Opettajaseminaari
Opettajaseminaari on kansakoulunopettajien opettajanvalmistuslaitoksista Suomessa historiallisesti käytetty nimitys.
Opettajankoulutus on muotoutunut Suomessa vähitellen. Opettajankoulutusta on kehitetty ja järjestetty kutakin koulumuotoa ja jopa opetustehtävää varten erikseen. Ensimmäisenä Suomessa aloitettiin oppikoulun opettajiksi haluavien pedagoginen valmennus Turun akatemiassa jo vuonna 1806[1]. Pysyväisluonteisesti sitä alettiin järjestää vuodesta 1864 lähtien, kun perustettiin Helsingin normaalilyseo[2]. Kansakoulunopettajien valmistus aloitettiin sekin jo niinkin varhain kuin vuonna 1863. Koulutus aloitettiin tuolloin perustetussa Jyväskylän Seminaarissa, jonka ensimmäisenä rehtorina ja samalla koko opetuksen hengen luojana toimi Uno Cygnaeus[3]. Kansakoulunopettajien koulutuksen yhteydessä kiinnitettiin voimakkaasti huomiota tulevien opettajien siveelliseen kasvatukseen sekä monipuolisten sivistysharrastusten kehittämiseen. Jyväskylän opettajaseminaarin lisäksi tunnettuja opettajaseminaareja 1800-luvulla olivat mm. Sortavalan opettajaseminaarit. Sortavalassa aloitti toimintansa vuonna 1880 sekä nais- että miesopettajaseminaari[4].
Seminaarien merkitys muokkaa
Seminaarin tarkoituksena oli kouluttaa suomenkielisiä kansakoulunopettajia vasta perustetulle kansakoululaitokselle. Koulutuksen yhteydessä kiinnitettiin voimakkaasti huomiota tulevien opettajien siveelliseen kasvatukseen sekä monipuolisten sivistysharrastusten kehittämiseen. Seminaari oli sisäoppilaitos, joka koostui mies- ja naisosastoista. Pääsyvaatimuksena seminaariin oli vuodesta 1880 alkaen kansakoulun oppimäärä, mutta alusta lähtien naisosaston oppilaat olivat huomattavasti vähimmäisvaatimusta koulutetumpia, yleensä ruotsinkielisten säätyläisperheiden tyttäriä. Näille kansakoulunopettajattaren ammatti tarjosi yhden harvoista sosiaalisesti hyväksyttävistä työmahdollisuuksista. Miesoppilaat tulivat sen sijaan useimmiten vähän koulutettuja, ja monen pohjakoulutus rajoittui kierto- ja rippikouluun. Esimerkiksi Jyväskylän seminaarin ensimmäisistä oppilaista naiset olivat yhtä lukuun ottamatta säätyläisperheistä, mutta miehistä ei yksikään. Vaatimattomista oloista lähteneelle miehelle kansakoulunopettajaksi valmistuminen merkitsi sääty-yhteiskunnan aikana melkoista sosiaalista nousua. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseutuyhteisössä kirjoitus- ja laskutaitoiselle opettajalle avautui opetustyön ohella lukemattomia erilaisia luottamustehtäviä.
Seminaarien harjoittama sivistystyö oli maatalous-Suomessa erittäin merkittävää. Sen lisäksi, että ne kouluttivat alueensa kansakouluille opettajia, ne virkistivät koko seutunsa hengenelämää. Nuorten seminaarilaisten kuorot, voimistelu- sekä urheiluseurat ja muut kulttuuriharrasteet toimivat mallina koko ympäröivälle yhteisölle. Samalla ne antoivat opettajille eväitä käynnistää vastaavaa toimintaa omalla sijoituspaikallaan. Useat kymmenet kansakoulunopettajat tulivat tunnetuiksi myös kirjailijoina ja kansanperinteen kerääjinä: tunnetuimpia ovat runoilija Immi Hellén (mm. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...") sekä Samuli Paulaharju, joka sai Suomen ensimmäisenä ei-akateemisena henkilönä professorin arvonimen.
Seminaareihin oli jo varhain otettu ylioppilaita hospitanteiksi, jotka suorittivat yhdessä vuodessa kansakoulunopettajan pätevyyden[5]. Ylioppilaiden määrän kasvaessa hospitanttijärjestelmä tuli kuitenkin tiensä päähän. Helsingissä pidettiin 1920-luvulla kokeellisia kansakoulunopettajakursseja ylioppilaille, ja ne vakinaistettiin vuonna 1934, kun Jyväskylän seminaari muutettiin kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, joka puolestaan muuttui myöhemmin Jyväskylän yliopistoksi. Jyväskylän seminaarin viimeinen luokka valmistui vuonna 1937[6]. Samoihin aikoihin seminaarien pääsyvaatimukseksi asetettiin keskikoulututkinto.
