta alkaen teologit ovat kiistelleet Jeesuksen olemuksesta. Apologeetti Justinus määritteli Jeesuksen Jumalasta syntyneeksi, mutta kuitenkin erilliseksi olennoksi.[32] Monimutkaisen olemuksen ykseyden määrittämisen avuksi otettiin käyttöön termi "hypostaasi". Nämä teologiset käsitykset loukkasivat Jumalan ykseyttä kiivaasti puolustavia teologeja, joten nämä kehittivät vaihtoehtoiset ajatusmallinsa Jeesuksen olemuksesta.
Dynaamistisiksi monarkiaaneiksi kutsuttu ryhmä esitti väitteen, jonka mukaan Jeesus oli vain ihminen, jolle Jumala oli kasteessa siirtänyt voimansa.[32] 190 paavi Viktor I julisti Theodotos Nahkuri -nimisen kristityn ajatukset Jeesuksen ihmisyydestä ja siitä, että tämä tuli Jumalaksi vasta ylösnousemuksen jälkeen, harhaopiksi.[32]
Nikean ensimmäinen kirkolliskokous oli myös tärkeässä roolissa harhaoppeina pidettyjen oppien tuomitsemisen suhteen. Jo vuonna 339 areiolaisuutta vastustava Athanasios oli paennut Roomaan ja näin vetänyt myös läntisen kristillisyyden osaksi kiistaa areiolaisuuden ajatuksista, joiden mukaan Kristus oli Jumalan luoma ja täten tätä alhaisempi ja eri olentoa. Osittain juuri paavi Sylvester I:n suosituksesta Konstantinus Suuri kutsui Nikean kirkolliskokouksen koolle.
Khalkedonin kirkolliskokouksessa tuomittiin monofysitismi harhaoppina. Kirkolliskokouksessa Leo I:n kirjoitus Kristuksen kahdesta luonnosta oli tärkeässä roolissa, ja se otettiinkin innostuneesti vastaan.[28] Leo I:n seuraajat laajensivat vielä oppia, jolloin siitä tuli ns. kahden vallan oppi, jonka mukaan uskonto ja politiikka voitiin liittää yhteen "sekoittamatta" ja "erottamatta".[28] Leo I:n esittämä oppi kahdesta luonnosta vaikutti läntiseen ajatteluun jopa vielä uudella ajalla.[28]
Lähteet muokkaa
- Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2.
- Jan Aarts: Paavi. Kirjaneliö, 1989. ISBN 951-600-765-1.
- José Orlandis: Katolisen kirkon historia. Okeanos oy, 1999. ISBN 952-9804-05-9.
- Gunnar Hillerdal: Simon Pietari. SLEY-kirjat oy, 1984. ISBN 951-617-612-7.
- mm. Ralph Ludwig: Kristinuskon historia 2000. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 15
- ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 16
- ↑ a b c d e Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 17
- ↑ a b c d e Gunnar Hillerdal: Simon Pietari. SLEY-kirjat oy, 1984. ISBN 951-617-612-7. s. 150–166
- ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 17
- ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 18
- ↑ a b c d Paavi s. 47
- ↑ a b Paavi s. 46
- ↑ Paavi s. 47 ja 46
- ↑ Adversus haereses III, 3, 1–3. Teksti löytyy myös kirjasta Quellen zur Geschichte des Papsttums und des römischen Katholizimus I, toim. Carl Mirbt ja Kurt Alland.
- ↑ a b Christian Krötzl: Pietarin ja Paavalin nimissä : Paavit, lähetystyö ja Euroopan muotoutuminen (500–1250), s. 11. SKS, 2004. ISBN 951-746-591-2.
- ↑ Paavi s. 49
- ↑ a b c d e f g h i j k l Paavi s. 50–52
- ↑ a b c d e Paavi s. 54–56
- ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 s. 48
- ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 23
- ↑ a b c Tapani Kärkkäinen: Kirkon historia – ortodoksin käsikirja. Gummerus, 1999. ISBN 951-8979-27-8. s. 49–52
- ↑ Matt. 16:18-19
- ↑ a b c d e f Kristinuskon historia 2000 s. 70
- ↑ Joh. 21:15–17
- ↑ Luuk. 22:32
- ↑ Liisa Mirjam Helimäki: Avainten valta : Roomalaiskatolinen kirkko ja uuden vuosituhannen haasteet. J P Pavas oy, 2005. ISBN 978-952-91-9576-3. s. 26
- ↑ a b Katolisen kirkon historia s. 61–62
- ↑ Catholic Encyclopedia: First Council of Nicaea (Katolisen ensyklopedian artikkelin Nikean ensimmäisestä kirkolliskokouksesta) newadvent.org. Viitattu 26. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
- ↑ Kristinuskon historia 2000 s. 60
- ↑ Catholic Encyclopedia: First Council of Constantinople (Katolisen ensyklopedian artikkeli Konstantinopolin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta) newadvent.org. Viitattu 26. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
- ↑ Catholic Encylopedia: Council of Ephesus (Katolisen ensyklopedian artikkeli Efesoksen kirkolliskokouksesta) newadvent.org. Viitattu 26. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Kristinuskon historia 2000 s. 71
- ↑ a b Katolisen kirkon historia s. 30
- ↑ a b Katolisen kirkon historia s. 61
- ↑ Katolisen kirkon historia s. 60
- ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 s. 51
Kirjallisuutta muokkaa
- Jussi Hanska: Kristuksen sijaiset maan päällä?. SKS, 2005. ISBN 951-746-719-2.