Opetusohjelma muokkaa
Seminaarien oppimäärä oli aluksi kolmivuotinen, mutta se piteni 1910-luvulle tultaessa asteittain aina viisivuotiseksi. Opetettavaan ainekseen sisältyi kansakoulun kurssin syventäminen, kasvatusoppia, mahdollisesti hieman ruotsia tai jopa saksaa (sortokaudella myös venäjää, jota luettiin äärimmäisen tehottomasti) sekä runsaasti taito- ja taideaineita. Seminaarilaisten tuli osata harmonin- ja pianonsoittoa, laulua, oman sukupuolensa käsityöt sekä voimistelu.
Suomessa toimineet seminaarit muokkaa
Suomessa ovat toimineet seuraavat opettajaseminaarit:[7]
- ruotsinkieliset:
- Tammisaaren seminaari, naisille,[2] perustettu 1871
- Uudenkaarlepyyn seminaari, miehille,[2] perustettu 1873
- suomenkieliset:
- Jyväskylän seminaari, perustettu 1863, lakkautettiin 1937 koska 1934 sen korvasi Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu[8]
- Sortavalan seminaari, perustettu 1880, sotien aikana tilapäisesti Raumalla ja Raahessa, vuodesta 1953 Joensuussa nimellä Itä-Suomen seminaari [8]
- Rauman seminaari, perustettu 1896
- Raahen seminaari, perustettu 1896
- Heinolan seminaari, perustettu 1899
- Kajaanin seminaari, perustettu 1900
- Kemijärven seminaari, perustettu 1950
- Savonlinnan seminaari, perustettu 1952
Lisäksi oli Ruotsin Haaparannalle jo vuonna 1847 perustettu suomenkielinen seminaari.[9] Varsinaisten opettajaseminaarien lisäksi Suomessa toimi myös kolme kaksivuotista alakansakouluseminaaria, jotka sijaitsivat Suistamolla, Hämeenlinnassa ja Torniossa[10].[7] Lisäksi oli kolme ylioppilaille tarkoitettua väliaikaista opettajakorkeakoulua: Helsingissä 1947–1974, Turun opettajakorkeakoulu 1949–1974 ja Oulun opettajakorkeakoulu vuodesta 1953 vuoteen 1958, jolloin siitä tuli Oulun yliopiston opettajainvalmistuslaitos[8].
Muutokset peruskouluun siirtymisen yhteydessä muokkaa
Seminaarit kouluttivat kansakoulunopettajia peruskoulujärjestelmän tuloon saakka. Tällöin opettajankoulutus katsottiin tarpeelliseksi yliopistollistaa. Se toteutettiin perustamalla vuonna 1974 kasvatustieteelliset tiedekunnat Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun yliopistoihin. Samalla Hämeenlinnan seminaari liitettiin Tampereen, Rauman seminaari Turun ja Kajaanin seminaari Oulun yliopistoon. Jyväskylässä oli kasvatustieteellinen tiedekunta jo ennestään. Ruotsinkielisestä opettajankoulutuksesta vastaamaan perustettiin Åbo Akademin alaisuuteen Vaasaan Pedagogiska fakulteten. Seminaarit ja aineenopettajakoulutuksesta vastanneet normaalikoulut (Vaasassa Vasa Övningsskola) liitettiin uusiin tiedekuntiin opettajankoulutuslaitoksina. Heinolan seminaari lakkautettiin, ja sen tiloihin sijoitettiin opettajien täydennyskoulutuskeskus. Joensuuhun siirretty Sortavalan seminaari toimi pohjana Joensuun yliopistolle. Rovaniemen opettajankoulutuslaitos ei toiminut missään vaiheessa seminaarina, vaan se perustettiin samassa muutosvaiheessa Oulun yliopiston sivupisteeksi. Vuonna 1979 laitoksesta tuli Lapin yliopisto.
Lähteet muokkaa
- Kuikka, Martti T.: ”Opettajankoulutus eilen, tänään ja huomenna”, Koulu ja menneisyys. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura, 2010. Artikkeli verkossa (PDF) (viitattu 24.12.2021).
Viitteet muokkaa
- ↑ Kuikka 2010, s. 3.
- ↑ a b c Kuikka 2010, s. 8.
- ↑ Kuikka 2010, s. 7.
- ↑ Kuikka 2010, s. 16.
- ↑ Kuikka 2010, s. 15.
- ↑ Kuikka 2010, s. 12.
- ↑ a b Ilkka Teerijoki, Kaisu-Maija Nenonen: ”Seminaari”, Historian suursanakirja, s. 458. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
- ↑ a b c Kuikka 2010, s. 13.
- ↑ När finskan rensades ut ur Norrbotten. Svenska Dagbladet 25.4.2005.
- ↑ Kuikka 2010, s. 11.
Aiheesta muualla muokkaa
- J. M. Mikkola, Muistelmat. Luku 34. Seminaarin lehtorina Jyväskylän seminaarin uskonnon lehtorin kuvaus omasta työstään 1900-luvun alussa.